Ummikkona Clutchin keikalla: Kuinka stoner rockin maailma aukeaa ensikertalaiselle

Clutch – 10.8.2016 Helsinki, The Circus

Vielä viikko sitten Clutch oli minulle tuttu vain nimenä, enkä ollut kuunnellut oikein mitään, mikä luokitellaan stoneriksi. Ei ehkä paras lähtökohta mennä yhtyeen keikalle, mutta kun pikkusisko pyysi seuraksi, niin lähdinpä kuitenkin.

Jo vuonna 1991 perustetun Clutchin yhdentoista studioalbumin mittainen tuotanto oli liikaa otettavaksi haltuun parissa päivässä, joten kuuntelin vähän maistiaisia alkutuotannosta ja uusimmalta Psychic Warfare -levyltä. Näillä eväillä liikkeelle.

Lämppärinä esiintynyt ruotsalainen Jesus Chrüsler Supercar ei vetänyt mattoa jalkojen alta, vaikka Killing Machinen kohdalla huomasin jo nyökytteleväni mukana ja muuan fanin innokkaasti toivoma Let It Roll oli erittäin iskevä ralli. Illan pääesiintyjä sen sijaan nappasi otteeseensa heti ensimmäisestä kappaleesta, eikä päästänyt irti.

Intohimoisen yleisön reaktioista huomasi, että tätä Clutchin keikkaa saatiin odottaa kauan. Etualalla fanit tuntuivat tunnistavan kaikki kappaleet ensitahdeista ja menevän aivan pähkinöiksi joka kerta kun solisti Neil Fallon edes katsoi heidän suuntaansa. Hetkittäin tuli aika orpo olo, kun olin näköpiirissä ainoa, joka ei osaa kappaleiden sanoja.

Kokemuksesta tiedän, että jos yhtyeen tuotantoa ei tunne, voi keikka ruveta jossain vaiheessa kyllästyttämään. Näin ei kuitenkaan käynyt Clutchin kanssa. Yhtyeen stoner rockissa on sen verran vaihtelevia sävyjä ja toisistaan erottuvia kappaleita, että keikkaa seurasi ilokseen, vaikkei biisejä tuntenutkaan. Paljon kiitosta tästä kuuluu myös Fallonille, jonka kohkaamista oli ilo seurata. Siinä missä muut yhtyeen jäsenet pysyivät tiukasti tonteillaan, hiihteli Fallon lavan laidasta laitaan, elehti käsillään ja esiintyi huikealla intensiteetillä keikan alusta loppuun.

Ummikkoon kolahtivat helposti X-Ray Visionsin ja Earth Rockerin kaltaiset, suoraviivaiset kappaleet, vaikka keikan kiistattomaksi huippuhetkeksi nousikin Electric Worry, jonka viihdyttävyys vain korostuu livenä. Myös yhtyeen southern rock -henkiset soundit ilahduttivat, ja Our Lady of Electric Lightin voisi melkein kuvitella kotimaisen Viikatteen kappaleeksi.

On harvinaista, että itselle tuntemattoman yhtyeen ja tyylilajin keikalla viihtyy puolitoista tuntia. Näin kuitenkin kävi. Saatan saada fanien vihat niskoilleni, mutta pakko todeta, että Clutch uppoaa ainakin itseeni paremmin livenä kuin levyllä. Yhtyeen 25-vuotinen kokemus näkyy lauteilla intesiteettinä, rentoutena ja luottamuksena paitsi musiikkiin, myös sen faneihin. Todella pätevä esitys, joka ei jättänyt kylmäksi.