Up in Smoke -kiertue Berliinissä: atomista narttuvahaa savuisena sunnuntaina – ja taas menee juttu perspuolelle

The Atomic Bitchwax johti neljän bändin stoner-joukkion Berliiniin matkallaan Hollannin Roadburn-festivaalille. Kai Vikkelin näki niistä osan.

Teksti ja kuva: Kai Vikkelin

Up in Smoke pt. II
Magnet, Berliini 10.4.2011

Berliinin M10-linjan raitiovaunua kutsutaan Party Tramiksi. Se kulkee kuivakkaan Mitten Nordbahnhofista Prenzlauer Bergin läpi Friedrichshainiin, joka on täynnä juottoloita ja josta pääsee jatkamaan U1-linjalla Kreuzbergiin haureuden riettauksien pariin. On sunnuntai-ilta ja Party Tram on täynnä. Hyppään Danziger Strassella kyytiin, kädessäni punkkarikalja eli Sternburg Export, halvinta mitä Spätkaufeista saa.

Raitiovaunun lippuautomaatin vieressä päivystää harmaasiilitukkainen keski-ikäinen silmälasipäinen nainen. Hänellä on käsikynkässään kassillinen tyhjiä pulloja. Kun olen ostamassa lippua, hän supattaa jotain saksaksi korvaani. Berliinissä kuukausilipulla saa viikonloppuisin ja arki-iltaisin ottaa yhden matkalaisen ilmaiseksi mukaansa. Tämä daami ehdottaa, että antaisin hänelle euron ja pääsisin siitä hyvästä hänen siivellään Warschauer Strassen päätepysäkille asti. Ikävä kyllä olin juuri ehtinyt tunkea kolikot koneeseen. Nainen näyttää siltä, että on päivystänyt lippuautomaatin vieressä koko illan. Mikäs siinä, kuukausilipulla tienaa ja rahalla saa.

Istun takaoven viereen selkä menosuuntaan. Landsberger Alleen kohdalla raitiovaunu jarruttaa nytkähtäen. Joku Erasmus-vaihto-oppilaan näköinen tikkatukka läikyttää oluensa ja vaahtovana roiskahtaa pitkin lattiaa. Vieressä tyttö kiljahtaa. Käännän katseeni kiljahduksen suuntaan. Se antaa minulle hyvän tekosyyn vilkaista vaivihkaa tytön persettä, joka on kompakti mutta kolmiulotteinen. Hyvä perse, parempi mieli.

Mieliala on kieltämättä matalapaineinen. Yksi lempipaikoistani Berliinissä, taidekollektiivin isännöimä ja emännöimä värikäs kulttuurikeskus Tacheles, on tullut tiensä päähän. Kaikki loppuu aikanaan. Kun Lepakko jyrättiin, sen korvasi kliininen Nosturi. VR:n makasiinien paikalle on noussut kuolettavan tylsä musiikkikuutio. Sosiaalikeskus Satama saa pian häädön. Christianian ”normalisointi” on enää ajan kysymys. Amsterdamista halutaan hävittää coffee shopit. Mustavalkoinen maailmankatsomus tekee maailmasta harmaan. Mieluummin katson sitä punavihreiden lasien läpi. Se saa sentään sen näyttämään kolmiulotteiselta (enkä tarkoita äskeistä persettä). No, sitä saa mitä äänestää.

Magnet-klubi on Spree-joen eteläpuolella. Siellä, missä Friedrichshain päättyy ja Kreuzberg alkaa. Siirryn siis Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin. Tai oikeastaan jaetun Saksan aikaan Kreuzberg oli Lännen villi itä, jota turkkilaisten lisäksi kansoittivat kaikenlaiset alakulttuurin kusipäät ja jossa yhä vappuisin polttopullot iloisesti lentelevät.

Magnet on sellainen kuin rock-klubit yleensä ovat, meneepä sitten mihin tahansa eurooppalaiseen kaupunkiin. Kapasiteetti ehkä kolmisensataa, mustat seinät, baaritiski, lava, merchandise-tiski, röökikoppi, narikka, julisteita seinillä, viinaa myynnissä ja nauloja päissä. Eikä näköhavaintojen mukaan ainuttakaan järjestyksenvalvojaa (elleivät he lymyile piilossa tai minä ole nyt jo päissäni).

Tämän illan ohjelmassa on Up in Smoke -festivaalin kakkososa. Ensimmäinen näytös järjestettiin Berliinissä helmikuussa, jolloin Astran lavalla nähtiin saksalaisen Elektrohasch-levy-yhtiön müncheniläisylpeys Colour Haze (joka soitti erään Moguli-Mäkysen mielestä liikaa hippiduurissa), berliiniläinen instrumentaalitrio Rotor (joka oli jokseenkin tylsää mulkutusta) ja hollantilainen Sungrazer (jonka missasin, mutta jota tallinnalaisen Highmachine-yhtyeen laulaja Rainer – hieno mies ja varmasti kova panemaan – kovasti etukäteen kehui).

Mirror Queen ja Quest for Fire ovat ehtineet jo soittaa, mutta mihinkäs sitä kiire valmiissa maailmassa, tuleehan noita, ei nyt sentään mitä tahansa näillä liksoilla ja ilmoja pidellyt.

Olut (0,33 tilavuusyksikön Berliner vissiinkin 2,50 €) ja pieni Jägermeister-piiskaryyppy (kaksi senttilitraa ehkä parisen euroa) haltuun ja lavan eteen ihmettelemään Naamin pikaista tsekkituokiota. En usko, että kukaan brooklyniläistrion jäsenistä kusisi nyt puhtaita. Basisti John Bundy näyttää aivan Roky Ericksonilta. Bassorummun etukalvossa on Tama-logo. Yleensä se aiheuttaisi vahvan homoepäilyn, mutta sen päälle on hätäpäissään liimattu tämän kiertueen bändejä edustavan Tee Pee Recordsin tarra. Nyt logosta näkyy vain T ja A niin kuin T & A, tits & ass, tissit & perse.

Naam ryhtyy jyystämään kovin pahaenteiseltä kuulostavaa, doominsekaista stoneria, joka lipsuu kenties sludgenkin puolelle, vaan vitustako näistä tietää. Kitaristi-laulaja Ryan Lugarin Stratocasterista ei kuulu juuri mitään, kun satun sijaitsemaan sillä laidalla salia, jolla John Bundy (vau mikä nimi) raastaa bassoaan. Silti huomion varastaa sekä desibeleissä että intensiteetillä mitattuna rumpali Eli Pizzuto. Jumalauta.

Pelottavan maanisella miehellä on hiestä kiiltelevä sitkas torso paljaana, kylkeen on leimattu Black Flagin logo. Jos Smackin ja Jimsonweedin luolamiesrumpali Kinde pystyisi jollakin geeniteknisellä ilveellä lisääntymään Radiopuhelimien Raatikaisen kanssa, minkä jälkeen heidän jälkikasvunsa teljettäisiin teini-ikäiseksi asti kellariin ja ruokittaisiin ainoastaan Black Sabbathilla, amfetamiinilla sekä psilosybiinisienillä, lopputulos voisi näyttää jokseenkin tältä.

Ryan Lugarin yksioikoinen ulosanti saa miettimään asiaa, joka ihmetytti jo 1990-luvun loppupuolella: miksi lähes kaikissa stoner-bändeissä on paska laulaja? Onko vastaus se, että ei se Ozzykaan ollut mikään kultakurkku? En tiedä. Monotonisuus alkaa jossain vaiheessa loksahtaa osaksi palettia. Tai ehkä huomion vangitsee Lugarin ilmiselvä hypnoottis-magneettinen katse.

Lugarin laulua tasapainottaa hetkittäin jostakin John Bundyn parran kätköistä kumpuava mylvintä, joka velloo niin paksussa kaiussa, että se kuulostaa siltä kuin cityhuuhkaja helvetistä huhuilisi goottikirkon kellotapulissa. Etenkin Kingdom-kappaleessa aletaan olla jo saatanan taajuuksilla. Katsokaa vaikka tuolta. Jos tätä yhtyettä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi evil.

Running order -lapussa lukee, että The Atomic Bitchwaxin pitäisi aloittaa kello 23:15, mutta trio polkaisee koneen käyntiin jo 23:06. Jo on! Sen kerran kun hipit eivät ole aina myöhässä, he ovat etuajassa. Bändi aloittaa Stork-instrumentaalin ja Shitkickerin kombolla, kuten aiemminkin on ollut tapana. Basisti-laulaja Chris Kosnik on pirun vikkeläsorminen mies. ”Rahat takaisin, jos sormet näkyy”, kuten sankaribasisti Pekka Pohjolan keikoista aikoinaan naljailtiin.

Yhtäkkiä mieleen juolahtaa, että minulla oli toistakymmentä vuotta sitten puhelinvastaajaviestinä Shitkickerin intro, jonka lausuu Jesco White – hieno mies ja varmasti kova panemaan. Ihan vain siksi, että vitutti kuunnella vastaajaan jätettyjä viestejä, joten mitä ärsyttävämpi oma viestini olisi, sitä harvempi sen malttoi kuunnella siihen asti, että voisi jättää oman viestinsä.

”Man, I got a double super-buzz. Here I was huffing, uh, li-, uh, airplane glue in a sandwich bag. Ya know, just all I could I breathed it on into my lungs and gettin’ high. And then I’d take me a hit of that gas. Right after I’d hit it, man, you talk about a warped mind, I got one. And lighter fluid, ya know, I’d sniff-hit by the can. I mean I was Superman.”

Shitkickerin viisaat sanat saavat lavan eteen pakkautuneen karvapäägallerian laulamaan mukana: ”Hey man you must be chokin’ / High life, the chicks, and chain smokin’ / Hey shitkicker, you’re alright!”

Kosnik sanoo arvostavansa, että sunnuntai-iltana paikalle on vääntäytynyt niin paljon ihmisiä. Hän kysyy, kuinka moni on menossa aamulla töihin. Kovin moni ei vastaa myöntävästi. Tämä kaupunki on niin halpa, että täällä on helppo olla toimeton joutomies. Jollaisiin kivitysrock ja pajametalli tunnetusti uppoaa. Tai oikeastaan Berliinissä juuri kukaan ei ole töissä, kaikilla on vain erilaisia projekteja.

Ennen Atomic Bitchwaxissa soitti kitaraa Monster Magnetin liinatukka Ed Mundell. Nykyisin hänen tontillaan on Finn Ryan. Tosin eipä Mundell ole enää Monster Magnetissakaan. Atomic Bitchwaxin rumpali Bob Pantella sen sijaan soittaa nykyisin myös Monster Magnetissa. Jonka laulaja Dave Wyndorf, 54, on päihdevieroituksellisista syistä nykyisin läski (mutta sitäkin vakuuttavampi lavalla). Chris Kosnik sen sijaan näyttää erittäin terveeltä ja elinvoimaiselta. Hei, tarvitsen kohta navigaattorin, jotta löydän pois tästä aasinsiltojen liikennesolmusta.

Yritetään vanhaa kunnon ”lattealla fraasilla” -temppua.

Oli miten oli, vaikka jollakin saattaa olla Ed Mundellia ikävä, Kosnik on jakanut lauluvastuuta myös Finn Ryanille, minkä ansiosta esimerkiksi Shitkicker on saanut stemmalauluista lisäpontta ja samalta vuoden 1999 ensialbumilta poimitun Hope You Dien säkeet mylvitään ilmoille vuorotellen.

Törmään baaritiskin lähellä toverittareen, josta käytettäköön vaikkapa nimeä Kaliza Ermasalo. Hän on Harri Jonesin ohella niitä harvinaislaatuisia ihmisiä, joiden tapaamisesta tulee aina hyvälle tuulelle. Ehkä siksi, että he ovat aina hyvissä. Kaliza esittelee minut jollekin herrasmiehelle, jonka nimestä en saa selvää, koska lavalla tuuttaa bändi ja päässä tinnitus. Paiskaamme kättä ja mölisen jotain sekavaa.

Laulan Hope You Dien säkeiden mukana Kalizalle ja osoitan häntä sormella: ”I hope you feel alright, I hope you sleep ok / I hope the bugs all bite, and you rot away / I hope you crash your car, I hope you don’t get far / I hope you’re asking why / You gotta die, yeah!”

Kaliza nauraa ja yrittää laulaa mukana: ”I hope you hate this shit! I hope your clothes don’t fit! / I hope you’re all alone, I’m not your stepping stone / I hope you’re asking why / You gotta die, yeah!”

Myöhemmin muistan, että hän tuli keikalle suoraan hautajaisista. Hups. Tunnen itseni viisaaksi.

Herrasmies katsoo meitä ja puistelee päätään: ”You’re crazy.”

Setti loppuu yllättävän lyhyeen. Herrasmies tietää kertoa, että luvassa on vielä pitkä encore. Mistä tiedät, kysyn. Hän sanoi soittavansa toisessa alkuillan bändeistä. ”Et varmaankaan tunnistanut minua, koska minulla oli tukka silmillä.” Jepjep. Hups. Onneksi herrasmies on herrasmies eikä kysy, mitä pidin heidän setistään.

Kosnik tuo trionsa takaisin lavalle ja ilmoittaa, että seuraavaksi luvassa on 40 minuutin biisi uudelta levyltä. Tosin se kesti vain 20 minuuttia, joten joko sekoitin sanat forty ja twenty, bändi oikaisi jossakin instrumentaalieepoksen mutkassa tai sitten olen vain päissäni.

Atomic Bitchwaxin progempi materiaali menee pahimmillaan Kummeli-sketsiksi, ja tahattoman muusikkorunkkarihuumorin ryteikössä käydään nytkin pariin otteeseen. Bändiä on silti ilo seurata – vähän samalla lailla kuin kenen tahansa ammattilaisen työtä, joka oikeasti osaa hommansa, oli kyseessä sitten thairavintolan kokki tai perhonsitoja. Mitä kimurantimmaksi duididuidi-unisonot käyvät, sitä ilkikurisemmin sävelkuljettaja Kosnik virnuilee vilkuillessaan bändikavereitaan. Kaikenlaista.

Keskustelemme keikan jälkeen herrasmiehen kanssa. Berliinissä on vapaamielinen huimausainepolitiikka, mutta muissa Saksan osavaltioissa kontrolli on kovempi. Kun tällainen sirkus lähtee liikkeelle, luulisi että Etelä-Saksassa innokkaimpia huumekoiria ja kenttäsikoja joudutaan sitomaan jo puihin.

Herrasmies kuuntelee vakavana, kun kerron hänelle tositarinan eräästä hiljattain Saksaa kiertäneestä suomalaisyhtyeestä. Edellisellä kiertueella bändin ajoneuvo oli pysäytetty, ja kuinka ollakaan, tarkemmassa syynissä yhdeltä yhtyeen jäseneltä löytyi pienenpieni määrä erään rikkaruohon kukintoa. Siitä seurasi kahden tunnin kuulustelu poliisilaitoksella. Soittajapojalta kysyttiin, onko hänellä yhteyksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Varmuuden vuoksi hänen tatuoinneistaan otettiin valokuvat, jos ne vaikka sattuisivat olemaan jonkin sortin jengileimoja. (Samaan aikaan Berliinissä saa pitää hallussaan 15 grammaa kannabista.)

Kun yhtye tuli uudemman kerran Saksan-kiertueelle, autobahnilla taustapeiliin ilmaantui taas poliisiauto, ja ulkomaanpellet päätettiin ohjastaa tien sivuun. Kaikilta tarkastettiin passit ja kysyttiin, ovatko he joutuneet tekemisiin viranomaisten kanssa. Eijei, kiltisti on oltu. Konstaapelit kävivät autossaan tarkistamassa tilanteen ja palasivat pian vakavailmeisinä takaisin: ”Mister X, why did you lie to us?” Jälleen meinattiin lähteä laitokselle.

Sitä en kerro, mitä herrasmies sanoi Up in Smoke -kiertueen bussista löytyvän, mutta voitte kuvitella. Saattaa vielä matkan varrella kiertuemanagerin vakoon valahtaa kylmän hien kyynel, mutta toivotaan parasta.

Nappaan evääksi kotimatkalle tuhdin leipä-falafelin ja puolen litran Berlinerin. Yhteensä nelisen euroa. Halvemmallakin pääsisi: Kottbusser Strassella Kreuzbergissä on ravintola, josta saa pesäpalloräpylän kokoisen dönerin ja puolen litran oluen 2,20 eurolla. Suomessa samalla rahalla saa kupillisen tuhkakupilta maistuvaa suodatinkahvia. Tältä siis tuntuu olla elintasopakolainen. Työperätön maahanmuuttaja. Ei lainkaan hassummalta. Voin suositella.