Uusi mies, vanhat kujeet – Gary Numan Helsingissä

"Uuden materiaalin köykäisemmätkin edustajat soivat kovaa ja kirkkaasti, mutta klassikkojen uusiosovitukset ovat merkillisen sotkuisia ja vaimeita. Numan on sanonut vanhojen kappaleiden soittamisen olevan pakkopullaa, mutta sen ei toivoisi kuuluvan näin selvästi", kirjoittaa Samuli Knuuti.

Gary Numan
5.12.2018
The Circus, Helsinki

”Thank you very much, thank you.”

Neljännentoista kappaleen jälkeen Gary Anthony James Webb (alias Gary Numan, tietenkin), 60, antaa periksi ja tervehtii helsinkiläisyleisöään rutiininomaisimmalla mahdollisella tavalla, kuin kiittäisi tarjoilijaa annoksen tuomisesta pöytään.

Silti Gary Numanilta tämäkin tuntuu jo paljolta. 70–80-luvun taitteessa hän loi uransa androidimaisella imagollaan, robottimaisella lavakäytöksellä ja elektronisella popilla, jonka vieraantumisfetissi näkyi jo hittisinkkujen nimissä: Me! I Disconnect from You ja Are ”Friends” Electric? (jotka molemmat kuultiin Helsingissä) tekivät etääntymisestä ja ihmisten sivuuttamisesta hyveen. Samalla hänen koleasti ujeltavat kappaleensa hohkasivat omanlaistaan runollista auraa, kuten Remember I Was Vapourin ja I Dream of Wiresin (joista kumpaakaan ei kuultu) tapaan nimetyt kappaleet kertoivat.

Vuosituhannen vaihteessa Numanilla diagnosoitiin lievä Asperger, mikä on omiaan selittämään sekä hänen varhaisvuosiensa musiikin teemoja että vaikeuksia tulla toimeen median kanssa. Oireyhtymän voi tulkita selittämään myös hänen sulkeutuneen lavapersoonansa, vaikka läheltä katsottuna hänen huulillaan usein säteilee liki Michael Monroen mieleen tuova leveä hymy. Yllään hänellä on Savage-albumin kannesta tuttu harmaa riepuasu, joka on sekoitus mielisairaalan potilasta ja erämaamatkustajaa. Valojen välkkyessä hän näkyy yleisölle useimmin vain siluettina, pystytukka uhmakkaasti törröttää sinne tänne hänen nykiessään musiikin tahdissa. Syntyy vaikutelma jinnistä, islamin tarustoon liittyvästä henkiolennosta, jota sekä pidetään aavikoilla matkaajia terrorisoivana riivaajahenkenä että maapallon onnen vartijana. Ei taustaprojektioita eikä filmejä: on vain bändi, valot ja meteli. Tehokasta ja tarkoituksellisen persoonatonta.

Vuoden 2018 Gary Numan on siis eri mies verrattuna liki 40 vuotta nuorempaan hittejä tehtailevaan mutta valokeilaan jähmettyneeseen nuorempaan minäänsä. Kahdella viimeisimmällä albumillaan Splinter (Songs from a Broken Mind) (2013) ja Savage (Songs from a Broken World) (2017) hän on viimeistellyt jo kaksikymmentä vuotta tekeillä olleen comebackinsa. Näiden kappaleiden dramaturgia on varsin toisteinen: säkeistö koostuu hitaista raskaista rytmeistä ja usein arabialaisen kuuloisista taustalaulun pätkistä, kun taas kertosäettä alleviivaa raskas syntikka- ja kitaramatto. Jos Nine Inch Nails 90-luvulla teki kunniaa Numanille coveroimalla Metalin ja osoittamalla täten ottaneensa Lontoon mieheltä vaikutteita, Numan on palauttanut kohteliaisuuden moninkertaisesti rakentamalla myöhäistuotantonsa hyvin NIN-henkisille soundeille.

Silloin kun biisissä on mukana vahva melodia, kuten keikan avaavassa Everything Comes Down To Thisissä tai My Name Is Ruinissa, lopputulos on vaikuttava – mutta liian usein kuulija jää pohtimaan, onko kuullut kappaleen jo tänä iltana. Vaikutelmaa lisää myös kappaleiden valeloput, joita tänäkin iltana kuullaan 3–4.

Puolitoistatuntisen keikan dramaturgia on selkeä: liki vuorotahtia kuulemme kahden uusimman levyn materiaalia ja vanhoja klassikoita, joissa hittien seassa on pitkän linjan faneille harvinaisempia täkyjä, kuten Metal ja Films. Jostakin syystä nelimiehinen bändi kuitenkin suhtautuu kruununjalokiviinsä hieman hutiloivasti, sillä siinä missä uuden materiaalin köykäisemmätkin edustajat soivat kovaa ja kirkkaasti, Down in the Parkin ja Are ”Friends” Electricin? uusiosovitukset ovat merkillisen sotkuisia ja vaimeita. Levyllä Cars in liki hermeettisen eheä Kraftwerk-pastissi, elektroninen Fabergen muna, mutta livenä se kuulostaa hieman resuiselta ja rypeneeltä, mitä se ei ikinä saisi. Ehkä tämä selittyy sillä, että Numan on sanonut vanhojen kappaleiden soittamisen olevan pakkopullaa, mutta sen ei toivoisi kuuluvan näin selvästi.

Are ”Friends” Electricin aikana eturivin katsojien kädet nostavat neljä tai viisi sydänkuviota, kuin suuria piparimuotteja; oletan tämän olevan traditio innokkaimpien numanoidien keskuudessa.

Encoreiden joukossa soitettu A Prayer for the Unborn nousee kohokohtien joukkoon ja saa kuulijan toivomaan, että Numan antaisi useammin melodiselle lahjakkuudelleen mahdollisuuden. Viimeisenä kuullaan marraskuussa julkaistun Fallen-ep:n johtoraita It Will End Here, ja niin se päättyykin. Numan hymyilee koko kasvojensa leveydeltä ja kumartaa, hän on valmis viemään passiivis-aggressiivisen industriaalishow’nsa seuraavaan kaupunkiin.

Keikka ei ehkä ollut triumfi, mutta Numanin omilla ehdoillaan kynsimä voitto se oli. Huonomminkin eväin on muutama sata ajan haalistamia ja turvottamia entisiä futuristeja joulukuisen yön selkään lähtenyt.