Vanha ja taattu instituutio myös heikkouksineen – Flow palasi kahden vuoden tauon jälkeen

Jukka Hätinen ja Mikael Mattila kävivät pitkästä aikaa tarkistamassa helteisen Suvilahden tunnelmat. Nick Cave oli taas odotetun majesteetillinen ja Bikini Kill pirteä nostalgia-akti, mutta nuorempi polvi takoi festivaalien mustassa teltassa yhden kesän kovimmista kitaramusiikkikeikoista.

21.08.2022

Flow Festival
Suvilahti, Helsinki
12.–14.8.2022

Teksti: Mikael Mattila, Jukka Hätinen

Rumban emerituspäätoimittaja Jukka Hätinen ja avustaja Mikael Mattila seikkailivat läpi kävijäennätyksensä tehneen (90 000 kävijää kolmen päivän aikana) helteisen Suvilahden ja raportoivat tunnelmistaan. Tämä artikkeli on kirjoitettu hataraan dialogimuotoon, jossa puheenvuorot on merkitty tunnisteilla JH ja MM. Aloitetaan!

MM: Pahimman pandemian jälkeen festivaalikansa näyttää luottavan vanhaan ja taattuun, kun uusia ja vieraampia konsepteja peruttiin peräkanaa jo keväällä. Vanhaa ja tuttua tarjosivat festivaalitkin, ennen kaikkea Flow.

Sen ohjelmisto oli kiistatta poikkeuksellisen varmisteleva, ja oman tuttavapiirini senseimmän linjan elitistit ja entiset hartaat Suvilahden-kyntäjät julistivat jo hyvissä ajoin dramaattisesti sivuuttavansa koko festivaalin. Toisaalta, ensimmäistä kertaa kyseessä lieni myös ohjelmakattaus, jota ei tarvinnut kuitata edes performatiivisella “näin jo Primaverassa” -letkautuksella. Riitti, että oli ollut läsnä ihan Parrukadulla vaikkapa viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana.

Selvästikään tämä ei kansaa haitannut, sillä kävijäennätyshän sieltä taas kerran paukahti – olkoonkin, että tässä nyt oli taas pinottu päällekkäin yhteensä kolmen vuoden kävijät.

Kerrataan silti aluksi hieman menneitä.

JH: Nick Cave & the Bad Seedsin edellinen konsertti Flow-festivaalin päälavalla 2013 lukeutui monien Cave-konkareidenkin kirjoissa sinne kirkkaampiin keikkamuistoihin. Vimmaisen saarnamiehen tavoin Cave otti yleisön otteeseensa ongelmitta, kun Bad Seeds kahlasi läpi klassikkoja ja silloin tuoreen Push the Sky Away -albumin kappaleita, joista Jubilee Street ja Higgs Boson Blues ovat jääneet yhtyeen settilistalle aivan oikeutetusti.

Vuosi 2013 oli Flow’lle merkittävä muutenkin kuin Nick Caven konsertin vuoksi: se oli ensimmäinen kerta, kun tapahtuman koko pinta-ala oli saatu anniskelualueeksi. Nykyisin itsestäänselvyytenä K18-festivaaleilla pidetty seikka mahdollisti ”eurooppalaisen viihtymisen” eli muun muassa lavalta toiselle siirtymisen olut kädessä ”Byroslavia-Suomen kaljakarsinoiden” sijaan. Samaisena vuonna lanseerattiin The Other Sound -ohjelmakokonaisuus, josta on tullut vaihtoehtoisen ja kokeellisen musiikin konossöörien kohtaamispaikka.

Other Soundille oli pyhitetty tänä vuonna Suvilahden Kattilahalli, jonka pimeys ei riittänyt sulkemaan kaikkia halukkaita sisäänsä. Yksi Kattilahallin ääriään myöten täyteen saaneista oli Catarina Barbieri, jonka modulaarisyntetisaattorein soitettu ambient kuulosti taivaalliselta kimallukselta. Barbierin säästeliäät laulut tuntuivat viileiltä henkäyksiltä kristalliluolassa. Vaivutettuaan kuulijansa unenomaiseen tilaan Barbieri säväytti repivillä ja raastavilla meluisilla piikeillä, kuin sorruttaen musiikkinsa synnyttämät haavemaailmat yleisön niskaan.

MM: Italialaishenkisissä tunnemissa eteni myös suomalais-luxemburgilainen syntsa- ja vokaalitaiteilija Marja Rossi eli Cucina Povera. Taiteilijanimi tulee sikäläisestä keittiöstä ja kääntyy suomeksi muotoon “köyhä keittiö”: se tarkoittaa aterian valmistamista mahdollisimman yksinkertaisista ainesosista. Leukailija kääntäisi nimen siis vaikkapa muotoon “lihaa ja perunaa”, mutta Rossin ujellus on ehkä moiseen vähän liian eleganttia. Enemmän nimi vastaa Rossin tekotapaa: tämä oli yksinkertaista, lähinnä erilaisille ihmisäänelle rakentuvaa verkkaista valumista.

Soundi on tuttua maailmalta – heitettäköön löyhällä otannalla vaikkapa nimet Lingua Ignota, Lyra Pramuk ja Julianna Barwick. Rossin ilmaisu on verrokkeja kenties vieläkin impressionistisempaa, sillä musiikki tuntui suunnilleen siltä, kuin kastaisi vesiväripensselin vesilasiin ja katsoisi hidastettuna, miten väri alkaa levitä pitkin lasia kuin jonkinlainen psykedeelinen kaasupilvi.

Loppupuolella kuultiin myös hienovaraisia rytmillisiä elementtejä. Rossi lauloi suomelta kuulostavia lauseita, jotka toimivat lähinnä hypnagogisina vivahteina kokonaisuudessa. Vaikuttavaa ja hienosti rakennettua musiikkia, joka malttoi pysyä tunnelmissaan tarpeeksi pitkään. Tällaisessa musiikissa jos missä ei ole syytä hätiköitä. Ei hyvässä keittössäkään.

JH: Yksi vuoden parhaista kotimaisista albumeista olisi jäänyt julkaisematta, mikäli se olisi ollut artistista itsestään kiinni. Kuvataiteilijana parhaiten tunnettu Tuomas A. Laitinen oli tehnyt musiikkia pöytälaatikkoonsa omaksi ilokseen. Kun Suomen psykedeelisen undergroundin konkari Timo Kaukolampi kuuli näitä teoksia, hän teki kulttuuriteon ja päätti julkaista albumillisen Laitisen musiikkia. TAL-aliaksella julkaistun Sapiduz-levyn musiikki on ”aktiivista ambientia” eli keskittymistä vaativaa kokeellista elektronista musiikkia, joka pelaa tekstuurilla ja tunnelmalla.

Other Soundissa esiintyneeseen TAL & Sapiduz Ensemble -kokoonpanoon kuuluivat Laitisen lisäksi analogisyntikkaa ajanut Kaukolampi, äänensä levyllekin luovuttanut Milla Mäkinen, Laitisen kuvataideteoksia hyödyntäneistä visuaaleista vastannut Maisa Immonen ja undergroundin uskottu ääniteknikko Eppu Helle. Ensemblen konsertti alkoi huomattavasti rauhallisemmin kuin albumilla: iätön ja ajaton musiikki virtasi verkkaisesti, ja viittaili milloin keskiajalle, milloin fantasiamaailmoihin. Organism-kappale oli varmasti kaunein tänä kesänä kuulemani yksittäinen teos. Voimakkaaseen rytmiin luottaneet, miltei teknomaiset kappaleet alkoivat liian äkkijyrkästi ja rikkoivat harrasta tunnelmaa.

MM: Nick Caven aikaan Other Soundissa esiintyi yksi festivaalin Other Sound -helmistä, nairobilais-berliiniläinen Joseph Kamaru eli KMRU. Parissa vuodessa kokeellisen musiikin kuumaksi nimeksi nousseen KMRU:n musiikissa on samantyyppisiä melodramaattisia sävyjä kuin kanadalaismestari Tim Heckerillä, ja välillä siinä on William Basinskin sinfonisuutta. Toisaalta KMRU:n ääniveistossa on päiväkirjan tuntu. Arkisuuteen sen sitovat kenttä-äänitteet: liikenteen kolinaa, linnunlaulua, öistä sirinää. Havaintoja kahdesta, kovin erilaisesta pääkaupungista.

Tätä yhtäältä mietteliästä ja toisaalta jylhää soundia tuli tunnin verran myös Kattilahallissa. Dynamiikka kasvoi kuin entropia: hiljaisesta kohti yhä säröisemmäksi käyvää suurkaupungin jylyä. KMRU ei sinällään ole mikään soundinsa uudistaja ja toisaalta meiningissään jopa aika helppotajuinen, mutta yksinkertainen resepti toimii, kun äänen värin ja massan hallinta ovat näin hienosti hanskassa.

***

JH: Mennäänpä takaisin päälavalle. Nick Caven esiintymisten välissä Flow on paisunut Suvilahden alueen rajoja koetelleeksi jättiläiseksi, joka häviää yleisömäärässä vain Ruisrockille. Flow teki tänä vuonna kävijäennätyksensä: paikalla oli 30 000 ihmistä per päivä. Vuonna 2013 Cave esiintyi kolmanneksen pienemmälle yleisölle.

Tälläkään kertaa Cavella ei ollut ongelmaa saada kentällistä ihmisiä pauloihinsa. Yhtye aloitti kuin varkain, peräti seitsemän minuuttia ennen aikataulutettua aloitusta. Shokkistarttia korostivat harvinaisemmat kappalevalinnat: kymmenisen vuotta settilistoilta poissa olleet Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus -tuplalevyn Get Ready for Love, There She Goes, My Beautiful World ja etenkin O Children, jonka paatokseen taustakuoro lauloi kertoimia. Viimeksi mainittua edelsi Cave-keikkojen kulmakiviin lukeutuva From Her to Eternity, josta kuultiin aggresiivisimmalta ja intensiivisimmältä tuntunut luenta.

Nick Caven karisma ja läsnäolo ovat poikkeuksellista luokkaa. 64-vuotias ei osoittanut pienimpiäkään rutinoitumisen tai leipääntymisen merkkejä, vaikka Bad Seeds on luottanut koko Euroopan-kiertueensa identtiseen settilistaan. Cave tuntui heittäytyvän yleisönsä armoille keekoillessaan eturivin kosketusetäisyydellä, mutta oli koko ajan täysin tilanteen päällä. Yhtenä hetkenä hän hassutteli fanin kanssa, toisena vaahtosi kuin vesikauhuinen piski, seuraavaksi hypnotisoi kuin maailmanlopun kultin johtohahmo.

Caven surutyölevyiltä Skeleton Tree ja Ghosteen soitettu kolmen kappaleen putki Bright Horses, I Need You ja Waiting for You kasvattivat keikan intensiteetin ja jännitteen miltei kestämättömiin mittoihin. Klassikkokappaleista Tupelo oli huumaava, The Mercy Seatista ei saatu kaikkia kierroksia irti.

Vortex on vuonna 2006 äänitetty kappale, joka jäi julkaisematta Caven sanojen mukaan, koska kokoonpano ei keksinyt, onko kyseessä Bad Seedsin vai samojen setien rasvaisemman projektin Grindermanin biisi. Nyt se kuultiin osana encorea kuin painekattilan venttiilinä: verrattain kevyehkö rock-kappale hoilattavine kertosäkeineen oli juuri sitä, mitä kaksi tuntia varpaillaan ollut yleisö kaipasi.

Perjantain valovoimaisin päälavan esiintyjä Burna Boy ei karismassa Cavelle juuri hävinnyt. Jos Nick Cave patosi myrskyä sisälleen, Burna Boy säteili aurinkoa yleisönsä suuntaan, eikä hänen hymynsä voinut olla tarttumatta.

Nigerialaisartistista on puhuttu globaalina tähtenä jo African Giant -albumin (2019) jälkeen, mutta näille leveyspiireille suosio ei ole ennen Flow’n keikkaa juuri resonoinut: yksikään Burna Boyn levyistä tai singleistä ei ole noussut Suomen viralliselle listalle.

Burna Boyn aivan julmetun upean kuuloinen bändi teki kaikkensa, jotta termit Afrobeats, amapiano ja dancehall tulisivat helsinkiläisyleisölle tutuksi. Keikan viimeisenä biisinä kuultiin kesällä ilmestyneen Love, Damini -levyn singlebiisi Last Last. Ei siksi, että suomalaisyleisöä kosiskeltaisiin Santeri ”MD$” Kauppisen ja Robert ”Ruuben” Laukkasen tuottamalla biisillä, vaan siksi, että se on Spotifyssa 70 miljoonaa striimannut, Billboardin listalle noussut maailmanlaajuinen bängeri.

***

JH: Flow’n jazzkattaus oli jälleen kiinnostava, mutta Balloon-lavan kapasiteetti täysin alimitoitettu monelle esiintyjistä: Linda Fredrikssonin keikalle mahtuakseen olisi pitänyt olla paikalla jopa tuntia ennen. Perjantaina esiintynyt lontoolaispianisti Alfa Mist esitti bändeineen sielukasta jazzia joka matkasi aina minimalistisesta pianomelodian, peruskompin ja spoken wordin yhdistelmästä kiertoradalle lähteneisiin kitarasooloihin, trumpetin liekehtimisiin ja villeihin rumpuilotteluihin. Koskettavimmalta bändi kuulosti kuitenkin ollessaan niiden perusasioiden äärellä, kuten esimerkiksi Organic Rust -kappaleessa.

MM: Pallolava tosiaankin on edelleen Flow’n kankein viritelmä. Hauska konsepti totta vie, mutta vuodesta toiseen yhtä epäreilu. Festivaalin meno on vanhaa ja taattua myös heikkouksien puolesta. Kenties sitä on tottunut liian hyvään eli siihen perusajatukseen, että laadukkaalla festivaalilla ei tarvitse jonottaa oikein mihinkään muutamaa minuuttia pidempään, mutta päädyin suosiolla skippaamaan suurimman osan lavan tarjonnasta. Onneksi Mdou Moctar tuli nähtyä jo Pori Jazzeilla, ja totta puhuen se festivaali olisi kyllä voinut buukata myös Jukka Eskolan ja Pepe Willbergin Niin vähän on aikaa -pläjäyksenkin. Jäi nimittäin sekin nyt välistä.

Lauantaina alkuillasta soittanut Kit Sebastian oli sentään oikein pirteä yhtye ja samalla täysin oikealla lavalla. Pallolavan brändiin menevät juuri jazz ja tällainen puoliksi maailmanmusiikillinen meininki, jota voi halutessaan sekä jorata että fiilistellä istuen. Vähän vara-Altin Günhän tämä ranskalais-turkkilainen duo on, mutta toisaalta se pitää molempien kotimaidensa vaikutteet aika hyvin balanssissa. Toisin sanoen kujertava yé yé -söpöily kytkeytyy anatoliarockiin aika näppärästi. Kiva bändi, jonka viime vuoden Melodi-levystäkin ihan tykkäsin!

***

MM: Otetaanpa sitten katsaus festivaalin telttojen tarjontaan. Aloitetaan punaisesta. Tokaisin lauantain ohjelmakorttia silmäillessäni, että nyt on kyllä jännittävä päällekkäisbuukkaus, kun Bikini Kill ja Yeboyah soittavat eri teltoissa samaan aikaan. Musiikillisestihan artisteilla ei ole mitään yhteistä, mutta aate yhdistää: feministisiä edelläkävijöitä kahdessa eri polvessa.

Itse möhiksenä valitsin toki Bikini Killin. Punaisessa teltassa esiintynyt riot grrrl -legenda oli toki ilmiselvä nostalgia-akti, mutta yleisön keski-ikä ainakin välittömässä läheisyydessäni oli selvästi alle neljäkymmentä. Kathleen Hannan ja kumppaneiden energia ja karisma on voittanut ystäviä useassa sukupolvessa, vaikka vanhoilla hiteillään pumppu kiertääkin.

Hyviä punkbiisejähän ne hitit ovat. New Radio, Carnival, Feels Blind ja niin edelleen. Setti käynnistyi vähän varovaisesti, mutta pikkuhiljaa bändi pääsi reippaaseen iskuun ja viimeistään Tobi Vailin siirtyessä rumpujen takaa mikin varteen meininki muuttui juuri niin hersyväksi kuin odotinkin. Kävi hetkittäin jopa niin, että Vailin pitelemätön karjunta ja heiluminen veivät huomion Kathleen Hannalta, joka uskaltautui irrottelemaan vasta setin loppupuolella.

Viimeistään ristiriitaisen aborttiajankohtaisen Reject All American -klassikon kohdalla bändi sai kurssinsa lopullisesti kuntoon, ja loppusetti olikin sitten tiukkaa paukutusta. Vailkin pääsi vielä kerran esittelemään hulvatonta karismaansa karjumalla läpi noiserock-jyrä Hamster Babyn ja heitti samalla vielä erikseen Suomi-rispektit: hän kasvoi Washingtonin maaseudulla suomalaisten jälkeläisten keskellä, joten tietenkin oli hienoa viimein nähdä “kanteleiden maa”. Myös kotimainen all-female-punkbändi The Splits sai erikseen kehut.

Lopuksi vedettiin definitiivinen sukupolvihymni Rebel Girl, joka otettiin vastaan asiankuuluvalla hurmiolla.

Bikini Killin pirteyttä ankeutti vain punaisen teltan hirveä miksaus. Tarpeeksi läheltä soundista sai sentään selvää, mutta en halua edes ajatella, millaisena puurona touhu välittyi vähänkin kauemmas.

Saman sai tuta sunnuntaina esiintynyt nuorten brittiläisjullien matikkarock-törkimys Black Midi. Bändi on ennen kaikkea elävä esimerkki siitä, että jokainen sukupolvi löytää vaikean progen, fuusiojazzin ja Primus-yhtyeen yhä uudelleen, ja että jokaisella sukupolvella on ainakin yksi bändi, joka tekee asiansa niin poskettomalla tavalla, että se murtautuu nichensä ulkopuolelle ja suuren festivaalin toiseksi suurimmalle lavalle. Asiasanat: Naked City, Devin Townsend, Kayo Dot, välillä jopa Muse.

Dorkaahan Black Midin musiikki ilman muuta on, mutta tänä vuonna ilmestyneen Hellfire-albumin myötä olen alkanut jotenkin ymmärtää tätä eriskummallista touhua. Toki minäkin pidän pöljästä ja teknisestä soitinurheilusta, mutta Black Midissä on häirinnyt jonkinlainen tosikkous, joka tuntuu uuden albumin myötä karisseen. Kun nelikko veivaa biisejään naama peruslukemilla, ajattelen, että sekin on osa show’ta. Tämä on jonkinlaista vakavuuden kautta tapahtuvaa alivaltiosihteerimäistä perseilyä.

Ei läkähdyttävä tiluttelu sentään kokonaista keikkaa kantanut. Onneksi setin loppupuolella kuultu, melodiikaltaan liki iskelmällisen selkeä kappale tasoitti kohtuutonta menoa. Toisaalta tässä seurassa sävellys tuntui jopa ironiselta, vähän kuin joltain Mike Pattonilta veisaamassa italialaisia ikivihreitä. Raivostuttavaa mutta kiehtovaa musiikkia!

Sitten katsaus pienempään, eli mustaan telttaan.

JH: Alfa Mistin maanmies M Huncho vastasi kenties koko Flow’n omituisimmasta keikasta. Melodista träppiä esittävä, räpin ja laulun välimaastossa taiteileva maskinaama saapui lavalle 25 minuttia myöhässä ja poistui vain 20 minuuttia myöhemmin. Tähän väliin mahtui kuitenkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. M Huncho kaahasi kappaleitaan kuin pikakelaten: säkeistö, kertsi, seuraava. Hän pahoitteli myöhästymistään ja syytti teknisiä ongelmia. Hän yllytti yleisöä moshpitiin, mutta vaati, että ”pienistä naisista” pidetään huolta. Helsingin somaliyhteisö sai Huncholta erityisterveiset, ja vastaanotosta päätellen näiden sanojen painoarvoa ei sovi vähätellä. Ja kun yleisö oli lämmitelty ja tunnelma Black Tentissä railakas, keikka loppui kuin seinään ja lontoolais-mc poistui.

MM: Lämmintä Black Tentissä todellakin oli. Väitän, että se oli jo valmiiksi helteisen Suvilahden ylivoimaisesti hikisin areena. Kuvaavaa oli, kun esimerkiksi Donny Benétin keikan loputtua ja yleisön hälvettyä ympäröivä lämpötila putosi välittömästi lähemmäs kymmenen astetta. Samalla huomasin hikoilleeni ympärilleni lammikon.

Toisaalta Donny Benét on sellainen karju, että pelkästä hänen katselustaan tulee hiki: rehvakkaassa takapiiskassa ja irstaissa viiksissään hunajaista pseudokasaripoppiaan laulellut ja bassoaan sekä herkästi että rajusti käsitellyt nautiskelija veti sunnuntaimatineaansa valtaisan yleisön, eli selvästi karisma on tavoittanut suomalaiset laajemminkin. Fonistin ja rumpalin kanssa esiintynyt australialaisrakastaja käsitteli viime vuosien hittinsä kuten Konichiwan ja Girl of My Dreamsin asiaankuuluvalla reippaudella, mutta keikan ilahduttavin hetki oli tämän kesän kovin baleaaribängeri Le Piano.

Ukon ulkoinen olemus tuo tietenkin mieleen kotosuomalaisen Rock Siltasen. Siispä olisikin oikeutettua, että myös Rock Siltanen julkaisisi vaikka ep:llisen tällaista silkkilakanaherkuttelua!

Kenties koko festivaalin räjäyttävin esitys koettiin kuitenkin Black Tentin lauantaiyössä. Yksi tämän hetken parhaista rockbändeistä Fontaines D.C. oli kaikessa yksinkertaisuudessaan maineensa veroinen. Irlantilainen post-punk-jyrä on tietenkin perinnetietoinen, ja onhan tällaisia, puoliksi The Fallilta ja puoliksi Joy Divisionilta kuulostavia nuorten miesten yhtyeitä tullut Brittein saarilta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana aivan riittämiin. Aika suuri osa niistä on tosin kohtuullisen yhdentekeviä, Fontaines D.C. ei.

Armottomassa strobovalotykityksessä lavalla poukkoillut bändi takoi aggressiivisesti ja ketterästi kuin keskisarjan nyrkkeilijä ja puolen yön vauhtikunnossa ollut yleisö velloi mukana juuri sopivan arvaamattomasti. Dogrel-debyytin kuivakkuudesta muutamassa vuodessa eeppisiin mittasuhteisiin kasvanut soundi kävi ilmi jo keikkaintrossa In ár gCroíthe go deo, joka tuntui lähes kirkkomusiikilta. Se rakensi jännitteen, jonka rivakka A Lucid Dream dramaattisesti katkaisi. Televised Mind oli hyytävän komea, A Hero’s Death yhtä eeppinen kuin nimensäkin, ja Jackie Down the Line sydäntäsärkevän hieno.

Bändi pysytteli rajun valoshow’n takia välillä jopa varjoissa, ja laulaja Grian Chattenin Ian Curtis -maneerit olivat välillä jopa poissaolevia, mutta samalla bändin energia oli pikemminkin kollektiivista kuin yhden henkilön karisman varassa. Ei kai tällaiseen briljanssiin tarvita kuin hyvä esiintymiskyky, hyvät biisit ja ennen kaikkea tietty oikea hetki, ja nyt nämä kaikki olivat balanssissa.

Kesän kovin rock-keikka päättyi, hiki valui, yö sulki syliinsä. Päässä soi A Hero’s Deathin mantra: Life ain’t always empty.

Lisää luettavaa