Ruotsalaisprogeilijat saivat vanhan fanin täysin tolaltaan. Kovin keikka muutamaan vuoteen, hehkuttaa skribentti.
Teksti ja kuvat: Jussi Saarinen
Pain of Salvation
Klubi, Tampere
23.3.2012
Olin 2000-luvun puolivälin tienoilla progemetallin suurkuluttaja. Ei nyt sentään Dream Theater -osaston soitinkikkelöinti maistunut, mutta esimerkiksi Opeth, Tool ja Devin Townsend projekteineen olivat nuorenmiehen levylautasella tuttu näky.
Yksi bändi oli kuitenkin lukiominäni arvoasteikolla ylitse muiden: Pain of Salvation, tuo Ruotsin lahja progressiiviselle rockille.
Siinä on yhtye, jossa kiteytyy kaikki, mitä musiikilta 17-vuotiaana halusin. Löytyy elämää suurempia melodioita, puhuttelevia sanoituksia ja virtuoosimaista soittotaitoa – ilman itsetarkoituksellista tekniikkakukkoilua. Ja tietysti käsittämättömällä äänellä siunattu nokkamies.
Itse asiassa Pain of Salvationin laulaja-säveltäjä-lyyrikko Daniel Gildenlöw oli paitsi sen aikainen musiikillinen jumalani myös yksi syypää siihen, että kävin sivarin. Hänen vihreä ja pasifistinen maailmankuvansa ruokki nuoren miehenalun ”radikaaleja” ajatuksia. Että kiitos vain niistä 13 kuukaudesta, Daniel.
Mutta muistelot sikseen ja tähän päivään. Fakta on se, että kun nuoruuden lemppari saapuu kotikaupunkiin, niin onhan vanhojen sankarien livekunto nyt pakko käydä tarkistamassa.
Ja olihan se kova. Paras näkemäni keikka sitten Arcade Firen Senaatintorin-vedon.
Pain of Salvation tykitti sellaisella vimmalla ja hurmoksella, että monet kenkiään tuijottelevat surinarockarit saisivat ottaa opikseen. Kaikki palaset olivat yksinkertaisesti kohdallaan, huimaa energialatausta, yksilösuorituksia ja murhaavia soundeja myöten.
Setti painottui vahvasti yhtyeen tuoreimpiin Road Salt One– (2010) ja Road Salt Two (2011) -levyihin. Albumien 1970-lukulaisen rujosti soiva äänimaailma muuntautui keikkaolosuhteissa raskaammin jyrääväksi tuuttaukseksi, mutta onneksi kappaleiden kotikutoinen viehätys ei hukkunut murskaavaan äänenpaineeseen. Huippukohtina mainittakoon aloitusbiisi Softly She Cries, popisti koukuttava 1979 ja illan huumaavasti päättänyt Sisters.
Viime vuosina, kun itse keskityin lähinnä kuuntelemaan nössöpoppia, Pain of Salvationin leirissä on tapahtunut melkoisia muutoksia. Koko jäsenpakka sekoitettiin uudelleen, ja alkuperäissoittajista ei ole jäljellä ketään muuta kuin kuningas Gildenlöw.
Mutta vaikka nykykokoonpano on ollut kasassa vasta muutaman kuukauden, oli yhteissoitto Klubilla järkyttävän tiukkaa. Oikeastaan homma toimi jopa paremmin kuin vuonna 2007 näkemälläni Nosturin-keikalla. Paljon puhuttu kitaristinvaihdoskin osoittautui oikein onnistuneeksi. Islantilainen Ragnar ZSolberg oli mies paikallaan.
Myös vanhempi materiaali potki tappavasti. Keikalla kuultiin biisejä Pain of Salvationin jokaiselta kahdeksalta studioalbumilta, lukuun ottamatta One Hour by the Concrete Lakea (1998). Kattaus oli todella kirjava. Siinä missä esimerkiksi Entropia-debyytin (1997) Stress-biisin rytmikikkailut saivat yleisössä aikaan epäuskoisia päänpyörittelyjä, pysäytti Be-levyn (2004) eeppinen balladi Iter Impius kuulijat haukkomaan henkeään Gildenlöwin laulusuorituksen edessä.
Ehkä hienointa keikassa oli kuitenkin sen epäryppyotsaisuus. Vaikka biisit vaativat soittajiltaan paljon, kohkasi bändi lavalla innoissaan kuin lapset Linnanmäellä. Encoren alku oli hyvä esimerkki tästä huolettomuudesta. Ensin Gildenlöw saapui lavalle ja istuutui rumpusetin taakse. Sitten bändi alkoi jamitella, ja parin minuutin päästä rumpali Léo Margarit pyydettiin mikin varteen. Yhtäkkiä jamit muuntautuivat Moody Bluesin Nights in White Satin -klassikkobiisiksi, jonka Margarit tulkitsi hienosti.
Kaiken kaikkiaan siis saakelin hyvä keikka. Yleisöä vain oli ihmeen vähän, mutta ehkä seuraavan päivän Helsingin-esiintyminen ja joulukuinen veto Opethin lämppärinä verottivat. Ja eihän Pain of Salvation taida olla tällä hetkellä sitä kaikkein trendikkäintä musaa.
