Vielä kerran Flow: New Orderin matkassa paratiisiin

Flow-festivaalilla koettiin sunnuntaina täyttymyksen hetki, kun yli 30 vuoden odotus tuli päätökseensä.

Julius Töyrylä

Flow oli tänä vuonna paitsi taidepopin ja teknon, myös elävien legendojen juhlaa. Vanhojen valkoisten miesten kerhoa täydensi sunnuntai-iltana New Order, jonka keikka hipoi parhaimmillaan puhdasta magiaa.

Yhtyeen funktio on hyvin erilainen kuin muiden Flow’ssa esiintyneiden setämiesten. Katsojalle New Orderin keikka ei ollut niinkään legendojen palvontaa kuin musikaalisten ja visuaalisten tarpeiden tyydyttämistä – olkoonkin, että bändiä saatiin odottaa Suomeen häkellyttävät 34 vuotta.

New Orderissa on aina ollut ensisijaisesti kyse kuolemattomista synamelodioista, ikonisista levynkansista ja niistä muutamasta klubihitistä, jotka ovat vuosien saatossa liikutelleet isojakin massoja. Yhtye ei henkilöidy kehenkään, vaikka Bernard Sumnerin ääni tunnistettava onkin.

Kenties juuri se teki keikkaelämyksestä erityisen miellyttävän: henkilönpalvonnan sijaan saattoi kaikessa rauhassa keskittyä itse esitykseen, jossa musiikki, valot ja visuaalit sekoittuivat voimalliseksi synestesiaksi. Yhdistelmässä oli jotain suorastaan maagista: keikalla nimittäin näytti juuri siltä, miltä kappaleet ovat aina kuulostaneet. Pop-kulttuurin luomat mielikuvat käyvät harvoin yhtä hyvin yksiin reaalimaailman kanssa.

Myös settilista tuntui lähestulkoon liian hyvältä ollakseen todellinen. Realismiin taipuvainen konserttivieras olisi odottanut kuulevansa lähinnä viime vuonna ilmestyneen Music Complete -albumin materiaalia, mutta toisin kävi. Keikka oli kattava läpileikkaus yhtyeen urasta aina vuoden 1981 Temptation-klassikosta uuden levyn parhaimmistoon, josta elävimmin mieleen painui haikean voimapopin ja vauhkon syntetisaattoridiskon välillä taiteileva Tutti Frutti.

Flow_2016_022

Toisin kuin esimerkiksi edellisiltana esiintynyt Morrissey, New Order tuntui soittavan ensisijaisesti faniensa eikä oman egonsa tähden. Varsinkin heti setin alkupuolella kuultu, vuonna 1983 ilmestynyt Your Silent Face oli kuin kunnianosoitus omistautuneimmille ihailijoille: ikonisesta syntetisaattorikuviostaan huolimatta kappaletta ei koskaan julkaistu singlenä, vaan se on pitänyt käydä omakätisesti poimimassa esiin Power, Corruption & Lies -levyn b-puolelta.

Fanien palvelemista parhaimmillaan oli toisaalta myös setin loppuun säästetty hitti-ilottelu. True Faithin ja Blue Mondayn yhdistelmästä huolimatta yleisö pysyi ihmeen viileänä, mutta sillekin tuntui löytyvän luonteva selitys. Tylsistyneisyyden sijaan tunnelma nimittäin lähestyi kollektiivista transsitilaa.

Encoren premissit olivat ongelmalliset: edes New Orderin ei uskoisi voivan päättää settiään uskottavasti kahteen Joy Division -biisiin, joiden aikana yleisön eteen heijastetaan kuvia edesmenneestä bändikaveri Ian Curtisista. Oli kuitenkin yleisön onni, että niin kävi.

Vaikka älypuhelinten heiluttelu keikoilla on yleensä enemmän kuin ärsyttävää, Love Will Tear Us Apartin aikana niiden määrä tuntui alleviivaavan hetken merkityksellisyyttä: kolmeminuuttinen oli saatava nauhalle, sillä mitään samanlaista ei tultaisi enää koskaan kokemaan.

Jälkeenpäin päähän mahtui ainoastaan mukaelma visuaaleissa nähdyistä sanoista:

Forever New Order.

Katariina Sironen