Villasukat hikeen! Kings of Convenience ei tyytynyt sovinnaiseen folk-poppailuun Nosturissa

Vaikka Norjan folkpop-ylpeys Kings of Convenience on tuttu pääasiassa pikkukivoista laulelmistaan, kuplii yhtyeen sydämessä myös rytmisempi puoli. Siitä osoituksena vaisun hiljainen esiintyminen Nosturissa äityi hekumallisen vauhdikkaaksi hassutteluksi.

Teksti ja kuvat: Mikael Helenius

Kings of Convenience
29.9.2011
Nosturi, Helsinki

Kings of Convenience, tuo Norjan Simon & Garfunkel, vakuutti hienolla Quiet Is the New Loud -debyyttilevyllään (2001) villasukkamaisen lämpimällä soinnillaan, jossa akustiset kitarat ja heleä laulanta suhisivat analoginauhoilla ajattoman kauniisti. Sittemmin Erlend Øye sekä Eirik Glambek Bøe ovat laajentaneet sointiaan, mutta merkittäviä suunnanmuutoksia ei ole ilmennyt. Seuraavat kaksi levyä ovat tuoneet pikkukivoihin folktunnelmointeihin lähinnä rytmistä monipuolisuutta, ja onpa yhtyeen paras kappale ehdottoman tanssittava I’d Rather Dance with You.

Kaksikko saapui Nosturin lavalle intohimoisen yleisön hurrauksiin hupaisan epäonnisissa merkeissä, sillä Erlendin kitarasta ei kuulunut ääntä. Asian selvittelyn lomassa Eirik kuittasi tilanteen toteamalla: ”We are a very quiet band”. Kitara saatiin kuntoon, yleisöä pyydettiin suorittamaan muistinmenetys ja yhtye teki uuden entreén.

Keikan alkupuolisko oli epäonnisen episodin jälkeen hiljainen. Yleisö vaikeni kuulemaan heleästi akustisia kitaroitaan näppäillyttä kaksikkoa. Laulu taisteli tilasta äänentoiston suhinan kanssa. Soitto hapuili yhtyeelle epätavallisen paljon, eikä rytmistä saanut oikein otetta. Kiintoisasti I Don’t Know What I Can Save You From soitettiin Röyksoppin Versus-remix-levylle (2001) tekemän versioinnin rytmissä. Lopputulos kuulosti oudolta.

Vaikka jo ruotsalaisen bob hund -yhtyeen tekstit ovat oikein hyvä oikeutus pakkoruotsille, antoi Øye hyvää hyvyyttään toisenkin: ”Kun opettelet ruotsin, opit samalla ymmärtämään norjaa”, laulaja huomautti. Kenties tämä herätti yleisön oppivelvolliset uusiin ajatuksiin. Toisaalta duo esittää kappaleensa englanniksi, joten se siitä huomautuksesta.

Keskivaiheille sijoittuneen Big Star -coverin Thirteenin jälkimainingeissa meno alkoi hiljakseen käynnistyä, ja myöhemmissä kappaleissa intiimin hellä ote väistyi pikkuhiljaa vauhdikkaan soitannan tieltä. Lavalla oli yhtäkkiä hissukoiden sijaan rocktähtiä.

Erlend laulatti yleisöä ja soitti suullaan trumpettisoolon, ja kohta Eirik esitti mahdollisesti maailman hienoimman akustisella kitaralla soitetun bassosoolon – kaikki saman kappaleen sisällä!

Etenkin Erlendin lavapresenssi oli mielenkiintoista seurattavaa. Miltei kaksi metriä pitkä, hintelä mies pullonpohjalaseineen tanssahteli lavalla kuin luokan hauskuuttajanörtti diskossa, hassusti venkoillen ja hölmöillen. Eirik pysytteli karismaattisesti vaisumpana lavan toisella puolella, toki kitaramiekkaillen ajoittain aisaparinsa kanssa.

Kuten aikaisemmin mainittua, on yhtyeen musiikissa paljon mielenkiintoisia rytmittelyjä, joita suoritettiin esimerkiksi kitarankoppaa rytmikkäästi naputtelemalla. Illan ehdottomasti hienoin veto yllätti: yhtyeen tuttavan tekemä remix Rule My World -kappaleesta sai muusikkokaksikon ja yleisön lopullisesti tanssituulelle. Villin meiningin aikana rock-ominaisuuksiaan osoittanut Erlend syöksyi yleisön sekaan ja crowdsurffasi komeasti. Vaikka kappaleen remix ei ollut yhtä monipuolinen ja oivaltava kuin mitä Versus-levyn parhaimmisto, se toimi oikein hienosti. Todista asia Youtube-videolta.

Rauhaisaa himmailuiltaa odottaneet tuskin pettyivät, vaikka illan vanhetessa tunnelmoinnin alta paljastui villisti sykkivä rytmipeto. Kaksikko ei antanut kohtalaisen yksioikoisen kappalemateriaalinsa rajoittaa esiintymistään, vaan venytti biisit äärimmilleen. Esiintymisestä muovautui dynaaminen, villi ja yllättävän hieno sähellysperformanssi.

Mutta kuitenkin: kun Erlend toteuttaa rytmitaipumuksiaan toisaalla (Whitest Boy Alive -yhtye), mihin suuntaan Kings of Convenience aikoo mennä tulevilla levyllään? Yhtyeen materiaali on hiljakseen lasketellut tuoreemmilla albumeilla kohti hillityn mukavaa taustamusiikkia, jonka sointi lämmittää, mutta itse kappaleet eivät herätä tuntemuksia. Niiden raameissa yhtye ei näytä onnistuvan keksimään itseään uudestaan. Onko akustisesta himmailusta enää Kings of Conveniencen musiikin määrittelijäksi?