Anton Vanha-Majamaa kävi katsomassa Ville Leinosen pahamaineisen Camp Crystal Lake -esityksen Night Visions -festivaalissa. Esitys oli… mielenkiintoinen.
Ville Leinonen – Camp Crystal Lake
Adams, Helsinki
12.4.2012
Teksti ja kuvat: Anton Vanha-Majamaa
15. elokuuta vuonna 2010 olen väsynyt mutta onnellinen. Flow on käynnissä, aurinko paistaa. Eilen on katsottu Sleigh Bellsiä ja humalluttu hyvässä seurassa. Kumotut, jo tuolloin hintavat Heinekenit(?) painavat punteissa, joten haluan istumaan. Tiivistämössä on juuri aloittanut Ville Leinonen, jota en ole koskaan juuri kuunnellut. Tiedän, että siellä pääsee istumaan, joten menen jonoon.
Jono etenee hyvää vauhtia, sillä rakennuksesta virtaa pettyneen oloisia ihmisiä ulos hurjaa vauhtia. ”Vittu mitä paskaa”, kuulen sivukorvalla useammankin kerran. Käy ilmi, että Leinonen on varsin omituisessa vedossa. Majakanvartijan uni -albumin tai Suudelmittaren materiaalia kuulemaan tulleet ovat pettyneet, kun lavalla onkin Jason Voorhees tovereineen ja pilottilaseissa purkkaa jauhava sekä teatraalisesti vääntelehtivä Leinonen.
Musiikki on vielä julkaisemattomalta Camp Crystal Lakelta, ja se on ihan muuta kuin sitä runotyttöiskelmää, josta Leinosen tunnen. Performanssissa ovat kaikki italialaisen giallon hienoimmat sooniset hetket naitettuna amerikkalaiseen slasher-estetiikkaan. Ja Leinonen, jonka olemus pakenee määrittelyitä.
Keikan jälkeen hiljenee. Camp Crystal Lakea ei koskaan julkaista, ja Leinonen tekee taas jotain ihan muuta. Kunnes Night Visions Back to Basics 2012 -festivaalin ohjelmisto julkaistaan. Avajaisklubilla Adamsissa Leinosen on määrä palata kauhuprojektinsa maisemiin. Levy on löytänyt julkaisijan Karkia Mistica Recordsilta.
Niinpä 12. huhtikuuta 2012 saavun klubille odotuksia täynnä – enkä pety. Noin tunnin mittainen esitys on kokonaisvaltainen taideperformanssi, jossa Leinosen fyysinen preesens määrää tunnelman, jota suurelle valkokankaalle heijastetut visuaalit voimistavat. Kuvat autioista sairaalahuoneista, aarnimetsästä ja liekehtivää lastenvaunua lykkivästä beelsebubista hyökyvät musiikin voimin yleisön sekaan.
Leinonen talsii lavalle yleisön seasta valkoiseen pukuun sonnustautuneena, lasi valkkaria kädessä. Aiemmin on puhuttu instrumentaalimusiikista, mutta jonkinlaisia monologeja solisti suoltaa mikrofoniinsa. Sanoista ei saa selvää – eikä kai ole tarkoituskaan.
Ambientin ja dronen kentillä operoiva äänimaisema koostuu Leinosen erilaisissa ympäristöissä nauhoittamista äänistä ja improvisoidun oloisista soittimista. Välillä artisti ottaa käteensä sähkökitaran, välillä hän rakastelee kepillään metallikanisteria. Suurin osa äänistä tulee nauhalta, kun Leinonen keskittyy vellomaan täysin toisilla taajuuksilla.
Ne, jotka odottivat Carpenteria kosiskelevaa synatykitystä, joutuvat pettymään. Tänään ei tanssita.
Camp Crystal Lakea on aivan turha lähteä arvottamaan. Viihdyn ja arvostan, kaikki varmaankaan eivät. Camp Crustal Lake ei ole musiikkia, jota välttämättä jaksaisin kotona kuunnella. Sen merkitys muodostuu esitettynä ja fyysisesti samassa tilassa koettuna.
Leinonen on puhunut siitä, kuinka esimerkiksi huvipuiston äänet saavat aivan toisen merkityksen, kun kävijä sulkee silmänsä ja irrottaa ne kontekstistaan. Koneiden kilke ja ihmisten huudot luovatkin yhtäkkiä uhkaavan tilan, jossa kipu ja koneet hallitsevat.
Adamsissa en malta sulkea silmiäni. Haluan nähdä koko show’n. Haluan nähdä, miten keikasta kympin maksanut yleisö pähkäilee, missä kohtaa sopisi taputtaa. Ehkä syksyn pimetessä laitan illan nimikkolevyn levysoittimeen ja suljen silmäni. Katsotaan, mihin se silloin kuljettaa.