Virkistävä Sade puhdisti Hartwall-areenan – lue konserttiarvio

Teemu Fiilin kävi tarkastamassa, miten smooth soulin suuruus suoriutui odotetusta Suomen-vierailustaan.

Teksti: Teemu Fiilin, kuvat: Matti Tanskanen

Sade
Hartwall Areena
3.11.2011

Pop-musiikin kaanon-artistien nimeen vannovalla suomalaisella on ollut tänä vuonna parikin syytä juhlaan. Vasta kun Princen ensimmäisestä ihka oikeasti toteutuneesta konsertista heinäkuun lopulla oli toivuttu, saatiin ilmoitus pehmeän soulpopin suurimman ja kauneimman, lontoolaisen Saden ensimmäisestä Suomen-keikasta.

Princellä ja Sade-yhtyeen keulahahmolla Sade Adulla on muutakin yhteistä kuin vain ihonväri ja groove-pohjainen musiikki. Princellä ja Adulla on ikäeroa vain noin puoli vuotta, Saden eduksi. Saden debyyttilevy Diamond Life ilmestyi vuonna 1984, siis samana vuonna, jona Prince löi lopullisesti läpi Purple Rain -levyllään.

Molemmat ovat olleet tummaihoisiksi artisteiksi huomattavan suosittuja valkoisen, keskiluokkaisen yleisön keskuudessa, ja näin molemmat ovat menestyneet sekä pop- että r&b-listoilla. Lisäksi kumpainenkin on pysynyt harvinaisen hiljaa henkilökohtaisesta elämästään, luoden näin lähes myyttisen ja etäisen imagon.

Vaikka Prince on universaalisti Sadea paljon isompi stara ja kulttuurinen ikoni, ei voi väittää, etteikö rouva Adua olisi odotettu Suomeen lähes yhtä hartaasti kuin Minneapolisin pikkumiestä. Tiettävästi Sadea ovat jo vuosien ajan kärttäneet niin Pori Jazz kuin Flow Festival.

On häkellyttävää huomata, kuinka samanlaisena artistina Sade esittäytyy nyt, 27 vuotta debyyttilevynsä jälkeen. Etanan vauhdilla albumeja julkaiseva yhtye luottaa urallaan konsistenssiin: yksikään Saden kuudesta albumista ei ole myynyt alle platinaa (useimmat niistä toki multiplatinaa), eikä ole sen paremmin joutunut kriitikoiden lyttäämäksi. Tämä johtunee siitä, että ne kaikki kuulostavat hyvin pitkälti samalta levyltä. Vaikka Sade on vaivihkaa ajanmukaistanut soundiaan, ei se ole koskaan lähtenyt juoksemaan trendien perässä.

Asian huomasi myös 3. marraskuuta Hartwall-areenassa kuullussa konsertissa. Saden peräti 21 kappaleen mittaiseen settiin olisi voitu valikoida melkein mitä vain kappaleita kuudelta albumilta, ja kappalevalikoima olisi ollut takuulla yhtä triumfanttinen. Tietysti yli puolet kappaleista oli singlehittejä pitkän uran eri kohdista, ja muissa kappalevalinnoissa painottui viime vuonna julkaistu Soldier of Love -levy. Kaikki laulut kuulostivat silti vain Sadelta: kauniilta, ajattomalta ja ihanalta.

Sade Adu ei ole tunnettu teknisillä taidoillaan pröystäilystä. Pikemminkin Adun laulu on ollut levyillä sensuellin hillittyä, itsensä kuuloista ja suvereenin itsevarmaa. Lavalla hänen laulutaitonsa oli helppo huomata: naisen ääniala soi puhtaasti ja jopa häkellyttävän kovaa tavaramerkkisen matalista suvannoista korkeampiin venytyksiin.

Puhtaaseen lauluun panostavan Adun lavaesiintyminen oli melko vähäeleistä mutta silti kaunista katsottavaa. Kissamaisesti lavalla liikehtinyt laulaja oli kuin esittämänsä pehmeän smooth soulin fyysinen ilmentymä. Kahdeksanhenkinen yhtye oli kaukana sieluttomasta taustabändistä, mutta ei toisaalta pyrkinyt viemään tilaa laulajaltaan. Adu ylisti sydämellisissä ja vuolaissa välispiikeissä yleisöä, joka oli jaksanut odottaa näin kauan – ja osoitti pari kertaa jopa vitsiniekan piirteitä.

Saden konsertissa ei ole suinkaan kysymys soittajien likoon laittamisesta ja rajojen rikkomisesta. Siksi keski-ikäisen, Pori Jazzin sunnuntaikonsertin demografiaa noudattavan yleisön mieliksi Hartwall-areenan soundi toi kirkkaudessaan ja puhtaudessaan mieleen laadukkaista kotistereoista kuunnellun cd-levyn. Kappaleiden sovitukset noudattivatkin pitkälti levyversioita.

Saden lavarakennelma oli yksi tyylikkäimpiä Areenalla nähtyjä. Minimalistista tv-studio-lavastetta muistuttanut lava oli tyhjänä laitteista, sille mahtui vain yhtye. Neljää hydraulista koroketta käytettiin soittajien ja Adun nostamiseen ja laskemiseen tarpeen tullen.

Suurella led-seinämällä näytettiin kaikenlaista Adun niityllä kirmaamisesta Manhattanin pilvenpiirtäjiin ja syksyisiin puunoksiin. Pari erilaista esirippua vuoroin peitti lavaa, vuoroin kehysti sen 1940-luvun teatterilavan henkeen. Näiden lisäksi tarjolla ei ollut käytännössä kuin valoja ja hiukan paperisilppua, mutta show onnistui silti häikäisemään, tarjoten erilaisen visuaalisen maailman jokaiseen kappaleeseen.

Lämmittelijänä kuultu pitkän linjan britti-dj:n Ross Allenin setti oli viihdyttävä ja ennalta arvattava paketti hiphop-, r’n’b- ja reggae-hittejä. The Notorious B.I.G:n gangstameiningin on helppoa kuvitella toimivan Lontoossa tai New Yorkissa Saden lämmittelynä, mutta suomalaisten, penkeillä istuvien keski-ikäisten pankkivirkailijoiden olematon reaktio näihin kappaleisiin alkoi väkisinkin hymyilyttää.