Riitta Itäkylä vieraili Ruotsin Way Out West -festareilla. Muistiinpanoja tarttui yleisen festaroinnin lisäksi muun muassa Swansista, Florence and the Machinesta, Thurston Mooresta, Billy Braggistä, Mark Laneganista ja Kraftwerkista.
Teksti: Riitta Itäkylä, kuva: Tomi Palsa
Way Out West
Göteborg, Ruotsi
9.–11.8.2012
Kivenheiton, tai tarkemmin sanottuna muutaman minuutin ratikkamatkan päässä keskustasta sijaitseva Slottskogen on ei sen enempää eikä vähempää kuin 140 hehtaaria kattava puisto nurmikkoineen, puineen ja eläintarhoineen. Se on kuulu muun muassa pingviineistään ja Gotlannin poneistaan. Puiden, nurmikon ja yleisen vehreyden yltäkylläisyys keskellä urbaania kahvila- ja ratikkaraidemaisemaa on ansainnut puistolle maineen Göteborgin ”keuhkoina.”
Nyt jo seitsemännen kerran järjestetty Way Out West-festivaali valtaa tämän vihreän paratiisin joka elokuu kolmen lavan ja lukuisten olut- ja ruokatiskien muodossa. Toisin kuin niin monen muun ”kaupunkifestarin” kohdalla valitettavan usein käy, Way Out West ei ole joutunut kärsimään paikallisten meluhaittavalituksista tai ihmismassojen mahdollisesti aiheuttamista häiriöistä. Päinvastoin: tapahtuma on suurimmalle osalle göteborgilaisia ylpeyden ja ilon aihe. Kansainvälinen ja nuorekas musiikkifestivaali edustaa tyylikkäästi kaupungin avointa ja perusrentoa tunnelmaa.
Yleisöä tarkastellessa on selvää, että hyvin moni keskittyy enemmän omaan ja muiden vaatekokonaisuuteen sekä ”tyyliin” kuin itse musiikkiin. Paikallislehdessä haastateltu nuori naispuolinen festarivierailija ilmoittaakin kaupunkifestareiden parhaan puolen olevan ehdottomasti se, että voi käydä kotona vaihtamassa kledjut ennen illan klubikeikkoja. Hän ei ole ajatuksissaan yksin: kolmen päivän aikana tuntuu välillä, että sitä on tullut eksyttyä uuden muodin esittelyfestariin, jossa sattuu välillä soittamaan jotain bändejäkin.
Tämä on harmillista ja ajoittain todellista ahdistusta aiheuttavaa sellaiselle, joka on festareilla tottunut mutaan, paskaiseen telttaan ja viikon jalassa pysyviin yksiin ja samoihin Converse-tossuihin, joiden jalkahiki jo itsessään riittää tappamaan – ellei nautittu alkoholimäärä aja asian jo ennen kotiinpääsyä.
Way Out West ei kuitenkaan ole ”semmoinen” festari. Vaikka hipster-meressä kelluvat poseeraajaat saattavatkin aiheuttaa herkkäihoisemmalle allergisen reaktion, ei se estä tsekkaamasta muutamia mielenkiintoisempia esiintyjiä, jotka pelastavat festarin tunnelman ja tuovat mukanaan muutakin kuin coolin maineensa.
Torstai-iltapäivällä auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta, perimmäiselle telttalavalle kiipeää 54 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt ikinuori Thurston Moore. Yleisö valuu paikalle hitaanlaisesti, vaikka kyseessä on itse Sonic Youthin perustaja ja New Yorkin taiderockin ikoni. Hieman vanhemmat kuulijat ovat selvästi tohkeissaan, nuorempi polvi on paikalla lähinnä uteliaisuuttaan.
Alun lievistä saundiongelmista ja Mooren kärttyisyydestä (”turn it up, man, just turn it up!!”) huolimatta keikka lähtee nopeasti itsevarmaan nousuun. Moore vetää suvereenisti biisejä vuoden 1995 Psychic Hearts -levyltä ja esimerkiksi Patti Smith Math Scratch tuo elävästi mieleen 1990-luvun ja hiljattain hanskat tiskiin lyöneen Sonic Youthin kulta-ajat. T-paidassa ja farkuissa kitaraansa repivä Moore on yhä kävelevä ja soiva esimerkki käytännöllisen mutkattomasta suhtautumisesta musiikintekoon.
Miehen uusi kokoonpano kulkee nimellä Chelsea Light Moving, ja vaikka Samara Lubelskin muutamissa biiseissä soittama viulu ei valitettavasti huonon äänentoiston takia kuulu juuri lainkaan, on selvää, että Sonic Youthin henki elää yhä Mooren kitaran kautta.
Jostakin syystä mies heittää lähes kaikki välispiikit espanjaksi ja poistuu lavalta 40 minuutin jälkeen vain palatakseen melkein heti takaisin. Tämä erikoinen osana keikkaa toimiva ”encore” piristää sekä bändiä että yleisöä. Mooren omistaessa Empires of Time -lopetusbiisin Roky Ericssonille ja The 13th Floor Elevatorsille, koko homma saa kauniin jatkuvuuden tunteen. Keikka loppuu vanhaan kunnon feedback-metelisekoiluun ja Moore työntää kitaraansa yleisön sekaan juuri sillä asenteella kuin vain New Yorkin DIY-kummisetä voi. Nuori yleisö katselee setää hieman huvittuneena, mutta suurin osa arvostaa sitä särmää, jolla Moore bändeineen onnistuu avaamaan festarit.
Särmästä ei ole puutetta myöskään seuraavaksi samalle lavalle nousseessa miehessä. Jo pelkkä Mark Laneganin nimen mainitseminen saa allekirjoittaneessa aikaan oudon tunteen vatsanpohjassa, puhumattakaan äijän samettisesta äänestä, josta eräs ystäväni aikoinaan huokaisi: ”ton vierestä ku joskus sais herätä.”
Festivaalin ollessa vasta alkuvaiheessa jonoja ei ole juuri lainkaan, ja ennen Laneganin ilmaantumista ehtii kiskoa yhden jos toisenkin sydäntä rauhoittavan keskioluen – tosin 6 euroa pienestä 0,33 cl pullosta on suorastaan törkeä hinta. Myös tiettyjen tiskin takana juomia jakelevien työntekijöiden asenne tippien suhteen on röyhkeä: joiltakin heistä vaihtorahan saa takaisin vasta, kun joutuu erikseen kieltäytymään tipin annosta. Kolikot työnnetään sen jälkeen kouraan halveksuvan murahduksen säestämänä.
Tämä kaikki on kuitenkin pientä ja kaikkoaa mitättömänä ja maallisena turhuutena pois mielestä sillä samalla kellonlyömällä, kun herra Lanegan astelee mikrofonin taakse kumarassa, hartiat hieman koukussa, jonnekin ohi yleisön yläviistoon tuijottaen.
Seistessään lavalla hän välttelee yleisön silmiä ja vaihtaa jalkaansa välillä itsetietoisen epämukavana – leipätyötä tämä ei kuitenkaan selvästikään hänelle ole, vaan heroiinin, viskin, tupakansavun ja käheyden takaa kuuluu yhä se sama todellinen, tumma kaipuu, jota Lanegan on koko uransa ajan kanavoinut levyillään.
Pienenä moitteena voidaan kuitenkin pohtia, alkaako mies olla siinä iässä ja elämänvaiheessa, että livekeikkojen rock’n’roll-puolta voisi jo hiljalleen ruveta vähentämään. Laneganhan on sielukkaimmillaan nimenomaan hitailla blues-vedoillaan, ja Creeping Coastline of Lights toimii juuri sen takia paremmin kuin esimerkiksi Bubblegum-levyn (2004) räkäisempi räminä. Erikseen on silti mainittava miehen bändin tiukkuus. Varsinkin Laneganin takana heiluva kitaristi on kuin moderni Johnny Cash. Ja keikka on sen mukainen: rosoista amerikkalaista valkoisen miehen bluesia.
Huutaessani tunnelman viemänä innoissani ”YEAH!” biisien välissä, saan muutamalta hipsteriltä kummastuvan katseen ja muistan taas, etten olekaan hämärän savuisella klubilla jossain keskellä Amerikkaa. Telttalavan ulkopuolella paistaa yhä aurinko.
Alun särmikkäistä jenkkimiehistä huolimatta Way Out West on sittenkin ensisijaisesti pop-festivaali. Yleisön omituinen jakaantuminen noin kolmeen eri ryhmään (vanhempi sukupolvi, musiikkifanit ja trenditietoiset patsastelijat) tulee selväksi viimeintään siinä vaiheessa, kun väkeä alkaa kertyä kalja-alueelle tungokseen asti. Kohteliaisuus on kadonnut kokonaan ja meininki on kuin Tangomarkkinoilla konsanaan vahvasti meikattujen ja geelistailattujen tyttöjen ja poikien töniessä toisiaan jonoissa.
Florence and the Machine soittaa toisella päälavalla ja yhtäkkiä thurstonmooret ja marklaneganit vaikuttavat underground-demobändeiltä. Yleisöä on tuhansittain, iPhonet nousevat ilmaan ja kaikki hyppivät yhtenä suurena aaltona Florence Welchin liidellessä lavan reunalta toiselle. Bändi kuulostaa hätäiseltä, nopealta ja tunteettomalta, mutta ehkä olen vain väsynyt, kyyninen ja tönimiseen uupunut.
Erästä Way Out Westillä esiintyvää ilmiötä ei voi olla huomaamatta. Tämä tapa on viime vuosina kasvanut musiikkikeikoilla ihan yleisessäkin mielessä: ”instagrammailu” ja Facebookin kanssa plärääminen keikan aikana. Enää eivät nouse sytkärit ilmaan, vaan tablettipuhelimien sinertävät näyttöruudut. Kerro kaikille, että olet keikalla. Se on tärkeämpää kuin itse keikka.
Kun tähän pelleilyyn lisätään vielä sen fakta, että keskellä nurmikkoa on pikku valokuvaus- ja poseerauslava osana ”Parhaiten pukeutunut” -kilpailua, ei ainakaan tämä musiikinrakastaja voi olla ärsyyntymättä. Kutsukaa kaikin mokomin huumorintajuttomaksi ilonpilaajaksi, mutta festareilla tulee kuunnella musiikkia tai kännätä – joskus jopa sekä että – eikä esitellä uusimpia ekokangaskassejaan, UFF-muotiaan ja sitä, kuinka siistejä kuvia naamakirjaan voi ladata uudella Androidillaan.
Jotain tämänkaltaista sanoi aikoinaan myös ruotsalainen punk-legenda Refused, joka lopetti soittamisen 1990-luvun loppupuolella syyttäen kuuluisassa ”Refused are fucking dead” -tiedotteessaan kapitalistista yhteiskuntaa musiikin, luovuuden ja oikeastaan kaiken arvokkaan tappamisesta.
Bändi päätti kuitenkin muuttaa mielensä ja nousta Way Out Westin päälavalle niin silminnähden menestyksestään innoissaan, että yleisön epäilyt ehtivät kaikota nopeammin kuin kukaan ehti sanoa sanat ”esiintymispalkkio” tai ”tekopyhyys.”
Toki on muistettava, että varsinkin Ruotsissa Refused on kunnioitettu ja rakastettu paitsi sanomansa myös musiikkinsa ansiosta. Keikka onkin ammattimaisesti toteutettu, hieno show, ja yleisö on haltioissaan.
Solisti David Lyxzen suorastaan hekumoi lavalla eikä malta olla toistamatta kuulijoille, kuinka mahtavaa on taas soittaa ja kuinka ihania kaikki te siellä yleisössä olette. On kuitenkin valtava pettymys havaita, että lukuun ottamatta yhtä kliseistä ”we can all make a difference” -heittoa koko bändi ei mainitse sanallakaan mitään niistä periaatteista, joita se runsas kymmenen vuotta sitten oli niin halukas alleviivaamaan. Kun Lyxzen riisuu paitaansa tähden elkein ja kiittelee innoissaan yleisöä ”tuesta”, tulee mieleen, kuinka moni vanha 1990-luvulla bändiä arvostanut Refused-fani haluaa maksaa 230 euroa kolmen päivän festarilipusta vain nähdäkseen vanhat punkkarit taas ”suosionsa” huipulla. Ei varmaan kovinkaan moni.
Kyynisyys sikseen! Perjantaina alkuiltapäivästä kuljeskellessani ensimmäisen lavan ohi, kuuluu ilmassa paksu urkujen kaiku ja naisen kutsuva ääni halkaisee voimallaan kesäilman kuuman tunkkaisuuden. Käännyn kuin jonkin näkymättömän pakon voimasta lavan suuntaan.
Anna von Hausswolff, hyvät naiset ja herrat, Göteborgin oma tyttö, näyttää ehkä kiltiltä hipiltä pitkine hiuksineen ja takkeineen, mutta kun hän loihtii pianostaan ja uruistaan tarinoitaan ja esittää ne sekä ruotsiksi että englanniksi äänellä, joka muuttuu sadasosasekunnissa pienen tytön herkkyydestä katkeran naisen uhmaan, jäävät siinä hipit ja muut singer-songwriter-naiset jonnekin kauas taakse.
Naisen debyytti Singing from the Grave ilmestyi pari vuotta sitten ja hän on esiintynyt kotikaupungissaan jo useamman vuoden ajan. Maine Ruotsissa kasvaa kasvamistaan, ja jokainen kehu on ansaittu. Von Hausswolffia on verrattu usein Kate Bushiin, ja vaikka tämä on osittain oikeutettua, taitaa se johtua suurimmaksi osaksi hänen ääniskaalansa laajuudesta – kuulas sopraano ja taiteellinen kulmikkuus ovat kuitenkin vain osa hänen charmiaan. Pinnan alla kuplii koko ajan jotakin niin tumman uhkaavaa, että Kate Bushin lisäksi oman mieleni pintaan nousivat Janis Joplinin elämäntuska ja itse Ian Curtisin kipu.
Jo ennen kuin Anna von Hausswolffin urut hiljenevät ja aplodit loppuvat, tiedän, että Way Out Westin huippukohta on nyt koettu.
Moisen shamaanirituaalin jälkeen tuntuu hieman lattealta siirtyä seuraavan lavan edustalle ja katsella, kuinka harmaantunut britti farkuissa ja t-paidassa lantustaa yksin kitaransa kanssa mikrofonin taakse ja rupeaa höpisemään teenjuonnin ihanuudesta.
Billy Bragg valloittaa kuitenkin ruotsalaisyleisön. Hän katselee eturiviä ja toteaa naureskellen, kuinka vanhaa pappaa tulevat katsomaan vain toiset vanhat papat. ”Tunnen tuskanne, uskokaa minua”, hän lohduttaa kuivasti.
Hauskoja anekdootteja muun muassa Alanis Morrissettesta (”se ei ole ironista!”), Ingrid Bergmanista ja Woody Guthriesta (”kun Woody laulaa Ingridille räjähtävästä tulivuoresta, hän tarkoittaa oikeasti pippeliään”) ja Margaret Thatcheristä (”meillä oli Britanniassa hyvä mekanismi ennen kuin hän pilasi kaiken”) laukova vanha sosialisti on yhä hyvässä vedossa, vaikkakin mies ja sähkökitara-formaatti kaipaakin välillä taustajoukkoja avuksi.
Mies kuitenkin onnistuu sytyttämään yleisön omin päin. This Machine Kills Fascists saa yleisön laulamaan mukana ja pian muutama sata ruotsalaista vaatii yhdessä Braggin kanssa Afrikan velan unohtamista. Power in a Union on kaunis lopetus keikalle, jota todistaa harmittavan harva ruotsalaisnuori. Vanhukset kuitenkin arvostavat, ja pakkohan sitä on hymyillä brittimiehen kieli keskellä suuta-huumorille, kun esiintyvä tähti heittää yleisön joukkoon rumpukapuloiden sijasta (minkäs muunkaan kuin) teepussin. Cheers, old lad.
Itse festarialueen lisäksi Way Out West koostuu Stay Out West-jatkoklubeista ja sunnuntain dokumenttielokuvista, joita näytetään kahdessa eri elokuvateatterissa.
Jatkoklubeissa, jotka ovat Göteborgin kodikkaan koon ansiosta kaikki helpon matkan päässä sekä Slottskogenista että keskustan joukkoliikennepysäkeiltä, esiintyy laaja kirjo artisteja. Suurin osa on tuntemattomampia ruotsalaisnimiä, mutta tänä vuonna listalla vilahtivat myös niinkin legendaariset nimet kuin Mazzy Star ja Swans.
Jälkimmäisen heittämä yökerhokeikka oli oudon ristiriitainen tilaisuus: Swans on yksinkertaisesti niin saatanallisen ilkeä ja syvällinen musiikillinen kokemus, että sen esiintyminen juuri Way Out Westin yhteydessä tuntui melkein perverssiltä ja juuri sen takia pirun kiihottavalta.
Pakko se kuitenkin on myöntää. Swans oli pettymys. Vaikutti siltä, ettei bändi juurikaan piitannut yleisöstään saatikka löytänyt energiaansa. Ehkä pinnallinen diskoympäristö oli omiaan estämään paholaisen ilmestymisen nuottien lomasta.
Way Out West sai komean päätöksen Kraftwerkin 3D-show’n muodossa pimeänä ja märkänä lauantai-iltana. Saksalaiset alkavat kuitenkin vanhentua hekin ja robottiliikkeiden sijasta nähtiin koskettimiensa takana seisovat järkähtämättömät miespatsaat.
Lauantai-ilta oli Kraftwerkin aloittaessa siinä pisteessä, että suurin osa yleisöstä oli sekä kännissä että Facebook-päivitystensä lumoissa. Valoshow ja 3D-lasit jäivät itseltä kokematta, koska taistelin tieni lähes koko Kraftwerkin keikan ajan vellovan humalaisen trenditietoisen kännyköidensä kanssa leikkivien ja toisilleen kirkuvien Way Out West -fanien läpi.
Erikseen on vielä mainittava sunnuntain dokumenttielokuvat, joita näytettiin aamupäivästä lähtien. Monikaan ei jaksanut sunnuntai-aamun krapuloitaan potien raahautua keskustan Roy-teatteriin, mutta noin viitisentoista ihmistä muistaa yhä Holen ja rumpali Patty Schemelin ja halusi nähdä hänestä kertovan Hit So Hard -dokumentin. Suosittelen lämpimästi kaikille tytöille, rumpaleille sekä yleisesti Holesta ja 1990-luvun grungeskenestä kiinnostuneille.
Iltapäivän Bad Brains – A Band in DC -näytökseen jaksoi ilmaantua jo vähän useampi musiikista kiinnostunut. Afrikkalaisamerikkalaisista rastafaripunk-pioneereista rehellisesti ja ääneen naurattavan hauskasti kertova dokumentti oli yksi festarin nautinnollisimmista kokemuksista. Ei pelkästään sen takia, että Bad Brainsin tarina ansaitsee tulla nähdyksi ja kuunnelluksi, mutta varsinkin siksi, että se käsitteli pitkälti itse musiikkia.
Tiedättehän, musiikki. Se juttu, joka kaupunkifestareilla joskus unohtuu sinne jonnekin vaateparsien ja kännykkäkuvafacebookpäivitysten alle.
Yksinkertaisesti tiivistettynä Way Out Westin voidaan todeta olevan kooltaan, esiintyjien runsaudeltaan ja upealta kaupunkiympäristöltään kaikkien hipster-festareiden ehdoton kuningatar Pohjoismaissa. Riippuu sinusta itsestäsi, onko tämä hyvä vai huono asia, vaiko jotain siltä väliltä.