Auroora Vihervalli kävi Tavastian edesmenneelle ovimiehelle omistetussa muistokonsertissa. Kyynisemmät ovat kutsuneet sosiaalisessa mediassa levinnyttä Pokla-ilmiötä kuoleman karnevalisoimiseksi, mutta Tavastialla kaikki epäoleellinen sai jäädä sivuun yhteisen suremisen tieltä.
Poklan muistokonsertti
Tavastia, Helsinki
14.3.2012
Teksti ja kuvat: Auroora Vihervalli
Suurin osa siitä tuntui irvokkaalta, jotenkin ontolta ja tekopyhältä.
”R.I.P. Pokla. Hieno ihminen lähti pois. Voi ei 🙁”
Tavastian järeä ovimies Pokla kuoli yllättäen 23. helmikuuta. Se tuntui yhtä yllättäen koskettavan kaikkia. Monille tuli paha mieli, jota ei kuitenkaan voida kutsua suruksi. Monilla oli tarve laittaa Facebook-päivitys Poklan kuolemasta, olkoonkin se sitten kaksoispisteen ja puolisulun muodossa. Kuolinuutista riepoteltiin ja sillä rehvasteltiin. Röyhkeää, ajattelin.
Poklan kuolemasta on kulunut nyt kolme viikkoa ja Tavastian lavalla seisoo yhden ilmeen Samuli Putro kitaran kanssa.
”Me kohtaisimme aina silloin, kun on tärkeää se, ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään.”
Kyynel valahtaa poskelleni, toinenkin.
Todella kaunis -biisi on yhtä kaukana Poklasta kuin, no, Todella kaunis -biisi Poklasta. Se on omanlaisensa rakkauslaulu, muistutus, pyyntö. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että 52-vuotiaan miehen sydän luhistui. Silti se saa lähes täyden Tavastian lasittuneen hiljaiseksi. Silti se itkettää.
Syntyy absurdi keskusteltu, jos lähtee ruotimaan, kenen suru on aitoa ja kenen keksittyä, tai kuka tunsi Poklan ja kuka ei. Kenelle Pokla murahti, kenelle sanoi muutaman sanan, kenelle jutteli mielellään. Kenellä on oikeus soittaa Poklan muistokonsertissa. Mutta tämä ei ole kilpailu, täällä ei jaeta Pokla-pisteitä.
Seuraava adjektiivivalinta selittyy sillä, että sitä niin monet ovat asiayhteydessä käyttäneet: ilmeisen hyvä ihminen kuoli. Sitä saa jokainen surra omalla tavallaan.
On hankalaa kirjoittaa muistokonsertista, sillä tuntuu pikkumaiselta ja turhalta arvostella esiintyjiä, vaikka paljon kysymyksiä herääkin. Miksi lavalla hömppää Kuningasidea? Miksi Jonna Tervomaa vaikuttaa niin nukkavierulta? Miksi juonnot vaivaannuttavat? Millään tällä ei kuitenkaan ole väliä, ei tänä iltana.
Korkealentoiselta tuntuu taas jatkaa surun syvimpien syövereiden analysointia. Sen sijaan voisi keskittyä siihen, miksi tällainen tapahtuma ylipäätään järjestettiin. Muistokonsertti.
Samoin kuin kaikki R.I.P.-päivitykset, myös uutinen Poklan muistokonsertista herätti minussa vastareaktion. Onpa äitelää ja amerikkalaista, taas sitä retostelua.
Kun Tavastian lavalla on käynyt muutaman biisin verran artisteja Mariskasta Maija Vilkkumaahan, Tuure Kilpeläisestä Agentsiin, Haloo Helsingistä Kauko Röyhkään, mieli muuttuu jokseenkin ylpeäksi. Kuinka hienoa, että artistit ovat tulleet tähän ilmaistapahtumaan näin pyyteettöminä. Kuinka hienoa, että he osoittavat kunnioitusta miehelle, joka on sen varmasti ansainnut. Miehelle, joka murahteli minulle.
Keskiyöllä illan viimeinen esiintyjä Michael Monroe riekkuu lavalla yliampuvaan tyyliinsä. Päätän lähteä ennen varsinaista lopetusta siltä varalta, että yhtäkkiä kaikki esiintyjät pamahtaisivatkin lavalle bonottamaan One-vässykän tai jotain muuta yhtä painajaismaista. Nostan takin kaulukset pystyyn, kuljen käytävän päähän ja työnnän Tavastian ulko-oven auki.
Tuntuu hassulta. Ikään kuin jotain puuttuisi.