Missä menee plagiaatin raja? Esittelyssä suomipopin röyhkeimmät ideavarkaudet

Keskellä Gaga-kohua on hyvä muistaa, että osataan meilläkin plagioida. Millaisia luurankoja suomalaisen pophistorian kaapista löytyykään?

Teksti: Jussi Saarinen, kuva: Ville Juurikkala

Plagioinnista on kiihkoiltu aina tekijänoikeuslain alkuhämäristä asti, mutta kädenvääntö sen tiimoilta tuskin loppuu koskaan. Kysymyksen pulmallisuus kumpuaa ennen kaikkea siitä, että ero hienovaraisen intertekstuaalisen viittauksen ja räikeän ideavarkauden välillä on veteen piirretty viiva. Ei voida tarkasti määritellä, missä kulkee plagiaatin raja.

Oikeuteen viedyistä plagiointisyytöksistä tuppaa muodostumaan melkoisia farsseja. Yksi viime vuosien näkyvimmästä tapauksista oli Joe Satrianin vuonna 2008 nostama oikeuskanne Coldplayta vastaan.

Kitaristivirtuoosi väitti, että brittipoppareiden Viva La Vida -kappaleen kertosäe on otettu suoraan hänen biisistään If I Could Fly. Myöhemmin heräsi vielä epäilyksiä, että Satrianin biisi olisikin plagiaatti Alizee-nimisen laulajan J’en Ai Marre -kappaleesta. Loppujen lopuksi artistit saivat sovittua asian keskenään.

Rötöstelysyytöksillä on tapana olla sitä yleisempiä, mitä menestyneemmästä esiintyjästä on kysymys. Jos joku tienaa musiikillaan miljoonia, muut haluavat päästä apajille.

Nykypopin matriarkka Lady Gaga on saanut tutustua ilmiöön hyvinkin läheltä Born This Way -levyn ilmestymisen myötä. Ensin pöyristyttiin, kun albumin nimibiisi haiskahti kovasti Madonnan Express Yourselfiltä niin sävellyksellisesti kuin lyriikan osaltakin.

Sittemmin Gagan Judas-kappaleen videota on verrattu Madonnan Like A Prayeriin.

Uusin käänne tapahtui viime viikolla, kun laulaja-lauluntekijä Rebecca Francescatti haastoi Lady Gagan oikeuteen. Kohtuu tuntematon Francescatti väittää Gagan anastaneen Judaksen osia hänen Juda-nimisestä kappaleestaan.

Mutta eivät Gagan lainaukset ole läheskään törkeimmästä päästä – jopa kotisuomesta löytyy paljon pahempia tapauksia. Maamme popmusiikin historia on pullollaan biisejä, jotka – joko tahallisesti tai tahattomasti – täyttävät mennen tullen plagiaatin määritelmän.

Vuonna 2004 Antti Tuisku julkaisi debyyttisinglensä En halua tietää. Jo pian tämän r&b-renkutuksen ilmestymisen jälkeen sen huomattiin muistuttavan ihmeen paljon erään Justin Timberlaken Cry Me A River -hittiä (2002).

Sekä itse biisien että Antin ja Justinin ulkoisen habituksen välillä on niin paljon samoja elementtejä, että yhteneväisyys tuskin lienee sattumaa. Kristian Maukosen ja Petri Munckin tekemä kappale synnyttikin tuolloin Suomessa pienimuotoisen kohun, mutta sana ei tainnut kiiriä Timberlakelle asti.

Suomipopin historian härskeimmän ja tunnetuimman plagiaatin on kuitenkin väsännyt Popeda. Manserockareiden Kuuma kesä -hitin kertosäkeen melodia, ja suurin osa säkeistöstäkin, on napattu suoraan Mudin Hair of the Dog -kappaleesta (1975). Ilmeisesti Costello Hautamäki on jopa myöntänyt asian julkisesti.

Kuuntele Hair of the Dog tästä ja Kuuma kesä tästä.

Mutta on varastelua tapahtunut toisin päinkin. 90-luvulla suosiota niittänyt eurohumppabändi Hausmylly nimittäin huomasi muutama vuosi sitten, että Backstreet Boysin Drowningin (2000) kertosäe on tuotannollisesti ja sävellyksellisesti melkein yksi yhteen heidän Älä sano huomisesta -kappaleensa (1995) kertosäkeen kanssa. Katso tästä YouTube-pätkä, jossa asiaa havainnollistetaan mainiosti.

Plagionnin höyhensarjaa edustaa Happoradion Puhu äänellä jonka kuulen. Sen säkeistön melodia kopioi vähän matkaa The Verven klassista The Drugs Don’t Work -balladia. Sama sävellaji korostaa yhtäläisyyttä entisestään.

Ja onhan näitä.

Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuman legendaarinen pääriffi on napattu Genesiksen Dancing With the Moonlit Knight -kappaleesta (2:25 eteenpäin).

Sturm Und Drangin Rising Son ja Dion Rainbow In the Dark.

Kaija Koon Kuka keksi rakkauden ja Mike Oldfieldin Moonlight Shadow.

Kaiken sormella osoittelun jälkeen tulisi kuitenkin muistaa, että tekijänoikeus on modernin maailman keksintö, markkinatalouden kehittymisen kylkiäinen. Kaikki kulttuurinen tuotanto perustuu menneelle. Ideoiden kierrättäminen on luonnollista. Rajoituksissa on lopulta kyse vain siitä, kuka käärii rahat.

Ehkä parhaimman oppitunnin plagioinnista on siltikin antanut koomikko Rob Paravonian. Hän havainnollistaa hupaisassa stand up -esityksessään, kuinka kymmenet maailman kuuluisimmista popklassikoista pohjautuvat Pachelbelin Canon in D:hen.