Pahamaineinen Death in June esitti DOM:ssa tyylilleen uskollisen keikan

Brittiläinen synkistelyfolk-suuruus Death in June toi pääkallorekvisiittansa syksyiseen Helsinkiin.

Teksti: Lasse Auranne, kuva: Death in June

Death in June
12.10.2011
DOM, Helsinki

Neofolk-genreä ympäröi epäluulon ja pelon aura. Eurooppalaista historiaa, kulttuuria ja myyttejä ruotiva romanttinen musiikki saa monet vetämään yhtäläisyysmerkkejä sen esittämien teemojen ja kansallissosialismin välille.

Genren yhtyeistä Death in June on saanut vastata natsisyytöksiin varmasti eniten. Se on myös koko genren tunnetuin ja mielenkiintoisin edustaja. Suuren yleisön mielissä koko musiikkityyli kiteytyy juuri Death in Juneen ja sen nokkamieheen Douglas Pearceen.

30-vuotisjuhlavuotta viettävä yhtye on liikkunut alkuaikojen goottihenkisestä postpunkista akustiseen folkiin, jota se maustaa ripauksella industrial-jippoja.

Yhtyeen kirjalliset ja monitulkintaiset tekstit ovat aiheuttaneet boikotointia ja esiintymiskieltoja useissa maissa. Sen logossa komeilee totenkopf-pääkallo. Bändin luotsi ja ainoa jäsen Douglas Pearce on julkihomo, joka selvästi nauttii aiheuttamastaan hämmingistä. Sanalla sanoen Death in June on lajissaan legenda.

Ei ihme, että keskiviikkoiltana DOM oli ääriään myöten täynnä ihmisiä. Oli gootteja, hevareita, hipstereitä ja muuten vain kiinnostuneita kuuntelijoita. Olipa joukossa myös pari epäilyttävää kuulapäätä. Tunnelma ennen keikkaa oli tukala ja turhautunut: Kaikkea sai jonottaa luvattoman kauan, ja kun sen sai, maksoi se tolkuttoman paljon. Vai mitä sanotte lähemmäs seitsemän euron tuopista? DOMin käytännön järjestelyt kusivat huolella.

Lämmittelijää ei ollut, eikä se olisi tunnelmaan sopinutkaan. Savun täyttämä lava oli koristeltu yhtyeen pääkallologoin. Pian Pearce keikkarumpaleineen asteli lavalle ikonisessa maastopuvussaan ja maskissaan.

Tribaalisen rumpuintron jälkeen maski lähti naamalta ja Pearce tarttui 12-kieliseen kitaraan. Varsinainen keikka oli valmis alkamaan.

Biisilista noudatteli suurelta osin Pearcen itsensä kokoamaa DIScriminate-kokoelmaa muutamin poikkeuksin. Yleisöä siis hemmoteltiin varsinaisella hittiparaatilla. Little Black Angel, Fields of Rape, Rose Clouds of Holocaust, She Said Destroy – listaa voisi jatkaa, mutta yhtyeen tuntevat ymmärtänevät idean.

Douglas Pearce oli itse karisma. Takaa loistavien valojen ansiosta miehestä näkyi savuverhon seassa vain tummat ääriviivat, mutta lakoninen ääni ja äärilakoninen esiintyminen sitoivat katseet häneen ja vain häneen. Noin kaksi kertaa keikan aikana Pearce viitsi kiittää yleisöä suomeksi.

On myönnettävä, että monet Death in Junen biisit kuulostavat sävellyksellisesti lähestulkoon samalta. Ilman taustanauhalta tulevia hälyäänia ja pianoja tämä seikka korostui, ja olisinkin toivonut enemmän jutustelua biisien väliin. Runes and Men ei kuulostanut oikealta ilman saksankielistä puhetta taustalla.

Myös vanhemmat biisit oli sovitettu akustisiksi versioiksi, mikä toimi ihmeen hyvin. En olisi uskonut, että She Said Destroyn goottijytä olisi toiminut ilman rumpukonetta, mutta niin se vain toimi.

Ainoa ikävä puoli keikassa oli – itse keikkapaikan lisäksi – että eräät yleisön edustajat luulivat olevansa metallikeikalla. Känninen ölinä, töniminen ja yleinen idiotismi söivät aika-ajoin tunnelmaa pahasti.

Encorena heitettiin jo mainittu Runes and Men, C’est un Reve ja oma henkilökohtainen suosikkini illalta, upea Heaven Street. Puutteineenkin Death in Junen harvinaislaatuinen visiitti oli hieno elämys.