Elektroniset unelmat – Giorgio Moroderin matka Münchenin studioista kokaiinihuuruiseen Los Angelesiin ja pop-maailman huipulle

Kuinka Alppien juureen syntyneestä Italialaispojasta tuli tuottajanero, jonka soundi dominoi vuosikymmenen ajan Yhdysvaltojen pop-listoja ja kiteytti samalla ajan hengen 1970-luvun discohuumasta 1980-luvun juppihybrikseen?

Teksti: Janne Siironen

Giorgio Moroderilta ilmestyy perjantaina ensimmäinen virallinen studioalbumi 30 vuoteen. Ja kun vanha legenda palaa parrasvaloihin on inhimillistä, että ihmiset haluavat keskittyä tämän historian tähtihetkiin ja pyyhkäistä nolot flopit visusti punaisen maton alle.

Moroderin paluu eläkkeeltä aktiiviseksi ”pop-tähdeksi” onkin ollut klassinen levy-yhtiön PR-operaatio, jossa ei hunajaisia ylisanoja ole säästelty. Moroderia on kutsuttu vaatimattomasti muun muassa ”legendaksi”, ”EDM:n luojaksi” ja koko ”tanssimusiikin isäksi”.

Todellisuudesa Moroderin ura on ollut paljon monipuolisempi – niin hyvässä kuin pahassa – kuin mitä pressitiedotteet ja jatkuvasti esiin nostettu I Feel Love antavat ymmärtää.

Itse asiassa Giorgio Moroderin ansioluettelo tuottajana ja artistina uhmaa analysointia.

Kuinka mies, joka on tuottanut yhden viime vuosisadan tärkeimmän popkappaleen I Feel Loven, voi vastata myös kaikesta tästä tivolimusiikista? Kuinka saman katon alle mahtuvat Blondien Call Me ja Sabrinan Like a Yo Yo? Sparks ja Brigitte Nielsen?

Moroder on ollut samaan aikaan sekä erittäin hyvä, paha että ruma. Ja ehkä yksi avain Moroderin menestykseen on, ettei hän ole koskaan pelännyt olla myös huono.

Popmusiikissa suurimmat ja kauneimmat hetket syntyvät harvoin viileydestä. Tyylikkyys voi luoda listaperhosia ja ansaita ruusut kriitikoilta, mutta kyynisyys tai ironia on harvoin se mielenmaisema, josta syntyvät universaalit Abban, Michael Jacksonin ja Moroderin kaltaiset pop-kokemukset.

Todella ikimuistoista popmusiikkia voi syntyä vain jossain loistavuuden ja umpisurkeuden polttopisteessä.

Giovanni Giorgio Moroder syntyi vuonna 1940 Pohjois-Italiassa, Dolomiiteilla sijaitsevassa Ortiseissa, lähellä Itävallan rajaa. Moroder ei ollut lapsinero eivätkä hänen vanhempansa juuri tukeneet haaveita muusikkoudesta, mutta hankkivat sentään pojalleen vastentahtoisesti kitaran tämän ollessa 15-vuotias.

Moroderin omat musiikilliset mieltymykset olivat melko tyypillisiä tuon ajan keskieurooppalaiselle nuorelle. Hän kuunteli uskollisesti radio Luxembourgia, rakasti Elvistä ja Beatlesiä, mutta piti erityisesti myös tuottajavetoisesta bubblegum-soundista, jota edustivat muun muassa sarjakuvabändi The Archies sekä Ohio Express.

Moroderin alkuvuosien omatkin levytykset olivat tyylillisesti melko puhdasta purkkapoppia. Esimerkiksi ensimmäinen kultalevy Looky Looky vuonna 1969 on epäilemättä saanut inspiraationsa Ohio Expressin valtavasta Yummy Yummy Yummy -hitistä.

Kasvuympäristössään Giorgio altistui laajalle skaalalle erilaisia musiikkityylejä. Vaikka radiosta saattoi kuulla silloin tällön Beach Boysin kaltaista amerikkalaista poppia, pääosin Moroder kasvoi tuhdilla dieetillä kansanlauluja, klassista, schlagereita, iskelmää ja italialaista pop-musiikkia.

GiorgioMoroder1

19-vuotiaana Moroder reputti tahallaan pääsykokeet arkkitehtikoulussa, jotta voisi liittyä kaverinsa kiertävään ravintolabändiin. Giorgio keikkaili vuosia ympäri eurooppaa, mutta päätti lopulta keskittyä uraansa säveltäjänä 1960-luvun puolivälin kolkossa ja klaustrofobisessa Berliinissä.

Vaikka Moroderin tähtäimessä oli ammattimainen laulunkirjoitus, oli hän aina utelias myös uusimman musiikkiteknologian ja sen mahdollisuuksien suhteen. Jo uransa alkuvaiheessa Giorgio oli hankkinut pari revox-nauhuria, mikserin ja mikrofonin ja kokeili jatkuvasti uusia äänitystekniikoita bändikavereiden viettäessä aikaa kaljakuppiloissa.

Moroder työskenteli jopa hetken studioteknikkona, ennen kuin ura säveltäjänä lähti lopulta nousuun. Muutaman keskieuroopassa hyvin menestyneen hitin jälkeen Ariola kiinnitti Moroderin yhtiön tuottajaksi Müncheniin vuonna 1969.

1970-luvun luvun puoliväliin mennessä Moroderin lukuisat vaikutteet – krautrock, syntetisaattorimusiikki, r’n’b, schlager ja purkkapop – olivat jo muhineet kunnolla ja synnyttäneet miehelle tunnistettavan soundin.

Myös Moroderin Musicland-studion luottotiimi ”Munich Machine” oli jo kasassa: rummuissa Keith Forsey, bassossa Dave King, kitarassa Mats Björklund, syntetisaattoreiden äärellä Harold Faltermeyer ja tuottajaparina sekä laulunkirjoittajana Pete Bellotte.

Moroder-tuotantojen lisäksi edellä mainittuja huippumuusikoita käyttivät kaikki korkean profiilin eurodiscotuottajat Anthony Monnista (Amanda Lear) Frank Farianiin (Boney M).

Moroder oli nyt valmis tapaamaan naisen, joka muuttaisi hänen elämänsä. Yhdysvalloissa varttunut sessiolaulaja LaDonna Gaines Sommer saapui alun perin Moroderin studioille laulamaan vain muutamia demoja, mutta Moroder tajusi nopeasti, että Donnalla oli edellytyksiä paljon muuhunkin.

Sommer (jonka nimi muuttui Summeriksi ensimmäisen levyn myötä) oli työskennellyt Saksassa jo vuosia erilaisissa musikaaleissa ja puhui sujuvasti kieltä.

Kun ensimmäinen Moroderin tuottama Donna Summer -levy Lady of the Night ilmestyi vuonna 1974, oli tyylilajina vielä saksalainen schlager-pop. Mutta seuraavaa levyä varten Moroderilla oli jotain aivan muuta mielessä: hän halusi tehdä ”seksikkään laulun” miljoonia myyneen Je t’aime… moi non plus -hitin hengessä.

Summer oli kirjoittanut yksinkertaisen mutta tarttuvan sanoituksen Love to Love You Baby, ja Giorgio tiesi löytäneensä seksikkään koukkunsa. Kappale levytettiin seuraavana päivänä hermostuneen Donnan näytellessä Marilyn Monroeta pimennetyn studion lattialla sopivan eroottisen tunnelman tallentamiseksi.

Läpimurto Yhdysvalloissa tapahtui, kun nauhoitus päätyi Casablanca-levy-yhtiön Neil Bogartin käsiin ja osottautui hitiksi tämän kotibailuissa. Bogart tilasi Moroderilta ”mahdollisimman pitkän version” ja kiinnitti samalla Summerin talliinsa.

17-minuuttinen Love to Love You Baby muutti sekä Moroderin että Summerin elämän lopullisesti. Vuoden 1976 alkuun mennessä he olivat listojen kärjessä kaikkialla maailmassa, myös Yhdysvalloissa ja Briteissä.

Summer palasi kotimaahansa tähtenä, ja Moroder taas huomasi olevansa uuden musiikkityylin, ”discon”, kuumin uusi tuottajalupaus.

GiorgioMoroder_vanha

Moroder-Bellotte-Summer-tiimi ei näyttänyt kykenevän epäonnistumisiin. Moroderin elektronisesti pulputtava, koukkuja täyteen ladattu tiukka discotuotanto ja Summerin vuosia musiikkiteatterissa marinoitu, tunteellinen, jopa teatraalinen laulutyyli muodostivat vastustamattoman yhdistelmän.

1970-luvun loppuun mennessä Summerista oli tullut aikakauden merkittävimmän populaarikulttuuri-ilmiön virallinen symboli, ”discon kuningatar”.

Myös Moroder takoi, kun rauta oli kuumaa. Summerin lisäksi hän sävelsi ja tuotti hittejä muun muassa Three Degreesille, Sparksille, Japanille ja omille sooloprojekteilleen.

Moroderin maineen elektronisen tanssimusiikin isänä sementoi käytännössä yksi kappale. Kappale, jonka Brian Eno esitteli David Bowielle legendan mukaan lauseella ”olen kuullut musiikin tulevaisuuden, ja se on I Feel Love”.

Moroderin olennainen nerous I Feel Loven tuottajana ei ollut pelkästään syntetisaattoreiden käyttö. Erilaisia Moog-syntikoitahan oli kokeellisessa pop-musiikissa käytetty jo 1960-luvun loppupuolelta asti. Saksassakin Kraftwerkin ja Tangerine Dreamsin kaltaisen bändit olivat profiloituneet elektroniseen musiikkiin jo vuosia Moroderia aiemmin.

Moroder ymmärsi tuottajana monipuolisesti kevyen pop-musiikin lainalaisuudet. Popin markkinoinnissa tarvittiin joko iso budjetti, iso tähti tai jos edellisiä ei ollut käytössä, niin sitten joku kikka, jolla kappale jäisi mieliin.

Tuottaessaan Donna Summeria oli Moroder jo käyttänyt kaikki mahdolliset temput erottuakseen markkinoilla – erinomaisen materiaalin lisäksi.

Summerin ensimmäinen hitti oli ollut 17-minuuttinen orgasmi, joka laitettiin pannaan muun muassa BBC:n radioasemillla. Tämän jälkeen Summer oli levyttänyt teemalevyn ”rakkauden vuodenajoista”, tupla-albumin ”disco-tuhkimon tarinasta” ja nyt levytettävän I Remember Yesterdayn punainen lanka oli ”rytmimusiikin kehitys jazz-ajoista tähän päivään”. I Feel Love oli levyn päättävä ”tulevaisuus”.

Jälkikäteen I Feel Love on helppo nähdä musiikillisena vallankumouksena, mutta todellisuudessa se oli levytys, joka oli tehty lähtökohtaisesti ”novelty-hitiksi” eikä suinkaan taiteeksi.

Jos Summerin ja Moroderin suurimman siihenastisen hitin Love to Love You Babyn kikka oli ollut sen häpeilemätön seksuaalisuus, oli pelkästään syntetisaattoreilla luotu tuotanto I Feel Loven koukku. Moroder ei halunnut tehdä vaikutusta kriitikoihin, vaan saada kuulijat kiinnittämään siihen huomiota ja ostamaan levyn.

Samalla hän sattui luomaan jotain merkittävää: sillan kokeellisen musiikin ja pop-musiikin välille.

Tätä siltaa ei koskaan olisi voinut luoda Kraftwerkin kaltainen bändi. Kraftwerk oli liian villeä, liian älyllinen. Tarvittiin joku, joka oli riittävän kaupallisesti orientoitunut ja nälkäinen hiteille. Joku vähemmän snobi.

Giorgio Moroder ei ollut helppoheikki eikä bisneksessä vedättämässä ketään. Mutta hänen motivaationsa oli kaupallinen menestys.

Moroderin korva vahvoille melodioille ja ennen kaikkea musiikillisille koukuille on lopulta se ominaisuus, joka nosti hänet muiden eurodiscotuottajien yläpuolelle ja yli genrerajojen.

I Feel Love avasi Moroderille yllättäen oven myös Hollywoodiin. Ohjaaja Alan Parker piti kappaleesta ja halusi samanlaisen intensiivisen elektronisen pulssin tuotannossa olevalle elokuvalleen Midnight Expressille (1978).

Moroderin mukaan musiikin sävellys elokuvaan oli helppoa, koska ”formula” oli jo olemassa.

Midnight Expressin menestys ja ennenkaikea sen voittama Oscar-palkinto parhaasta elokuvamusiikista sai Hollywoodin isot kihot kiinnittämää huomiota tähän huonosti englantia puhuvaan italiansaksalaiseen viiksiniekkaan.

Vuoden 1980 alussa Moroder teki vihdoin suuren harppauksensa ja muutti Münchenistä Los Angelesiin. Samaan aikaan radio ja poplehdet julistuvat jo suureen ääneen discon kuolemaa.

Disco tosiaan kuolikin, tai ainakin pakeni takaisin kellareihin ja gay-klubeille, mutta Moroderilla oli jo muuta ajateltavaa.

Seuraavat vuodet Giorgio Moroderin numero oli ensimmäisenä jokaisen menestyneen elokuvatuottajan filofaxissa. Moroderille soitettiin, kun elokuvaan tarvittiin tunnelman sähköistävä, kaupallinen, kromipinnoitettu korvamato.

Loikkaus Los Angelesiin oli Moroderille helppo, koska Moroderin musiikki edusti samaa puhdasta eskapismia ja fantasiaa, mistä koko kaupunki oli rakennettu.

Tavallaan Moroder olikin enemmän kotonaan Hollywoodissa kuin Euroopan discoissa. Hän ei koskaan ollut ollut mikään bailupoika, ja hän oli liikkunut klubeilla lähinnä tiedustelumielessä.

Moroder myös tunsi olonsa aina epämukavaksi levy-yhtiönsä Casablancan avoimen huumemyönteisessä ilmapiirissä, jossa kokaiinia saatettiin tarjota tarjottimelta vaikkapa aamupalaksi.

Los Angelesissa kalliita pukuja, hienoja ravintoloita ja klassisia autoja rakastava Moroder sai kuitenkin vihdoin olla se tähti, joka hän oli aina halunnutkin olla.

Yhdyvaltojen nouseva talous ja Moroderin ura olivat kauniisti synkassa keskenään. Juppiaika oli alkanut.

”Giorgion maailma oli tietenkin 80-luvun alussa Hollywood. GIorgio oli kaupungin kuumin tuottaja ja uusia työtarjouksia tuli ovista ja ikkunoista. Giorgio nautti menestyksestä; hän todellakin nautti tuon ajan glamourista ja tähtenä olosta.”

– Harold Faltermeyer, The Giorgio Moroder Story – Osa 2 (BBC Radio 2)

Moroder voitti vielä kaksi oscaria elokuvamusiikistaan. Toisen Irene Caran hitillä Flashdance… What a Feeling ja toisen Berlinin esittämällä Top Gun -mahtiballadilla Take My Breath Away. Vuosina 1980–86 Moroderin studioilla työskenneltiin yötä päivää monessa vuorossa, mutta maestro itse säilytti aina rentoutensa.

”Giorgio ei viettänyt studiossa erityisen pitkiä tunteja. Hänellä oli hetkensä, mutta hänen asenteensa oli aina, että homma täytyy hoitaa ja se täytyy hoitaa nopeasti. Jos meillä oli esimerkiksi vaihtoehtona 200 erilaista tamburiinisoundia, hän kehotti ottamaan vain nopeasti jonkun, ihan sama minkä. Hän oli todella nopea työssään.”

– Harold Faltermeyer, The Giorgio Moroder Story – Osa 2 (BBC Radio 2)

Klassisen eurodisco-perinteen mukaan Moroder ei myöskään koskaan suhtautunut tuotantoihinsa turhan tai aina edes vaadittavan vakavasti. Esimerkiksi Blondien Call Me -kappaleen nauhoitus itse bändin kanssa oli tuottajan mielestä niin sanotusti tuska takamuksessa, koska muusikot eivät olleet tottuneet Moroderin kaltaisen tuottajan dominoiviin otteisiin.

Loppujen lopuksi Giorgio soitatutti suurimman osan taustoista uusiksi luottomuusikoillaan Blondien poikien poistuttua studiolta, ja tällä kertaa täsmälleen sillä tavoin kuin hän itse halusi.

Call Me nousi Yhdyvaltojen ja brittilistojen ykköseksi, mutta uutta musiikkia Moroder ja Blondie eivät jatkossa tehneet.

Myös Electric Dreams -elokuvan (1984) ohjaaja Steve Barron kiinnitti huomiota Moroderin halki, poikki ja pinoon -tyyliin heidän levyttäessä elokuvan tunnusmusiikkia. Tunnuskappaleen esittäjäksi oli valittu Human Leaguen solisti Phil Oakey.

”Phil (Oakey) saapui studiolle Together in Electric Dreamsin sanoitusten kanssa, ja pyysi Moroderia lukemaan ne. Giorgio sanoi, että hän uskoo, että sanoitus on hyvä ja kehotti Philia vain laulamaan sen suoraan nauhalle. Phil lauloi laulun kerran ja Giorgio sanoi, että se oli siinä, olemme valmiita. Phil sanoi luulleensa, että kyseessä oli vain harjoitus ja tekstin läpikäynti. Philin mieliksi Giorgio nauhoitti laulut vielä toiseen kertaan, mutta olen melko varma, että hän käytti ensimmäistä otosta.”

– Ohjaaja Steve Barron (Electric Dreams), The Giorgio Moroder Story – Osa 2 (BBC Radio 2)

Ehkäpä Moroderin tarkka ajankäyttö johtui siitä, että tuottajalla oli elämässään valtavasti muitakin mielenkiinnon kohteita musiikin lisäksi.

1980-luvun loppuun mennessä hän tuntui keskittyvän enemmän ja enemmän la dolce vitaansa: rakennellen pyramideja ja muita tilataideteoksia, pelastellen 1920-luvun mykkäfilmejä, suunnittellen autoja ja kaikkea muuta sen sellaista, mitä voi pälkähtää päähän, jos olet liian rikas 50-vuotias tuottajaguru Los Angelesista.

GiorgioMoroder3

Pop-musiikissa käsi täytyy kuitenkin säilyttää koko ajan pulssilla, tai potilas menettää henkensä.

1980-luvun lopussa Moroder sai huomata, että yhteydenotot uusista tuotannoista tulivat Yhdysvaltojen listahuipun sijaan taas viiden markan eurodiscon maailmasta, jossa Dieter Bohlen oli nyt kuningas ja Michael Cretu hyvä kakkonen.

Tavallaan Moroder teki täyden ympyrän palatessaan juurilleen: tuottamaan eurotähtiä kuten Sabrinaa, Falcoa tai paljon puhuvasti Bonnie Tyleria Moroderin uran aloittaneelle Hansa-levy-yhtiölle.

Musiikkimaailman ennakoimattomuus oli taatusti Moroderille itsestäänselvyys, mutta ehkä hänkään ei ihan tajunnut, kuinka nopeasti uudet tuulet voivat puhaltaa vanhat saavutukset pois CV:stä.

Loppujen lopuksi Moroderin ura päättyi samasta syystä kuin kaikkien muidenkin nuorison mausta riippuvaisten pop-tuottajien urat ovat loppuneet: aika yksinkertaisesti muuttui.

Moroder jäi pop-musiikista eläkkeelle 54 vuoden iässä. Sillä eläkkeellä hän olisi varmaan pysynytkin ilman Daft Punkia ja bändin Giorgio by Moroder -kappaletta.

Mikä sitten jää Giorgio Moroderin musiikilliseksi testamentiksi?

Moroderin kuvaileminen ”modernin tanssimusiikin isäksi” kuulostaa edelleen tarpeettoman mahtipontiselta. Yksi mies tai kappale ei luo kokonaista musiikkityyliä.

Moroderin ja discon suhde onkin hieman monimutkaisempi. Giorgio Moroder on pikemminkin mies, joka auttoi discoa itsenäistymään ja vahvisti sen omaa identiteettiä.

Moroderin ja Munich Machinen koneellinen rytmi poisti discosta viimeisenkin linkin juurevaan rhythm & bluesiin. Se nosti genren omaksi uljaaksi tyylisuunnakseen eikä vain alaviitteeksi mustan rytmimusiikin historiassa.

1970-luvun puolivälissähän disco oli vielä jonkinlainen philly-soulin ujo pikkusisar ja hieltä haisevan funkin lapsi, joka kyllä kapinoi mutta ei kyennyt irtautumaan taustastaan. Moroder vei tämän seikkailunhaluisen pikkudiscon villille ajelulle ja täytti sen pään tähtipölyllä ja itsevarmuudella, kuiski korvaan suloisia unelmia ja tulevaisuudenkuvia New Yorkin neonvaloista ja Hollywoodin Sunset Stripistä.

Moroder ei ehkä ollut mies, joka keksi discon, mutta Moroderin jälkeen disco ei koskaan enää ollut entisensä.