Emma Salokoski viimeisteli toimittajan aloittamia lauseita Rumban 4/15 Täydennä lause -palstalla. Salokosken sähköpostitse lähettämät vastaukset olivat kuitenkin niin kattavia, että lehteen mahtui vain lyhyt tiivistelmä koko haastattelusta.
Nyt julkaisemme verkkomuodossa Salokosken kertomukset kokonaisuudessaan. Puheenaiheena ovat laulajan entisen bändin hajottamiseen liittyvät tuskat, Salokosken luontainen epävarmuus, Suomen tulehtunut yhteiskunnallinen ilmapiiri ja tietenkin uusi Kiellettyjä asioita -levykin.
Kiellettyjä asioita -albumi on ensimmäinen todellinen sooloalbumini. Omin voimin työskenteleminen oli kokemuksena… rankka, mutta myös palkitseva. Loputtoman paljon aikaa meni tyylin etsimiseen. Biisit olivat olleet valmiina jo kauan, kun vielä hinkattiin version versiota ja kokeiltiin eri yhteistyökumppaneita. Lopulta päädyttyäni työskentelemään tuottajani Juppu Maurasen kanssa, tyylille tuli jonkinlainen raami ja suunta.
Omalle musiikilleen sokeutuu hyvin nopeasti ja on melkein välttämättömyys, että olemassa on joku, joka voi antaa siihen ”ulkopuolisen” kokonaisuuskuvan ja vinkkelin. Jotkut taiteilijat osaavat tämän, ohjelmoivat itse, sovittavat kaiken ja suunnitteleevat koko konseptin. Minä olen vähän sellainen haahuilija, jolta helposti katoaa kokonaiskuva.
Kun kuulin Kiellettyjä asioita -albumin valmiin masterin ensi kertaa, minä… en voinut uskoa sen olevan vihdoin valmis. Olimme tuottajani Jupun kanssa vääntäneet levyä niin pitkään, etten uskonut työn koskaan loppuvan. Samalla suhde valmiiseen masteriin on aina hiukan haikea. Silloin se on siinä, eikä sille voi enää tehdä mitään. Aina jää sellainen olo, että jotain pientä voisi vielä viilata.
Mutta oikeastaan masterin valmistuminen on luovuuden kannalta mieletön vapautus: niin kauan kuin jokin on puolivalmista, ajatus pyörii siinä. Kun jollekin laitetaan piste, luovaa energiaa vapautuu seuraavan jutun suunnitteluun. Minullakin alkoi heti pyöriä ideat siitä, miten teen seuraavan levyn. Todennäköisesti taas ihan eri tavalla kuin tämän!
Olen kaikkein ylpein uudella levylläni siitä, että… olen uskaltanut kirjoittaa biisini itse. Tämä oli minulle monta vuotta suuri mörkö ja liian korkea kynnys ylitettäväksi. Luulin, etten osaa tehdä biisejä itse, että vain varastan ideani muilta. Sitten yhtenä päivänä tajusin, että niinhän kaikki tekevät. Popmusiikki on sitaattitaidetta. Sillä kommentoidaan aikaa ja ympäristöä ja annetaan oma näkökulma siitä, miten tämän ajan kokee.
Jollei käyttäisi jossian määrin tunnistettavaa sävelkieltä, musiikki menisi niin avantgardistiseksi ja uudistavaksi, etteivät aikalaiset sitä ymmärtäisi. Seuraavat sukupolvet ehkä, ja tietenkin marginaali. Tosin rakastan kyllä sitä marginaalia. Kuuntelen itse mieluiten vähän kummallisempaa musiikkia.
Uudella albumilla puhutaan paljon kuoleman kaltaisista suurista aiheista. Minusta kuolema on… hyvin abstrakti asia. Olen jutellut eräiden ystävieni kanssa, jotka aika ajoin kokevat vahvaa kuolemanpelkoa. Minun on hyvin vaikea eläytyä siihen. En tiedä, olenko ikinä kokenut sellaista. Minä pelkään enemmän elämää kuin kuolemaa. Kaikkia elämän vaikeuksia ja pettymyksiä.
Pelkään vanhenemista, ruumiin rappeutumista ja mielen heikkenemistä, yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista ja sellaista, mutta en ole osannut pelätä kuolemaa. Pelkään myös avaruutta, ikuisuutta ja ääretöntä käsitteenä. Ne ovat minulle niin abstrakteja asioita, että ne herättävät eksistentiaalisen ahdistuksen. Samoin kysymykset elämän lainalaisuuksista tai tarkoituksesta voivat ahdistaa paljonkin. Varsinin silloin, kun mieli tahtoo kallistua sille kannalle, ettei mitään tarkoitusta ole ja kaikki on vain sattumaa.
Albumilla käsitellään paljon myös irti päästämistä ja luopumista. Tämä on minulle tärkeä aihe, koska… se on ollut minulle vaikea läksy opittavaksi. Minulla on takertuvainen mieli. En kai ole pienenä oppinut sitä tekniikkaa, millä huomio siirretään ikävistä asioista muualle. Ja uskon nykyään hyvin paljon, että se on ihan tekniikkakysymys. Uskoin vuosikausia ihan toisenlaiseen ajatteluun. Että asiat selvittämällä ja analysoimalla kaikki selviäisi.
Minun tapani päästää asioista irti oli ymmärtää ne. Jos en ymmärtänyt, pohdin niitä kaikilta puolilta kunnes olin löytänyt jonkinlaisen selityksen. Sitten törmäsin asioihin, mitä järkyttynyt pieni mieleni ei vain voinut ymmärtää. Silloin tuli tenkkapoo, koska en hyvistä yrityksistä huolimatta osannut antaa niiden asioiden olla. En osannut päästää irti asioista, joita en ymmärtänyt, vaan ne piinasivat minua kohtuuttoman kauan ja kohtuuttomalla intensiteetillä. Mutta asiat, jotka ovat vahvoja elämyksiä, vaativat vahvoja vastaelämyksiä, jotta niistä voisi päästää irti. Ehkä se on sellainen asia, jonka olen tästä kaikesta oppinut.
Kuva: Viivi Huuska
Mainitsin levyn tiedotteessa polttaneeni levyn myötä muutamia siltoja takanani. Tällä tarkoitin… esimerkiksi vanhaa bändiäni. Bändin hajottaminen oli hyvin tuskallista. Olimme tehneet työtä yhdessä kymmenen vuotta. Kasvoimme myös yhteen hyvin tärkeinä vuosina, ja bändin loppuminen tuntui osittain melkein erään aikakauden lopulta. Silti se oli pakko tehdä. Olimme kangistuneet kaavoihimme kuin vanha aviopari, joka on juuttunut siihen ajatukseen, mitä toinen osapuoli on eikä ole huomannut, että toinen onkin aivan eri ihminen kuin ennen. Bändi on kuitenkin ehkä helpompi hajottaa kuin avioliitto, eikä sen pitäisi olla niin vakavaa. Saimme kuitenkin huomata, ettei tällaiseen asiaan voikaan suhtautua kuin mihin tahansa työasiaan.
Olen erittäin huono kestämään konflikteja, ja yritän välttää niitä viimeiseen asti. Se ei aina ole kaikista paras strategia. On tilanteita, jolloin asiat pitäisi vain sanoa mahdollisimman suoraan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Itse usein aikailen enkä saa ikäviä asioita sanotuksi, ja olen saanut kokea sen seuraukset muutamaan otteeseen. Monet ystävät ja työtoverit ovat loukkaantuneet minulle, kun ovat kokeneet tulleensa kaltoin kohdelluiksi tai sivuutetuiksi. Ja tämä on saattanut johtua vain siitä, etten joko ole tiennyt, mitä haluan. Tai en ole osannut sanoa sitä tarpeeksi selväksi.
Minusta 2010-luvun musiikki on kahteen edelliseen vuosikymmeneen verrattuna… jaa, en osaa oikein verrata. Mielestäni koko ajan tehdään mielenkiintoista musiikkia. 1990-luku oli legendaarinen. 2000-luku oli minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Vuosituhannen alussa tuli sellaista hiphopia ja trihopia, joka on vieläkin kuranttia. Oikeastaan hiphop on minulle menettönyt loistonsa tuon aikakauden jälkeen kokonaan. Parhaat jutut tehtiin 2001, heh.
Silloin oli myös vahva nu-soul-aika, joka on ollut sellainen minulle ratkaiseva juttu. Ja tietenkin Björk. Hänen parhaat juttunsa tulivat vuosituhannen vaihteen tuntumassa. Mutta toisaalta ne olivat myös minun nuoruuteni vahvimpia vuosia, ja sanovathan jotkut tutkimuksetkin, että kolmenkympin jälkeen musiikin kuunteleminen juuttuu uriinsa. Mutta en voi sanoa, että ihan allekirjoittaisin tuota itseni kohdalla. Kyllä minä innostun monesta jutusta, jotka ovat tulleet ihan viime vuosina: Susanne Sundfør, Agnes Obel, Lykke Li, Mø, Elliphant…
Kun luen levymyynnin kehityskulkuun liittyviä vuosikatsauksia, ajattelen… etten jaksa enää niitä kauheasti lukea. Levymyynti on kuollut, sen joutsenlaulu alkoi jo kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitä on voivoteltu. Nyt ei jaksa enää voivotella.
Elämme murroskautta, jossa kukaan ei oikein hahmota, mitä on tapahtumassa ja mistä ne massit pitäisi seuraavaksi repiä, ja miten se tulee vaikuttamaan musiikin tekemiseen. Musiikki ei tule maailmasta loppumaan, se on varmaa. Minkä muodon se ottaa, on eri asia. Mihin musabisnes kehittyy, on sitten vielä oma lukunsa. Dinosauruksetkin kuolivat sukupuuttoon, ehkä niin käy myös klassisille viulisteille tai singer-songwritereille? Kuka tietää. Mutta en usko.
Loppukesästä kärjistynyt keskustelu monikulttuurisuudesta on mielestäni… erittäin huolestuttava. Olen järkyttynyt siitä, miten paljon vihaa suomalaisissa on. Monet kollegat, jotka esiintyivät Meillä on unelma -mielenosoituksessa, alkoivat sen jälkeen saada vihapostia, jossa heidän toivottiin ”tulevan somalien joukkoraiskaamaksi” ja ties mitä. Minun on aivan mahdotonta käsittää, miten paljon tällaista mielipidettä on liikkeellä. On myös käsittämätöntä, että sanoista ”suvaitsevaisuus”, ”sivistys” ja ”monikulttuurisuus” on tullut lähes kirosanoja, jotka rinnastetaan propagandaan ja aivopesuun.
Yritin käydä julkisella Facebook-sivullani keskustelua rasismista ja monikulttuurisuudesta, ja minäkin sain kuulla olevani naiivi ja tietämätön, kun halusin argumentoida suvaitsevaisuuden puolesta. Yksi sanoi, etten ole varmaan viittätoista vuotta vanhempi, kun mielipiteeni ovat niin naiiveja. Oli kuitenkin mielenkiintoista keskustella asiasta ihmisten kanssa, jotka selvästi olivat täysin erilaisista piireistä kuin minä itse. Omassa Facebook-piirissäni kun ei poikkipuolista sanaa monikulttuurisuudesta oikein löydä keneltäkään. Kai olen valinnut samanhenkisiä kavereita.
Mutta oli avartavaa ravistella pakkaa ja yrittää edes vähän ymmärtää, miten joku voi ajatella niin eri tavalla. Siinä jonkin aikaa argumentoituamme puolin ja toisin vastapuoli kuitenkin hiljeni ja keskustelu tyrehtyi. Tiedä häntä sitten, miksi.
Suomen ilmapiiri on 2010-luvulla alkanut tuntua minusta… erilaiselta kuin ennen. Moni asia toimii nykyään täysin eri lainalaisuuksilla kuin kymmenen tai edes viisi vuotta sitten. Hyvänä esimerkkinä musiikkiteollisuus, joka on ollut suuressa murroksessa jo pitkään. Nyt vuonna 2015 levymyyntiä tuskin on enää ollenkaan, ja keikkarintamakin on muuttunut täysin.
Tätä aikaa on vaikea määritellä. Jonkun bändin tai artistin suosiota on hyvin vaikea mitata, kun enää siihen ei riitä radiosoitto tai levymyynti. Streamausluvut ja YouTube-hitit tietenkin ovat yksi mittari, mutta nekään eivät kerro kaikkea. Ennen oli listat, jotka mittasivat suosiota, mutta nykyään monet asiat menevät ihan eri kautta kuin ennen.
Minusta on mielenkiintoista, että esimerkiksi Flow’n kaltainen festari, jolla esiintyy hillitön määrä artisteja joista monet eivät ole koskaan kuulleetkaan, on aivan supersuosittu. Tai että Tori Amos, jonka musiikki ei ole soinut Suomen radioissa kahteenkymmeneen vuoteen, myy yhtäkkiä Finlandia-talon loppuun kahtena peräkkäisenä iltana. Ja vielä ma-ti!
Mutta silti keikkatilaajat ovat hyvin varovaisia ottamaan mitään bändiä esiintymään, ellei sillä ole isoja radiohittejä. Ymmärrän sen, koska alalla toimijana on vaikea tietää, mitä jengi kuuntelee ja mitä ne tulevat katsomaan. Toisaalta taas musiikkimaailma on paljon avoimempi ja kansainvälisempi kuin aloittaessani 2000-luvun alussa. Laulajien taso on myös noussut aivan huikeasti. Maa on pullollaan virtuoottisia laulajia. Kenttä melko erinäköinen kuin 15 vuotta sitten!
Alkava syksy on minusta… pelottava. Syksy on pelottava siksi, että sen jälkeen tulee TALVI. Ja talvi on KAUHEA. Talvea ei voi kestää. Ja se kestää liian kauan! LIIAN kauan! Syksy on ihan jees, ruska on kaunista, uudet alut ovat ihania. Mutta en kyllä tiedä, miten selviän taas yhdestä talvesta. Mitä vanhemmaksi tulen, sen pahemmaksi ne menevät.
Jos saisin kutsun Vain elämää -ohjelmaan, minä… olisin kovin hämmästynyt. En oikein ole tuohon formaattiin sopivaa tyyppiä. Lienenkö mihinkään formaattiin sopiva, Teen mielummin hörhötaidetta ja elän köyhyysrajalla ja sanon pihlajamarjoista, että ovat happamia! Olen toisaalta salaa haaveillut osallistumisesta Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Se oli joku hassu ajatus siitä, että saisin tekosyyn laittaa kaiken aikani tanssimiseen. Mutta sitten muistin, että se on kilpailu ja tosi-tv:tä, ja sitten fiilis meni. Ehkä voin tanssia jossain muussa yhteydessä.
Jos minä saisin päättää, kaikkein ensimmäiseksi tässä maassa laitettaisiin kuntoon… terveydenhuolto, vanhuspalvelut ja koulutus. Niitä ”tavallisen kansan” turvajuttuja, joita persut väittävät ajavansa, mutta joista he heti hallitusvastuun tullen leikkaavat mielummin kuin mistään muualta.
Kerran vielä tässä elämässä haluaisin… olla 23-vuotias. Haluaisin olla se 23-vuotias, joka olin, mutta näiden kokemusteni tuomalla perspektiivillä. Luulen, että saattaisin heittäytyä aika hulluksi.
Jos minusta ei olisi tullut laulajaa, minusta olisi tullut… väliinputoaja ja syrjäytynyt. Todennäköisesti. Minulla on sellainen psyyke, että tarvitsen jatkuvaa kannustusta ja validaatiota, muuten vaivun epäuskoon kaiken suhteen. Jos en olisi syhtynyt laulajaksi ja vielä onnistunut siinä kohtuullisen hyvin, luulen, etten olisi oikein koskaan löytänyt paikkaani. Ehkä olisin lukenut sosiologiaa tai yhteiskuntatieteitä, kuten vanhempani. Se on ihan mielenkiintoista, mutta luulen että akateeminen maailma olisi käynyt minulle liian vaativaksi.
Jos ei olisi mitään realistisia rajoitteita, olisin voinut haluta tanssijaksi! Se on sellainen pienen tytön unelma-ammatti, josta vieläkin salaa unelmoin. Tosin tiedän, ettei se ole todellisuudessa niin kivaa kuin silloin, kun sheikkaa tanssilattialla ja kuvittelee olevansa maailman upein. Ehkä on parempi, että se on säilynyt harrastuksena ja leikkinä. Tanssijan elämä on liian kovaa.
Kun minulle kerrotaan vitsejä alttoviulisteista, ajattelen hiljaa mielessäni… miten onnellinen olen, etten jäänyt siihen pestiin! Minähän soitin alttoviulua 13-vuotiaasta kaksikymppiseksi, ja sain siitä lähinnä kroonisia niskavaivoja. Olin kehno ja laiska alttoviulisti, mutta onneksi laulaminen meni hiukan paremmin.
Oli siitä minulle paljon hyötyäkin. Harjoitteleminen kehitti sävelkorvaani erittäin paljon. Sen lisäksi sain soittaa sinfoniaorkestereissa, mikä oli suuri elämys. Soitin Sibelius-lukion sinfoniaorkesterissa ja Ylioppilaskunnan soittajissa. Ikimuistoisin juttu oli, kun sain soittaa Tsaikovskin pateettista sinfoniaa. Hutiloin ja feikkasin, mutta sain silti olla mukana. Nykyään, jos olen sinfoniaorkesterin solistina, ymmärrän sitä maailmaa paljon paremmin ja osaan seurata kapellimestaria. Ja onhan se kehittänyt myös ymmärrystä jousisoittimiin ja klassiseen musiikkiin. Sivistys on aina hyvästä.