Dinosaur Jr:n johtohahmo on kuin yhtyeensä nimi: massiivinen mutta jotenkin lapsenomainen, ja epäilemättä sukua linnuille.
Hänen oikea nimensä on Joseph Donald. “J” tulee siis etunimen ensimmäisestä kirjaimesta, kuten yleensä näissä tapauksissa. Toisin kuten yleensä, “J” tuntuu kuitenkin olevan miltei erisnimi, sillä sen jälkeen ei tule standardimaisesti näissä yhteyksissä kirjoitettavaa pistettä, joka kertoisi kirjaimen olevan lyhenne.
J taas tietenkin lausutaan “Jay”, joka on englanniksi närhi. Lintu, jonka tavallisin ääni on – yllätys, yllätys – voimakas, ruma rääkäisy.
Jotenkin sopivaa, sillä noilla sanoilla voisi kuvailla Mascisin keskeisimmän saavutuksen, Dinosaur Jr:n soundia.
Yhtyeen moninkertaisille efekteille ja kuuroksi tekeville äänevoimakkuuksille perustuva soundi on kuin nimensä: massiivinen mutta jotenkin lapsenomainen, ja epäilemättä sukua linnuille.
Samaa voi sanoa yhtyeen johtajasta. Mascis on hahmona juron ja yksiulotteisen oloinen kaveri, mutta ulkokuoren taakse kätkeytyy moniulotteinen ja kiivas hahmo.
Mascis on samaan aikaan vastakohtiensa summa ja oudon yksi-ilmeinen tabula rasa. Hirvittävän ja intohimoisen kitaramelusyöverin keskellä narisee kyllästyneen oloinen hahmo.
“Mascis vaikuttaa olevan aivan erillään niistä tunteista, joita hän itse välittää musiikkinsa kautta”, on musiikkitoimittaja Michael Azerrad kuvaillut tätä kuilua.
Mascisin passiivis-aggressiivisuus ja kommunikaatiokyvyttömyys olivat alkuperäisen Dinosaur Jr. -trion hajoamisen keskeisiä syitä. Basisti Lou Barlow kertoi Mascisin kiusanneen ja rääkänneen häntä henkisesti. Ja ilmeistähän se on ihan levyjäkin kuuntelemalla: yhtyeen kolmas albumi Bug (1988) päättyy Barlow’n möykän päälle toistettuun “Why don’t you like me?” -huutoon.
Ja pian päättyi Barlow’n pestikin: pian Bugin jenkkiertueen jälkeen hän sai potkut.
Pohjatyö yhtyeen suosiolle oli kuitenkin tehty, ja kuten Hüsker Dü ennen heitä, Dinosaur Jr. siirtyi pieneltä SST-kalifornialaisyhtiöltä Warner Brothersin alamerkille Sire Recordsille. Yhtyeen ensimmäinen levy Sirelle oli Green Mind, (1991) joka oli käytännössä Mascisin soololevy.
Perfektionismistaan tunnettu Mascis säveltää Dinosaur Jr:n kappaleet rummuilla ja vaatii kanssaan soittavia rumpaleita soittamaan rumpuosat tarkalleen samalla tavalla. Tästä kehkeytyi ongelma jo kakkosalbumi You’re Living All Over Men (1987) sessioissa. Tuolloin rumpali Emmett Patrick Murphy eli tuttavallisemmin Murph halusi Barlow’n mukaan tappaa Mascisin.
Vuonna 1988 Dinosaur Jr julkaisi singlen Freak Scene Blast Firstin kautta. Brittiyleisö huomasi yhtyeen, ja single nousi indielistalla 4. sijalle. Bug nousi sen vanavedessä listaykköseksi indie-albumilistalla ja vietti listalla kokonaiset 38 viikkoa.
Seuraava veto oli vielä nerokkaampi: meluisa cover The Curen kappaleesta Just Like Heaven vetosi englantilaisiin nostaen yhtyeen ensimmäistä kertaa viralliselle listalle.
Coverit ovatkin Mascisin hämmentävintä erikoisosaamisaluetta. Vuosien varrella on kuultu materiaalia niin Gram Parsonsin Flying Burrito Brothersilta kuin Mazzy Starilta. Coveroipa mies soolodebyytillään Lynyrd Skynyrdiäkin.
Vaikka Dinosaur Jr. löi itsensä läpi major-yhtiölle siirtymisen jälkeen vuosina 1991 ja 1993 julkaistuilla Green Mind– ja Where You Been -levyillä (single Start Choppin’ saavutti yhtyeen korkeimman listasijoituksen noustessaan 20. sijalle brittilistalla), yhtye ei koskaan ollut varsinaisesti grungea. Alkuperäinen musiikillinen konsepti oli “korviapuhkovaa kantria” (“ear-bleeding country”).
Mukana oli elementtejä klassisesta rockista, hardcoresta, voimapopista ja noisesta. Mascis on siinä mielessä neilyoungmainen hahmo, että dogmaattisimman indierockin aikakutena hän oli mies, joka tykkäsi isoista kitarasooloista. Lou Barlow onkin sanonut, että Mascis on lead-soittaja, joka tekee biisejä oikeastaan päästäkseen vaan sooloilemaan niiden päälle.
Voi myös sanoa, että koko Dinosaur Jr. on enemmän tai vähemmän Mascisin sooloprojekti. Yhtye perustettiin hänen soolodemojensa varaan ja hän on ainoa muusikko, joka on ollut läsnä kaikissa sen vaiheissa.
Vuonna 1982 perustettu hardcoreyhtye Deep Wound muutti tosiaan muotoaan Mascisin soitettua Barlow’lle joitain soolokappaleita. Barlow innostui kuulemastaan niin, että kaksikko päätyi perustamaan uuden bändin. Mascis vaihtoi samassa rummut kitaraan ja Barlow kitaran bassoon. Rumpaliksi tuli Murph.
Vuonna 2005 tuo ikoninen yhtye palasi taas lavoille. Paluu johtui osittain toisen ja kolmannen albumin uusintajulkaisuista.
Ensimmäiset askeleet entisten vihamiesten Barlow’n ja Mascisin välillä oli otettu jo vuonna 2002, kun he esiintyivät The Stoogesin uuden tulemisen ensivaiheessa. Barlow nousi Lontoossa lavalle Asheton-Asheton-Mascis-Watt-yhtyeen kanssa laulamaan I Wanna Be Your Dogin. Huomionarvoista on, että Mascis oli laittanut Dinosaur Jr:n viimeisen version telakalle vain viisi vuotta aiemmin.
Uudelleenjulkaisuja seurasi uusi levy Beyond (2007), jonka vanhat fanit ottivat innolla vastaan, vaikka Barlow’n barre-sointuja runnova basso ei jytissyt aivan yhtä hirmuliskomaisesti kuin ennen. Seuraavalla levyllä Farm (2009) balanssi korjaantui.
Yhtye kiersi maailmaa, ja fanit olivat haltioissaan. Klassisen kokoonpanon näkeminen oli monelle unelmien täyttymys. Yhtyeen tulehtuneen historian tuntien oli hieno nähdä, miten harmaantuneiden ukkojen välit olivat parantuneet.
Välivuosina J Mascis & The Fogin ja J Mascis & Friendsin aikoihin aloitellut sooloprojektit palasivat parrasvaloihin vuoden 2011 Several Shades of Whyn myötä. Siinä missä edellinen albumi Fog oli vielä Dinosaur Jr:n viimeisten levyjen soundia, oli jälkimmäinen akustista meditaatiomusikkia äiti Ammalle. Mascis on tutustunut Amman myötä myös Mikko von Hertzeniin.
Sooloesiintymiset Mascis oli aloittanut vuonna 1993 New Yorkin tarunhohtoisella CBGB:sillä. Keikasta julkaistiin livetallenne sattumoisin yhtyeen uuden tulemisen aikoihin vuonna 2006.
”My first ever acoustic performance, and I’m a little freaked out”, aloitti Mascis tuon esityksen, mikä kertoo hänen suhteestaan intiimimpään ja hiljaisempaan materiaaliin.
Tämän ymmärtää, sillä akustisen ilmaisun äärellä dinosauruksen luut ovat paljaimmillaan: heiveroisiä höyhenenohuita melodioita ja tunnuksenomaista “närhen” raakuntaa.
Vuoden 2011 soololevy ja tänä vuonna julkaistu toinen soololevy Tied to a Star ovat kuin Dinosaur Jr:n levyjä, joista on poistettu melu. Niiden harmoniat ja instrumentaatio huiluineen ja naisäänineen kurkottavat kauas aina brittifolkkiin asti, ja ne näyttävät mielenkiintoisen näkymän Mascisin musiikilliseen sielunmaisemaan.
Yhtä kaikki Mascis on yksi 1980–90-lukujen vaihtoehtorockin suurista nimistä, joka hieman kollegansa Bob Mouldin tavoin tekee juuri nyt uransa monipuolisinta ja vivahteikkainta musiikkia.
Vanhan valtionmiehen asema ei ole tehnyt Mascisista yhtään tylsempää, vaan hän pysyy yhä kurittomana ja kummallisena.
Hän on yhä mies, joka soittaa levynsä sisään Gibsonin Les Paulilla vaikka hänen mukaansa on nimetty Fender Jazzmasterin signature-malli – ja Mascis on sentään Sonic Youthin Thurston Mooren ja My Bloody Valentinen Kevin Shieldsin ohella vastuussa Jazzmasterin suosioista alternative-piireissä.
Mies, joka saattaa vaikuttaa jurolta miettiessään vastausta kysymykseen mutta sanoo seuraavalla sekunnilla jotain niin rehellistä ja selkeää, että alkuperäinen tulkinta alkaa hävettää.
Mascis on yksi ysäri-indien suuria selviytyjiä. Hän ei ole vajonnut täysin nostalgia-aktiksi, vaan mies hakee yhä rajojaan.
Vanhoilla resepteillä kenties, mutta aivan uusilta alueilta.
J Mascis 20. joulukuuta Helsingin Nosturissa. Liput ennakkoon 30 €, ovelta 31 €. Ennakkomyynti Tiketissä.
Artikkeli on toteutettu yhteistyössä keikan järjestävän Fullsteam Agencyn kanssa.