Kamalan kaunis 2014 – Elastinen, Elli Haloo ja Rane Raitsikka pohtivat yhdessä mennyttä vuotta

Vuonna 2014 asiat maailmassa ja Suomessa ovat olleet taloudellisesti ja poliittisesti pielessä. Musiikki- tai mediamaailmallakaan ei ole ollut erityisen helppoa. Rumban perinteisessä voittajajutussa löydetään silti rankasta vuodesta jotain piristävää.

Markus Paajala

Näinä päivinä tuntuu, että David Bowie lauloi vuoden 1972 Five Years -kappaleellaan tästä ajasta:

News guy wept and told us / Earth was really dying / cried so much his face was wet / then I knew he was not lying.

Uutisissa ei nykyään ole totisesti paljoa hyvää. Talouskriisi on tuhonnut ihmisiä ja tuhoaa jossain määrin kokonaisen sukupolven. Maailma on matkalla kohti uutta kylmää sotaa ja Eurooppa on sotatanner.

Seuraavaksi Suomen hallitukseksi kaavaillaan koalitiota, johon kuulivat perussuomalaiset, kokoomus ja keskusta.

Kaikki tämä saa sen uutistyypin surunkyyneliin.

Mutta kaikki ei suinkaan ole menetetty. Aina on toivoa paremmasta.

Sen tietää Rumban tämän vuoden voittajakolmikko.

Heidät kyyneliin on tänä vuonna saanut sellainen asia, joka johtuu ainakin osittain näistä ihmisiä ravistelevista ongelmista. Mutta se asia on positiivinen ja täynnä toivoa.

Tervetuloa matkalle, jossa tapaamme Ellin, Ranen ja Kimmon. Nyt he kertovat, miksi masentuneisuuden ajassamme on jotain kaunista, mikä kertoo ihmisestä hyvää.

Kuvat: Markus Paajala
Kuvat: Markus Paajala

Narinkkatori, Helsinki. Tuulee ja tihkuttaa.

On sellainen vilunväristyksiä aiheuttava talvipäivä, jollaisia ne ovat pahimmillaan: kello on vasta vähän yli kolme, mutta kostea usva peittää taivaan ja saa mielen masennuksen valtaan.

Säätila näyttää vielä kamalammalta Kampin kauppakeskuksen kuudennen kerroksen Maxine-ravintolan terassilta. Sieltä näkee Helsingin, kuolemaa tekevän hyvinvointivaltion pääkaupungin.

Sisällä Maxinessa on mukavampi tunnelma. Siellä ravintolan keskelle raahatussa prameassa tuolissa poseeraa Kimmo ”Elastinen” Laiho, 33.

Etukeno. Käsimerkkejä. Hymyä. Särmänä kaverina hän on saapunut ensimmäisenä paikalle.

Hän esittelee itsensä Kimmoksi, joten tässä tarinassa hän on Kimmo, ei Elastinen. Nyt ei piilouduta artistinimien taa.

Maxine on selkeästi voittajien ravintola. Kultaa, nahkaa ja arvokasta tummaa puuta. Korkeat huoneet ja korkea sijainti. Paikka muiden yläpuolella.

Mutta tänään täällä keskustellaan asioista, jotka menevät ruohonjuuritasolle, kansan syviin riveihin asti.

Pian paikalle saapuu myös Haloo Helsinki! -yhtyeen laulaja-basisti Elli, 23. Hän on tässä jutussa Elli, koska hän haluaa suojella yksityisyyttään salaamalla sukunimensä.

Sitten tulee vielä Harri ”Rane Raitsikka” Jäntti, 49. Hän on tässä jutussa Rane, koska harva häntä muutenkaan tuntee. Ei ryhdytä sekoittamaan pakkaa lisää käyttämällä hänen oikeaa etunimeään.

Voittajat kohtaavat.

Rane jakaa heti Atomirotta-yhtyeen tuoreet albumit Ellin ja Kimmon käsiin. Sitten turistaan vähän.

Porukan kemia on mielenkiintoinen.

Elli vaikuttaa vähän ujolta. Ehkä se johtuu siitä, että hän on niin paljon nuorempi kuin muut voittajat. Tai siitä, että hän ihan oikeasti on vähän ujonlainen nainen. Hänen äänensä on hento, eikä hän varmaan vapaa-ajallakaan ole suuna päänä riekkumassa. Esimerkiksi vähän aikaa sitten hän kävi Samuli Putron keikalla äitinsä kanssa.

Kimmo ei vastaa julkisuuskuvaansa. Hän on oudon pidättyväinen. Ehkä hän on luonteeltaan sellainen, että kokeilee ensin, millaisessa porukassa ollaan. Eikä hän ole oikein kotikentälläänkään – onhan kyse Rumbasta, joka ei ole niitä kaikkein suosiollisimpia medioita miehelle, joka on tänä vuonna niittänyt mainetta muun muassa television Vain elämää– ja Voice of Finland -sarjoissa.

Ja sitten on Rane. Hän on joukon hauskuuttaja ja koko ajan äänessä. Tarinaa tulee milloin mistäkin. 1980-luvun Smack-yhtyeestä tuttu ja tämän jälkeen monissa eri kokoonpanoissa soittanut mies on asunut vajaat viisi vuotta Suomessa. Sitä ennen hän oli Los Angelesissa.

Mutta Rane ei esiinny maailmanmiehenä, joka puhuu muiden päälle. Hänellä riittää tarinaa, mutta hän kuuntelee aina kunnioittavasti, kun muut juttelevat.

Nyt hän kysyy:

”Mikäs tämä juttu oikein on?”

Myös Kimmo ja Elli katsovat kysyvästi.

”Siis kuulin, että vuoden voittajat, mutta mitä se nyt käytännössä oikein tarkoittaa?” Rane kysyy.

Valaistaan asiaa.

Elli on Suomen suosituin rockartisti, jonka yhtye Haloo Helsinki! on tehnyt lopullisen läpimurtonsa uudella albumillaan.

Elastinen on suomalaisen rapin pioneeri ensin Fintelligensissä ja nyt soolouralla. Tänä vuonna hän on ollut ennen kaikkea mediapersoona. Hän on positiivinen, tervehenkinen mies, jonka viimeinen niitti supertähdeksi Suomen tasolla on ollut Vain elämää -ohjelma, jossa hän on esitellyt aivan uusia puolia itsestään artistina. Lisäksi hän on Voice of Finlandista tuttu tuomari.

Rane taas on miehen iässä löytänyt uuden musiikkityylin radioissa runsaasti soineessa Atomirotta-yhtyeessä. Harva villitsee nuorisoa ensin 1980-luvulla aikansa suosituimmassa musiikkigenressä ja tämän jälkeen 2010-luvulla aikansa suosituimmassa musiikkigenressä, eli jonkin sorttisessa crossover-räpissä. Eikä kukaan ole ollut Rumban kannessa kaksi kertaa niin, että edellisestä kerrasta on kulunut kolmisenkymmentä vuotta. Itse asiassa onhan Rane tänäkin vuonna jo toista kertaa Rumban kannessa.

”Vittu, oliko minulla sama paita päällä siinä kuvassa?”

Näiden meriittien pohjalta olisi tarkoitus muistella hieman mennyttä vuotta.

”Aijaa. Minä en ainakaan muista siitä mitään”, Rane sanoo.

Elli kihertää ja Kimmoa naurattaa.

Kolmikko poseeraa yhteiskuvissa. Aina kun yksi kuvaussetti on ohi ja pitää odotella, he juttelevat keskenään, pikkuhiljaa vapautuneemmin ja vapautuneemmin.

”Näittekö te se sen jutun, mitä ne duunasi Putouksessa”, Rane kysyy.

”Joo”, muut vastaavat.

Kimmo kertoilee Ranelle Runeberginkadun aikaisesta Fintelligensin studiotilasta. He seisovat vierekkäin ja katsovat Kampin keskuksen kuudennen kerroksen ikkunasta ulos mustaan Helsinkiin. Elli lähinnä kuuntelee, mutta välillä hänkin kertoilee jonkin sanaparren.

Hyvin he tulevat toimeen.

Rane hyökkää baaritiskin taakse ja kaataa vichyä itselleen. Sitten otetaan vielä yhteisselfie Kimmon pyynnöstä.

Kun porukka istuu kuvattavana tuolilla tiiviisti ja valokuvaaja pyytää laittamaan käsiä sinne ja tänne, Rane vitsailee, että Ellin reidellekö. Elli nauraa. Kimmolla on kasvoillaan vähän opetellun oloinen hymy, mutta silloin tällöin hänkin puhkeaa naurunröhötykseen.

Kun kaikki valokuvat on otettu ja porukka on saanut ottaa hieman kontaktia toisiinsa, siirrytään kabinetin puolelle juttelemaan.

Voittajat istuvat alas. Kohta he kertovat, miksi on hyvä asia, että maailma on pielessä.

Ensin jokainen saa kertoa omin sanoin omasta vuodestaan 2014.

”Joutuu ihan miettimään, että mikä vuosi tämä on ollut. Meiltä tuli levy. Rankka vuosi. Ymmärrän Ranen kommentin siitä, ettei muista mitään, itsekin olen ihan sumussa. Alkuvuosi oli sitä ensimmäisen levyn lankojen sitomista, ensimmäiset Emma-palkinnot ja näin. Toivottavasti uusi levy otetaan hyvin haltuun. Ainakin keikoilla on riittänyt väkeä”, Elli sanoo.

Kimmo sanoo, että hänen mielestään Haloo Helsingin edellinen levy oli jo paikan vakiinnuttanut albumi. Elli nyökyttelee.

Mutta nyt myös kriitikot ovat alkaneet arvostaa Haloo Helsinkiä.

”Niin, se on ehkä huono merkki”, Kimmo sanoo naurahtaen ja jatkaa:

”Minulla on ollut erikoinen vuosi. Julkaisin albumin viimeksi puolitoista vuotta sitten, ja jo viime vuonna tein päätöksen Vain elämää -ohjelmaan lähtemisestä. Päätin myös, että lopetan Voice of Finlandin, jota teimme koko alkuvuoden. Sitten puoli vuotta melkein valmistauduin Vain elämään aikamoisella pieteetillä. Se oli vuoden kohokohta. Meni niin nappiin! Ja heti kun tulin sieltä, menin studioon koko kesäksi. Aika tv-painotteinen vuosi. Tykkään telkkarin tekemisestä. Tapaa kaikkia uusia tyyppejä.”

”Se on kyllä nastaa!” Rane sanoo ja kertoo sitten omasta vuodestaan.

”Mun vuosi? Surrurrurrurrurrur.”

Kaikkia naurattaa. Rane jatkaa.

”Se on ollut tuota Atomirotta-juttua, tiätsä. Levyn teko venyi, ja jossain vaiheessa ajateltiin, että on pakko julkaista tupla. Siitä alkoi tulla niin iso juttu. Single (Aurinkoon) lähti vetämään niin hyvin, että oli pakko saada jotain ulos. Sitä on tottunut tekemään levyjä sillä lailla, että mennään johonkin ja soitetaan. Mikit on oikeassa asennossa ja joku painaa nappia. Sitten levystä tulee joko hyvä rokkilevy tai loistava rokkilevy. Tämä oli minulle sellainen bucket list -juttu: ’Räppää pari biisiä, ennen kuin kuolet’.”

Kimmo ja Elli nauravat.

Elastinen.
Elastinen.

Ilmassa on pientä vaivaantuneisuutta, kun kuulustellaan, kuka tuntee kenet, kuinka hyvin ja kuinka hyvin kullakin on kenenkin musiikki hallussa.

Kolmikolla ei ole tainnut olla hirveästi aikaa tutustua toistensa tekemisiin.

Elli ja Kimmo ovat ”bäkkärituttuja”, mutta eivät tunne toisiaan sen paremmin. Ranea ei tunne kukaan eikä Rane tunne ketään.

Kimmo on kuunnellut Haloo Helsinkiä ja Elli Elastista ja Fintelligensiä, mutta Atomirotta ja Ranen aikaisemmat projektit ovat molemmille tuntemattomia.

”Just annoin levyt noille”, Rane sanoo.

”Joo. Nyt pääsee tutustumaan Atomirottaan”, Elli sanoo kohteliaasti.

”Ja kannattaakin!” Rane sanoo.

”Kyllä minäkin tarkastan kaikki uudet suomiräppijutut edelleen”, Kimmo sanoo.

Rane on ehkä vähän pihalla tässä porukassa. Ei se mitään, se on ihan normaalia. Sillä kuten Rane asian muotoilee:

”Ajat on muuttuneet ihan valtavasti. Olen ollut vasta vajaat viisi vuotta Suomessa. Kaikki on vieläkin niin uutta. Olen, että ’euro? Aijaa. Onko sille joku lempinimi?’ Ja kaikki on ihan törkeän kallista. Auton pitäminen on ihan mahdotonta, mutta se on pakko, jos ei halua kantaa soittokamoja selässä.”

Kaikki on muuttunut ainakin niistä ajoista, kun Rane oli viimeksi täällä. Esimerkiksi julkisuus.

”Ei ennen ollut tällaista huohotusta ja läähätystä ja juorumenoa”, Rane sanoo.

Se tarkoittaa, että julkisuuskuvaa saattaa joutua miettimään nykyään tarkemmin.

Ellillä tämä on näkynyt muun muassa siinä, että hän on suojellut henkilökohtaista elämäänsä. Parhaiten asia on ollut esillä niin sanotussa Soundi-gatessa. Lehti Julkaisi Ellin sukunimen, mikä ei ollut artistille mieleen.

”On sitä tullut varovaiseksi. Ettei ihan kaikkea höpöttele.”

”Ehkä sitä säätelee nimenomaan kieltämisen kautta. On mitä on, mutta johonkin pitää vetää raja”, Kimmo sanoo.

”Raja on oltava!” Rane linjaa.

Elastinen alkaa olla jo sellaisessa asemassa, että hänestä harva uskaltaa edes kirjoittaa mitään negatiivista. Se saattaisi suututtaa lukijat, koska kyseessä on suomalainen positiivisuuden symboli. Mies, joka pystyy valjastamaan Jean-Pierre Kuselan ikonisen Nauravan kulkurin luontevasti itselleen.

”Mitä enemmän positiivisuuden leimaa on saanut, sitä vähemmän tulee paskaa. Hyvä meininki kuittaa aika paljon. Mutta joskus ihmisillä on ihan suunnattoman suuret odotukset siitä, miten positiivinen minun pitäisi olla. Pitäisi syleillä koko ajan koko maailmaa. Sitten jos olenkin yksikseni jossain, niin sanotaan, että oletkin tuollainen”, Kimmo sanoo.

”Joo, se on jännä”, Elli sanoo. ”Tuollaisissa tilanteissa sitä ajattelee, että ’en mä tunne sua!’ Minullekin tulee hetkiä, jolloin olen maailman sosiaalisin, ja joskus haluaisi vain kauas pois. Minullekin ihmiset tulevat sanomaan, että luulivat minua raivokkaaksi tai jotain, ja sitten olenkin tällainen ujo.”

Entä Rane? Onko hän koskaan miettinyt julkisuuskuvaansa? Onko hänellä sellainen?

”Minulla? Olen aina sanonut itsestäni näin: just another swinging dick, ihan tavallinen heiluva mulkku”, Rane sanoo ja heiluttelee kättään sillä tavalla kuin mulkku heiluu.

Elli Haloo.
Elli Haloo.

Sosiaalisen median, kännykkäkameroiden ja muiden viestimien kehityksen takia mikään ei oikein pysy salassa. Ranen Smack-aikoina artistin seuraaminen tapahtui perinteisemmin.

”Kun me oltiin snadeja, gimmat seurasivat meitä. Seurasi siis vittu kuukausia! Aamulla kun tulit kämpästä pihalle ja katsoit, että onpas vitun kirkas aurinko, niin yhtäkkiä huomasit ne gimmat viereisessä porttikongissa.”

Naurua. Rane jatkaa.

”Mutta ei ollut näitä Seiskoja ja muita. Ei ollut tätä huohotusta ja läähätystä.”

Nykyään paljon on kiinni siitä, mitä jakaa sosiaalisessa mediassa. Elli ja Kimmo ovat päättäneet, ettei sinne kannata laittaa ”vessan peili -kuvia”. Mutta aktiivinen pitää olla.

Myös Rane käyttää sosiaalista mediaa.

”Olisihan se nyt tyhmää olla mainostamatta omaa juttuaan.”

”Niin, ei sitä lippua kukaan tule kantamaan, itse se pitää tehdä”, Kimmo sanoo.

Sosiaalinen media on aiheuttanut myös sen, että artisti on tullut lähemmäs fania – ainakin halutessaan. Mutta jos artisti haluaakin kuitenkin olla etäinen, siitä suututaan.

Viimeksi tämä oli näkyvissä Jenni Vartiaisen kohdalla, kun hänen Vain elämää -esiintymistään kritisoitiin kylmäkiskoiseksi.

”Kun annat enemmän itsestäsi kuin koskaan, niin se ei sitten riitäkään”, Kimmo sanoo.

”Tämä on just se, mitä tarkoitin! Nämä huohottajat ja läähättäjät ja skeidanetsijät ja muotipoliisit. Pikkunegaation ja fibojenhakijat. Aina pitää löytää jotain, mistä länkyttää. Niitä ei aikoinaan ollut samalla tavalla”, Rane sanoo.

Ranella meni aikoinaan lujaa. Hän veti kaikkea, mitä eteen sattui, mutta hän on ollut vuodesta 2000 asti kuivilla kaikesta. Kimmo on hyvässä kunnossa olevan nuoren miehen perikuva. Elliä ei nähdä oksentelemassa ja juhlimassa.

Nykyajan menestyvä muusikko on tervehenkinen muusikko.

Tästä on helppoa vetää aasinsilta taloudelliseen tilanteeseen. Koska se on huono, muusikon pitää olla mahdollisimman tarkka ja ammattimainen. Koska levyillä ei tule rahaa, ammattilaisuus täytyy näyttää keikoilla. Koska livebisnes on ylikuumentunut, keikat pitää hoitaa niin hyvin, että niille pääsee uudestaankin.

”Sitä on havahtunut siihen faktaan, että kaikista tärkeintä on se keikkailu. Puhuttiin sitten järkkäristä tai yleisöstä, artistin täytyy olla niille, mitä ne tilasi. Ei niitä kiinnosta, miten artistin päivä on mennyt”, Kimmo sanoo.

”Todellakin just niin!” Rane sanoo.

”Sitä paitsi sen pitäisi olla ihan sisäänrakennettu juttu, ettei heittele mitään sämpylöitä takahuoneen seinille”, Elli sanoo.

Kaikki ovat samaa mieltä.

Toista oli ennen.

”Minä olin ainakin ihan vitun vastuuton jäbä silloin aikoinaan. Nykyään se menee niin, että lähden aika nopeasti himaan tai hotellille. Olen soittanut ihan vitun monessa bändissä. Lama on ainoa, josta kaikki tyypit ovat vielä hengissä.”

Kimmo sanoo, että hänellä on ollut samantyyppinen bakkanaaliperiodi keikkahistoriassa. Enää asiat eivät ole ihan samalla tavalla.

”Edelleen lähden tosin siitä, että keikailun pitää olla hauskaa. Sellaiset tyypit harvoin sopivat tähän elämään, jotka haluavat heti keikan jälkeen lähteä mahdollisimman äkkiä kotiin.”

Liiallinen kellokorttimeininki on hänen mielestään ahdistavaa.

”Olen kuullut esimerkiksi tarinan eräästä humpparumpalista, joka osaa purkaa rumpusetin viimeisen biisin aikana.”

Rane kuuntelee keskittyneesti ja nyökkäilee. Samoin Elli. Kimmo jatkaa:

”Artistit ovat yhä enemmän ikään kuin yrityksiä. On vaikea kuvitella green cardia sellaiselle, joka tulee ja pistää paikat paskaksi. Se on lyhyt tie. Sanoisin, että eturivin keikkailijat ovat juuri niitä skarpeimpia.”

Ellikin ajattelee, että keikalla ollaan töissä. Mutta ei se tarkoita, ettei siellä saisi olla hauskaa.

”Vaikka olisi kuinka väsynyt, niin kun näkee sen yleisössä olevan eturivin tyypin, joka on maksanut lipusta ja vilpittömästi haluaa nähdä bändin, ei siinä ole mitään varaa murjottaa. Siinä mielessä mennään ammattimaisesti”, Elli sanoo.

Kimmo on huomannut hauskoja ilmiöitä siinä, kun keikkailee paljon. Sitä on esimerkiksi innoissaan, kun keikka alkaa jo seitsemältä ja sen jälkeen voi vielä mennä syömään tai saunaan tai vaikka katsoa elokuvan.

”Hahah! Kuulostaahan se tylsältä, mutta niin se vain menee”, hän sanoo.

Rane kertoo, miten hommat aiemmin hoidettiin.

”Unicefin kanssa otettiin liksat Sorbuksena. Kaksitoista ja puoli pulloa per keikka. Yksi ennen keikkaa, yksi keikan aikana ja yksi jälkeen. Ja roudarille puolikas.”

”Ei vittu!” Kimmo huudahtaa.

”No on se aika pitkälle siitä mennyt”, Elli jatkaa.

”Ja vielä Sorbusta! Hyi vittu!” Kimmo huudahtaa.

Rane nyökkää.

”Sorbusta.”

Rane Raitsikka.
Rane Raitsikka.

Keikkoihin pitää siis panostaa kunnolla siitä syystä, etteivät albumit myy. Mutta kaikki tässä puhuvat artistit tekevät silti edelleen uutta musiikkia albumimuodossa.

Miksi?

”Olen pohtinut sitä”, Kimmo aloittaa.

”Se on kuitenkin lopulta hyvä tapa. Vain elämää -ohjelmaa varten tein kuusi singleä. Mutta olisi se jotenkin pöhköä tehdä vain singlejä eikä levyjä ollenkaan. Levyille on hyvä laittaa sellaisia biisejä, joista itse diggaa, mutta jotka eivät välttämättä olisi hittejä.”

Ellikin rakastaa levyjä. Niillä on vain jotenkin enemmän arvoa. On kansitaidetta ja se tunne, että kädessä on jotain konkreettista. Ja kun levyä kuuntelee, sitä tulee kuunnelleeksi musiikkia niin, kuten se on tarkoitettu. Spotifyssa tulee hypittyä sinne ja tänne.

Mutta Spotifyssa on puolensa. Kimmo on sen suuri kannattaja, ja Ellikin otti palvelun haltuun vähän aikaa sitten.

Kimmo huomauttaa Rähinä Recordsin levy-yhtiöpomona, että Spotifyn ansiosta vanhat levyt eivät katoa minnekään. Fyysisiä kappaleita myydään vain muutamia kuukaudessa, mutta niitä kuunnellaan Spotifyssa paljon enemmän. On hyvä, että vanha musiikki on yhtä helposti saatavilla kuin uusi.

Rane etsii uutta musiikkia koko ajan – ihan vain siksi, että se kiinnostaa häntä. Mutta levyt kiinnostavat silti eniten.

”Atomirotan uudesta tuli kasetteja ja vinyylejä. Vittu, se olisi hienoa, jos vinyylit tulisivat taas”, Rane sanoo.

Levymyynnin ongelmat ovat osa musiikkibisneksen murrosta. Tähän liittyy sosiaalinen media, mihin taas liittyy muu media, sen raaistuminen ja yksityisyyden supistuminen.

Mutta entä se suuri kriisi ja aikamme huonot olot, josta alussa puhuttiin? Pureudutaan vielä siihen.

Lama-Suomi. Mitä se sanoo vuoden voittajille?

”Ok?” Rane ihmettelee.

Kimmolle lama on ollut ristiriitainen, sillä hänen menestyksensä on mennyt saman jyrkkyyden käyrää ylöspäin kuin taloudellinen tilanne on mennyt alaspäin. Vähän sama tilanne on myös Ellillä.

Mutta se hopeareunus tulee tässä: mitä huonommin menee, sitä enemmän ihmiset haluavat nostaa tunnelmaansa. Kun ahdistaa, on kiva käydä keikalla.

”Se bisnes, joka boomaa tällaisina aikoina, on nimenomaan elämysbisnes. Sellaiset asiat, jotka upliftaavat”, Kimmo sanoo.

”On jäätävää, kuinka paljon jengi on alkanut käydä keikoilla. Olen tosi iloinen siitä. Vaikka on vähän rahaa, niin se käytetään sitten vaikka siihen, että mennään perheen kanssa yhdessä keikalle. Se on hieno tapa käyttää se raha”, Elli sanoo.

Tämä on nähtävissä siinä, miten suuria keikkoja tänä vuonna on tehty. Kimmo ihmettelee asiaa.

”Siis käsittämätöntä, että tuntuu kuin se olisi tavallaan status quo, että tekee jonkin sortin areenakeikan. Miten kauan sellainen voi jatkua?”

Vuoden tapahtumaksi jäävät eittämättä Cheekin stadion-konsertit.

”Oliko se kaksi iltaa? Vittu kelaa vähän. Se on tiukka. On tiukka. Paljon se vetää se mesta?” Rane kysyy,

”40 000 per laaki”, Kimmo vastaa.

”Minun mielestäni toi on tosi mageeta. Kenenkään menestys ei ole minulta pois.”

”Just niin.”

”Ja se oli siistiä, että Ruisrockissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys. Jengi tosiaan tulee. Vittu mennään ja aurinko paistaa ja pidetään hauskaa. Diggaan siitä”, Rane sanoo.

”Ihmiset tarvitsevat edes hetken jonkinlaista yhteisöllisyyttä”, Elli jatkaa.

Rane kertoo, ettei tunne Cheekin musiikkia ”jotain timanttibiisiä” lukuun ottamatta. Se ei ollut hänen juttunsa.

”Mutta se on sille hyvä, antaa mennä! Jos joku family tulee jostain Seinäjoelta Stadikalle ja tyttäret ja äidit ovat siellä bailaamassa, niin mikäs siinä. Miten voit dumata sellaisen jutun?” Rane kysyy.

”Se on ihan sama, mikä se artisti on. Olin Cheekin keikalla Stadikalla, ja minulla ainakin oli sydän muljahtaa, kun katsoin siellä olleita ihmisiä. Että miten fiiliksissä ne olivat. Siinä alkoi melkein spiidata”, Elli sanoo.

”Se on liikuttavaa. Joku tekee omaa juttuaan ja jengi liikuttuu siitä”, Rane sanoo.

vv20142

Tietynlainen nostatus kuuluu myös radiossa soivassa musiikissa. Nykyään yhä useampi hitti tuntuu olevan nimenomaan nostattava, ei masentava tai raivokas.

”Se on magee teema maailmassa. Mieluummin näin päin. Katso ulos tuosta ikkunasta”, Kimmo sanoo.

Suomen talvi näyttää ikkunasta tosiaan surkeimman puolensa.

”Kello ei ole vielä edes viisi! Kyllä täällä upliftia tarvitaan”, Kimmo sanoo.

Kaikille se ei käy. Moni pitää suurta osaa positiivisesta kreisibailumusiikista tyhjänpäiväisenä hömppänä. Cheek on saanut paljon kritiikkiä osakseen ja Vain elämää -ohjelmaa on kritisoitu yltiösentimentaalisuudesta sekä halvasta kyynelillä rahastamisesta.

”Tuo kateus on järjetöntä. Aina on pakko jostain motkottaa. Teimme siskon kanssa Facebookiin feikkiprofiilin. Aina, kun joku sanoo johonkin asiaan jotain negatiivista, me menemme kehumaan sitä. Se on jännä, että sen yhden positiivisen kommentin jälkeen alkaa tulla lisää positiivisia kommentteja”, Elli kertoo.

”Jee!” Kimmo huudahtaa.

”Helvetin hyvä!” Rane komppaa.

Alamme lopetella turinatuokiota. Pakkaamme kimpsumme ja kampsumme. Kimmo ja Rane kättelevät kutakin, Elli halaa. Kukin lähtee mustaan marraskuiseen Helsinkiin omille teilleen.

Mitä jäi käteen?

Ainakin se, että ajat ovat muuttuneet.

Mutta ehkä vielä tärkeämpänä se, että vaikka vuosi toisensa perään on ollut perin hankala Suomelle ja koko maailmalle, kriisi on sittenkin osoittanut ihmisestä myös hyvän puolen. Kun menee huonosti, tsempataan. Ollaan yhteisöllisiä. Yritetään nostaa tunnelmaa eikä vaivuta murheen laaksoon. Tämä onnistuu musiikin keinoin.

Toivottavasti hyvää meininkiä on tiedossa ensi vuodellekin. Ainakin nämä kaikki kolme vuoden voittajaa odottavat ensi vuodelta nimenomaan hauskaa festarikesää. Se jos mikä on nostattavaa.

Tehdään siis taas kävijäennätyksiä. Tehdään stadionkonsertteja. Tehdään hienoja levyjä ja lauluja. Kirjoitetaan kauniita kommentteja sosiaalisessa mediassa negatiivisuuden sijaan.

Halaillaan. Suudellaan. Rakastetaan. Tanssitaan. Lauletaan. Vuodatetaan onnen, ei surun kyyneliä.

Siteerataan vielä Bowien Five Yearsia, kuten tarinan alussakin. Siinä Bowie muistuttaa, että meistä se kaikki on kiinni. Me tarvitsemme toisiamme.

All the fat skinny people / all the tall short people / all the nobody people / all the somebody people / I never knew I’d need / so many people.

Hyvää ja upliftaavaa vuotta 2015, toivottavat Kimmo, Elli ja Rane.

Teksti: Jose Riikonen

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 10/14.