Kolumni: Musiikissa naisen sekoaminen tuhoaa uran, miehen hulluus on merkki syvällisyydestä

04.06.2015

Sanni laulaa sotkuisen keittiön keskellä siitä, kuinka hänen “pitäisi siivota”, mutta koska ihmissuhde on päättynyt, siihen ei ole enää syytä.

Taylor Swift painautuu seinää vasten samalla, kun hän laulaa ”I’m insane” ja huolitellut meikit valuvat hänen poskilleen.

Musiikkivideoiden kohtaukset tuntuvat voimakkailta, sillä ne esittävät, miten kovan työn niiden hahmot ovat tehneet näyttääkseen täydellisiltä (”pitäisi siivota” ja ”olen meikannut, koska pitäisi näyttää kauniilta”) ja sen, kuinka helposti kulissi romahtaa pelkästään yhdellä tunteenilmauksella.

Molempien kappaleiden hahmot laulavat tunteista ja käyttäytyvät kuten surulliset ihmiset käyttäytyvät. Kumpikaan lopputulos ei kuitenkaan näytä vaivaannuttavalta tai säälittävältä, vaan hallitulta.

Sanni ja Taylor tietävät, mitä he tekevät. Näissä videoissa surullisen naisen rooli ei ole ympäristön määrittelemä, vaan heidän omissa käsissään.

Hulluksi kutsuminen on ollut voimakkaasti sukupuolittunutta koko länsimaisen kulttuurihistorian ajan. Naisartisteille ”sekoilu” on perinteisesti koitunut uran kannalta paljon kohtalokkaammaksi kuin miehille.

Sekopäältä vaikuttaminen harvemmin tahrii miesartistien mainetta. Ongelmat mielenterveyden tai päihteiden kanssa pikemminkin tuovat heidän imagoihinsa toivottua syvyyttä.

Niitä saatetaan pitää osoituksina “hullusta neroudesta”. Siitä, että artisti on katsonut eksistentiaalisia kauhuja silmästä silmään ja tajunnut, mistä kaikessa on kyse.

Naispoppareiden kohdalla tilanne näyttäytyy useimmiten päinvastaisena. Esimerkiksi Sinead O’Connorin ja Britney Spearsin urat ovat kärsineet rajusti heidän mielenterveysongelmiensa paljastumisen jälkeen.

Kenties siksi monet naisartistit suhtautuvat imagoonsa ylikontrolloivasti. He tiedostavat, että jos he vaikuttavat julkisesti epätasapainoisilta, hulluus saattaa muodostua ainoaksi asiaksi, josta heidät muistetaan.

Ilmiöstä käytetään termiä gaslighting. Käsite juontuu 1940-luvun MGM-trilleristä Gaslight, jossa Ingrid Bergmanin esittämä hahmo ajetaan hulluksi näyttämällä hänelle valoilmiöitä. Kun Bergmanin hahmo reagoi valoihin, hänen väitetään näkevän vain harhoja.

Yleisemmällä tasolla termillä viitataan siihen, miten joidenkin naisten ilmaisua on pyritty julkisilla areenoilla hiljentämään väittämällä, että heidän sanomisensa ovat lähinnä osoituksia henkilökohtaisista tuntemuksista, joilla ei ole mitään tekemistä ympäröivän todellisuuden kanssa.

Nainen on länsimaisessa kulttuurissa ennen kaikkea katseiden kohde, ja hän tietää sen. Jokainen nainen kokee joskus elämässään seuraavan tilanteen: nainen kävelee julkisella paikalla vakava ilme kasvoillaan. Vastaan tulee mies, joka kokee tehtäväkseen sanoa hänelle, että “hymyile nyt edes vähän!”.

Ikään kuin naisen tarkoitus maailmassa olisi sulostuttaa ympäristöä hymyllään.

Siksi tuntuu vähintään virkistävältä, että viimein popin kuvastoon on noussut Sannin kaltaisia artisteja, jotka eivät yritä väkisin ylläpitää pirteää, hymyilevää vaikutelmaa.

He tekevät musiikkia aiheista, joista haluavat kertoa – myös sydänsuruista, epävarmuudesta ja elämästä kaikessa monipuolisuudessaan. Eivätkä he pelkää uskottavuuden romahtamista, vaikka heidän meikkinsä leviäisivät välillä poskille.

Iida Sofia Hirvonen

Lisää luettavaa