Kolumni: Sosiaalisen median lynkkauskampanjat halutaan naamioida hyvän asian puolesta taistelemiseksi

Soihdut ja talikot ovat heiluneet viime aikoina sosiaalisessa mediassa. Ja kaikki alkoi yhdestä metallikeikasta.

Fasismia vastustava sivusto Varisverkosto.net uutisoi, että Helsingissä järjestetään kesäkuussa avoimen rasistisen ja väkivaltaa ihannoivan venäläisyhtyeen keikka. Jätän yhtyeen nimen nyt mainitsematta, koska yhtyeelle ei liikene Rumbasta palstatilaa.

Moni muukin musiikinystävä otti uutisen vastaan samanlaisella kalseudella. Natsibändin keikasta nousi kohu, ja pian konsertti ilmoitettiin peruutetuksi. Jälkipuinti on kuitenkin edelleen täydessä käynnissä, ja keskusteluissa väännetään muun muassa siitä, oliko peruminen asiallista vai ei. Joidenkin huhujen mukaan keikka olisi vain siirretty muualle.

Hyvä, yksi natsikeikka vähemmän minun takapihallani, oli ensimmäinen ajatukseni peruuttamisuutisen kuultuani. Mutta jossain mielen uumenissa raksutti häiritsevä ajatus: mikäs minä olen julistamaan keikkoja oikeiksi ja vääriksi, kun omasta levyhyllystäni löytyy väkivaltaista kuvastoa metrikaupalla? Sellaiselta on paha välttyä, jos pitää musiikkigenrestä, jonka yksi alkuperäinen idea on shokeerata ja järkyttää.

Sitten heti perään nousi toinen kohu, ja tällä kertaa rypistin jo kulmiani. Viime viikonloppuna juhlitulla Coachella-festivaalilla oli bongattu joku onneton, joka oli verhoutunut ”Eat, sleep, rape, repeat” -tekstillä varustettuun paitaan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että tuo päällä on varmaan turha lähestyä vastakkaista sukupuolta. Ja että 4chan-läpät eivät oikein toimi verkon ulkopuolella.

Kansainvälinen nettiyleisö hermostui kuitenkin astetta vakavammin.

Typerällä tekstillä varustetussa paidassa kuljeksineen festarivieraan nosti esille ensin Vicen Thump-blogin päätoimittaja Jemayel Khawaja. Tämän jälkeen tyypin on voinut bongata verkkomedioista kautta maailman. Twitterissä paitamiehen kimpuun käytiin armotta.

He should be arrested and charged with encouraging people to commit crimes”, kuului erään Indepedent-lehden verkkosivun kommenttikenttään kirjoittaneen tuomio. Eikä viesti ollut ainoa laatuaan.

Vai niin, pitäisikö? On loputon suo alkaa selvitellä sitä, mikä on hyvän maun puitteissa sallittua ja mikä ei.

Jos huonon huumorin, taiteellisen provokaation ja lain rikkomisen rajat olivat jo ennen internetiä vaikeita määritellä, nyt niiden vetäminen tuntuu samalta kuin karjuisi metsän oraville, missä puissa ne saavat kiipeillä. Teho on ainakin sama.

Raiskaus on vastenmielinen rikos, jota ei voi missään tapauksessa väheksyä. Toisaalta Coachellassakin lienee nähty jokunen Misfits-paita. Misfitsin Last Caress -biisissä lauletaan: ”Well I got something to say / I raped your mother today / And it doesn’t matter much to me / As long as she spread”. Miten tuollaisen tahtiin bailaaminen oikeutetaan?

Natsibändin keikkaa tuskin tulee kovin monella ikävä, mutta konsertin jyrkimpien tuomitsijoiden joukossa on esimerkiksi sellaisia, jotka arvostavat Irwin Goodmania. Jos Irwinin Mutakuono ja lakupelle -biisin ”Ulos mutakuono ja joka lakupelle / Joita viidakossa on grillannut helle / Tää maa on suomalaisten / Ryynästen ja horttanaisten” -teksti on sarkasmia, ei se ainakaan kaikille kuulijoille ole välittynyt.

Natsibändin keikka on tietenkin siinä mielessä eri asia, että siinä on kysymys Suomen laissa rikokseksi määritellystä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Coachella-tyypin vainoaminen tuntuu sen sijaan epämiellyttävältä ilmiöltä, josta on tullut 2010-luvulla varteenotettava riesa: globaalilta kiusaamiselta, joka naamioidaan jonkinlaisen yhteiskunnallisen aktivismin valepukuun.

Halutaan näyttää siltä, että kampanjoidaan hyvän asian puolesta pahuutta vastaan, mutta todellisuudessa vastustettava asia ei ole pääasia. Trollauskampanjaan hypätään mukaan ihan vain siitä riemusta, että saadaan parhaiden koulukiusaamisoppien mukaisesti olla mukana pilkkaamassa jotakuta.

New York Times kirjoitti tästä ilmiöstä helmikuussa. Lehden artikkelissa kerrotaan, miten yksi humoristiseksi tarkoitettu rasistinen tviitti käytännössä tuhosi Justine Sacco -nimisen naisen elämän. Huonolle vitsille vastaiskuna noussut somekampanja vei häneltä työpaikan. Sacco kuuli, että joidenkin hotellien työntekijät uhkasivat mennä lakkoon, jos hän yrittäisi yöpyä heillä. Naisen sukulaiset marisivat, miten hän oli tahrannut suvun nimen.

Ei tuossa käyty sotaa oikeuden puolesta vääryyttä vastaan – Saccosta oli vain tullut luvallista riistaa säpinää kaipaavalle yleisölle ympäri maailman. Twitter-käyttäjät odottivat #hasjustinelandedyet-hashtagin äärellä, milloin lentomatkalla olleen Saccon kone laskeutuisi ja tämä saisi tietää menettäneensä työpaikkansa. Kyseltiin, onko määränpäässä ketään, joka voisi ottaa lentokentällä Saccosta kuvia.

Miten Saccon tai Coachella-paitamiehen tapaukset eroavat esimerkiksi vuosien takaisesta ”Star Wars Kid” -ilmiöstä? Siinä pullea koululainen videokuvasi itseään heiluttamassa luudanvartta kuin valosapelia, ja pojan kiusaajat latasivat videon nettiin koko maailman pilkattavaksi.

Eipä oikeastaan mitenkään – muuten kuin siten, että kiusaamiselle on saatu jonkinlainen oikeutus. Ei haittaa, vaikka oikeutus on hatara, kiusaamiskaravaaniin hyppäämiseen riittää kevyempikin perustelu.

Internet-aikana on mustasta huumorista tullut niin jokapäiväistä, ettei oikein kenelläkään ole varaa heittää ensimmäistä kiveä. Käsi ylös: kuka ei ole monitorinsa edessä hekottanut jonkun äärimmäisen epäkorrektin ja juuri siksi hauskan meemin äärellä?

Jos joku pukeutuu raiskauksista huumoria löytävään t-paitaan, hänelle voi esimerkiksi tavatessa sanoa: ”Onpa dorka paita”. Sen sijaan yksilön kimppuun masinoidut nettivainot tulisi nähdä sellaisina kuin ne oikeasti ovat: lynkkauskampanjoina, joissa ei yritetä parantaa maailmaa vaan haetaan huvitusta ja jännitystä elämään. Star Wars Kidin tapauksessa sentään oltiin vilpittömästi kiusaamassa eikä yritetty oikeuttaa loanheittoa hyvän puolesta taistelemisella.

Itse näin taannoin Tuska-festivaalilla paidan, jossa luki: ”Rakas taivaan isä: tapa kaikki. Amen.” Nauroin ääneen – minusta se oli lakonisessa toteavuudessaan hauska. Niin hauska, että ostin itselleni samanlaisen.

Pitäisikö laittaa paita päälle ensi kesän festareille? Tulisiko minustakin somejulkkis? Onhan Suomessakin nähty kouluampumisia, joten paita voisi hyvin ylittää somekuohunnasta liikennettä hakevan median uutiskynnyksen.

Sehän tekisi maailmasta kertaheitolla paremman paikan elää, että yleisö saisi taas pariksi päiväksi jonkun, jota osoittaa sormella.