Teksti: Tapio Ahola
The 69 Eyesin Jussin The Riff -rokkibaari Helsingin Roballa, elokuun alkupuoli. Pöydän ääreen on kokoontunut huikaiseva määrä kotimaista metallimusiikillista lahjakkuutta.
Amorphiksen soolokitaristi Esa Holopainen, Children of Bodomin laulaja-kitaristi Alexi Laiho ja Diablon soolokitaristi Marko Utriainen ovat paikalla pohtimassa sitä, miltä metallimusiikki – ja etenkin suomalainen metallimusiikki – näyttää ja kuulostaa vuonna 2015 muusikon näkökulmasta tarkasteltuna.
Jokainen pöydän ääressä edustetuista yhtyeistä on julkaisemassa uutta levyä tänä syksynä. Amorphisin Under the Red Cloud, Children of Bodomin I Worship Chaos ja Diablon Silver Horizon ovat kaikki huolella hiottuja levyjä, joita metallipiireissä on odotettu kiihkeästi.
Niin Amorphis kuin Children of Bodomkin ovat julkaisseet uusia levyjä läpi uransa säännöllisesti 1–3 vuoden välein. Diablo taasen palaa pidemmältä levytystauolta: Silver Horizonin edeltäjä Icaros ilmestyi jo keväällä 2008, yli seitsemän vuotta sitten.
”Mikä helvetti siinä oikein kesti?” Alexi Laiho kysyy Marko Utriaiselta.
”No, siinä on monta syytä. Lasten kasvatusta ja talon rakentamista ja kaikenmoista pientä murhetta ja säätöä. Nyt on kyllä todella hyvillä mielin, kun saadaan pikkuhiljaa julkaistua uutta matskua.”
Aluksi puhutaan siitä, millaista on tehdä sitä uran kuudetta tai yhdeksättä tai kahdettatoista levyä. Kokemuksen myötä levyntekoon tulee lisää itsevarmuutta, ja mitä paremmin omat rajansa tuntee, sitä helpommin studiotyö sujuu. Toisaalta mitä enemmän levyjä tekee, sitä suuremmaksi kasvaa riski itsensä toistamisesta.
”Silloin, kun teki ensimmäistä levyä, oli paljon semmoisia juttuja, joita ei ollut koskaan kokeillut. Nyt tuntuu siltä, että mitä enemmän on julkaissut biisejä, sen vaikeampi on löytää mitään uutta kulmaa. Tulevalle Diablolle esimerkiksi lähdettiin sen takia tietoisesti hakemaan vähän nopeampia tempoja”, Marko kertoo.
Tuleeko teille sitten usein se fiilis, että tekee samaa biisiä ties kuinka monennetta kertaa?
”Oops, I did it again!” Esa heittää. Koko pöytäseurue röhähtää nauruun.
”Niistä maneereista ei varmaan pääse ikinä täysin eroon, vaikka itse kuvittelee tekevänsä asioita jollain uudella tavalla”, Marko pohtii.
”Joo, se on totta. Vaikka itse kuvittelee, että on kehittänyt jotain todella erikoista ja ainutlaatuista, niin jotenkin se muokkautuu ainakin meidän bändissä siihen, että lopulta Ampparit soundaa aina Amppareilta”, Esa jatkaa.
Alexi taas ei pohdi liiemmin itsensä toistamista, sillä biisien tekeminen ei ylipäätään ole hänelle mitenkään rationaalinen tai analyyttinen prosessi.
”Itseni toistaminen ei ole sellainen asia, jota yrittäsin tietoisesti välttää, koska en yritä tietosesti välttää tai hakea yhtään mitään. Minulle henkilökohtaisesti pahin downeri ja tappaja on se, jos niitä biisejä kelaa liikaa. Itselleni on toiminut se, että kaikki tulee spontaanisti. Sitten taas toisaalta, jos minä sanon että tämä vain on meidän tyyli, että tämä nyt vain kuulostaa Bodomilta, niin joku muu voi sanoa, että jäbät toistaa itseään.”
Children of Bodom.
Amorphis haki uusia sävyjä uudelle levylleen pestaamalla tuottajaksi ruotsalaisen Jens Bogrenin, joka on tämän hetken arvostetuimpia metallituottajia.
”Bogren on aikamoinen piiskuri. Tässä huomasi itse yli nelikymppisenä, että joku saa puristettua vielä studiossa jotain uutta irti. Se on aika palkitsevaa, kun löytää itsestään semmoisen ylimääräsen vaihteen”, Esa kertoo.
Diablon kohdalla oman mausteensa levyntekoon taas toi se, että Silver Horizon on teema-albumi.
”Kun aikaisemmin ollaan tehty levyä, ollaan vain tehty biisejä ja katsottu, mitkä päätyvät levylle. Nyt lyötiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa lukkoon, mitkä ovat ne aihiot ja ideat, joita aletaan läjätä, ja mihin järjestykseen biisit tulevat. Se toi kyllä oman haasteensa siihen prosessiin”, Marko sanoo.
Alexi taas toteaa, että hän tarvitsee tiukkoja aikatauluja etenkin biisintekovaiheessa.
”Diggaan deadlineista. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän saavani parasta shittiä aikaan, kun olen kauheen paineen alla. Silloin tulee suljettua koko muu pallo helvettiin ja keskityttyä vain siihen yhteen juttuun.”
Aina ei tarvitse tehdä radikaalia muutosta, kunhan touhu pysyy itselle aitona ja freesinä. Alexi toteaa Esalle, että Amorphis on hyvä esimerkki bändistä, jossa musiikilliset muutokset ovat liikkuneet omalla painollaan.
”Jos miettii jäbiä, niin teidän musiikkinne on tullut aina todella aidosti. Sillonkin, kun on tullut vähän erilaista kamaa, se on johtunut siitä, että se on vain ollut se juttu sillä hetkellä.”
”Joo, sitä tekee kuitenkin sellaista musiikkia, mitä itse haluaa kuunnella ja mistä itse diggaa ja millaiset tuntemukset ovat sillä hetkellä merkityksellisiä. Ei ole kyllä ikinä tullut katsottua, että mitähän sitä on edellisellä levyllä tehty, että mikähän tässä olisi se jatkumo. Kyllä se on ollut aina aika tuoretta synnytystä”, Esa sanoo.
Amorphis. Kuva: Ville Juurikkala
Miltä sitten näyttää metallimusiikin nykytila kokonaisuudessaan? Samat bändit jyräävät festareilla vuodesta toiseen, ja monet nuoretkin yhtyeet perustavat toimintansa pelkälle vanhan kierrätykselle. Aina silloin tällöin tulee vastaan aidosti tuoreelta kuulostavaa uutta metallimusiikkia, mutta vaikuttaa siltä, että iso osa metallikulttuurista kiertää käytännössä samaa vanhaa kehää.
Kukaan kolmikosta ei myönnä seuraavansa metallia järin aktiivisesti.
”En tiedä mikä on se seuraamisen mittari. Onko se ihmisten Facebook-kommentit vai mikä? En tiedä, mikä on bubbling under, ei ole oikein tullut luettua mitään underground-zinejä viime aikoina”, Esa sanoo.
”Aika monta vuotta on sillä lailla sivusta tullut seurattua, mutta viime aikoina se aika, mitä on musiikille ollut, on melkein mennyt omaan sävellys- ja sovitustyöhön”, Marko jatkaa.
Jonkinlainen vainu miehillä on kuitenkin siitä, missä mennään.
Metalliskene on hyvin kuvattu, kun Carcass-yhtyeen Jeff Walker vanhana kyynikkona sanoi, että sen huomaa varsinkin isoilla festareilla. Koko skene on semmoinen iso klubi, johon koko ajan tulee jengiä lisää, mutta kukaan ei tajua lähteä veks. Siellä sitten haahuillaan sen oman statuksen kanssa. Totta kai metallissakin yritetään mennä eteenpäin, mutta kun katsoo jotain Wackenin bändilistaa, niin kyllä se siltä vähän näyttää, ettei metallissa tapahdu mitään evoluutiota”, Esa sanoo.
”Kyllä minä haluan löytää koko ajan uutta musiikkia, oli se sitten metallia tai mitä tahansa muuta, mutta en nyt ole ollut metsästämässä kissojen ja koirien kanssa sitä, mikä on se paras uusi metallibändi. Jotenkin on väkisinkin pistänyt merkille, että semmoinen folk-suippokorvametalli saattaa kyllä olla vähän tätä päivää Suomen metalliskenessä. Niitä bändejä kun on täällä ihan helvetisti”, Alexi sanoo.
Folk-metalli saattaa siis olla, ainakin uusien bändien lukumäärässä mitattuna, tämän päivän johtava metalligenre Suomessa, mutta yksikään pöydän ääressä istuvien muusikoiden yhtyeistä ei edusta sitä. Sen sijaan kolmikon kaikki jäsenet ovat bändeistä, jotka ovat onnistuneet luomaan oman, tunnistettavan tyylinsä. Ylipäätään tuntuu siltä, että Suomesta on vuosien saatossa tullut varsin kirjava joukko erilaisia metallibändejä, joilla ei tunnu olevan keskenään paljoakaan yhteistä.
Onko siis olemassa jotain Suomi-soundia, tai edes jonkinlaista yhdistävää tekijää eri bändien välillä?
”Minun mielestäni sellaista Suomi-soundia ei ole oikein ikinä ollut. Tässäkin istuu nyt ihan erilaisista bändeistä jengiä. Kaikilla on oma juttunsa”, Alexi pohtii.
”Ehkä kuitenkin melodisuus ainakin jossain määrin erottaa suomalaiset bändit muista. Esimerkiksi ruotsalaiset bändit ovat erilaisia, ne käyttävät melodioita eri tavalla. Ehkä tietynlainen slaavilaisuus paistaa läpi, vaikka kuinka erilaisia bändejä ollaan”, Esa sanoo.
”Itse en kyllä ajatellut olevani minkään slaavilaisuuden kanssa yhtään missään tekemisissä”, Alexi pistää vastaan.
”Mutta sinähän olet!” Esa huudahtaa.
Diablo.
Suomi on joka tapauksessa, kuten usein sanotaan, metallimusiikin luvattu maa. Vaikuttaa silti siltä, että kiihkein metallibuumi on jo ohi.
Lordin euroviisuvoiton jälkeen metalli oli hetken aikaa koko kansan musiikkia, jolla päästiin naistenlehtiin ja koko perheen tv-ohjelmiinkin. Nyttemmin metallista on tullut, ainakin jossain määrin, taas pelkästään rajatun diggarijoukon fanituksen kohde. Toisaalta esimerkiksi tässä jutussa mukana olevat bändit ovat tuttuja albumilistojen kärkisijoilta.
Buumi tai ei, nämä muusikot eivät jaksa välittää. Heille metallimusiikki on edelleen riittävän elossa.
”Se on oikeastaan henkilökohtasesti ihan yks hailee, onko se buumi vai ei. Luulen kyllä, että se hevin huippusuosio on Suomessa jo kohdattu, jos nyt ajatellaan populaatiota tässä mittakaavassa, mitä se oli Lordi-Eurovision-juttujen jälkeen. Ehkä se on ihan normaalia ja tervettäkin, että trendit vaihtuvat”, Esa sanoo.
”Jos nyt kelataan tätä Lordin jälkeistä elämää, niin ei sitä hirveää buumia ja hirveää hehkutusta enää ole. Mutta toisaalta, jos joku alkaa selittää, että hevi on kuollutta ja se oli vain trendi, niin tässä on kumminkin kaikki nämä bändit, jotka ovat piesseet vitun kauan aikaa ennen kun kukaan voitti Euroviisuissa mitään ja piestään edelleen. Samat nimet ja samat jätkät vetävät yhtä kovaa kuin ennenkin, että sikäli metalli voi mielestäni erittäin hyvin. Se, onko se siinä pisteessä, että Prismasta saa ostettua Lordin potkuhousuja, on aika lailla samantekevää”, Alexi sanoo.
Vuonna 2006 Lordin keikoilla näkyi paljon lapsiperheitä, mutta onko metalli enää koko perheen musiikkia? Ainakin Alexin mukaan keikoilla näkyy koko ajan uutta sukupolvea.
”Me joskus puhuttiin tästä jätkien kanssa. Se on ihan hienoa, kun me olemme kuitenkin kolmenkympin paremmalla puolella olevia jätkiä, jotka soittavat death metalia. Meillä on kumminkin vieläkin 14–15-vuotiasta jengiä keikoilla ympäri maapalloa. Tyyppejä, jotka eivät olleet edes syntyneet, kun meidän eka rieska tuli pihalle. Se on mielestäni ehkä siisteintä, mitä voi olla.”
Maailmalla suomalaista metallimusiikkia arvostetaan edelleen. Amorphis ja Children of Bodom ovat olleet jo vuosikausia yhtyeitä, joilla on ulkomailla vankka kannattajakunta ja jotka ovat omalla soundillaan vaikuttaneet bändeihin ympäri maailman. Diablon kansainvälinen läpimurto on vielä tekemättä, mikä johtunee kai lähinnä siitä, että bändi on levyttänyt läpi uransa kotimaisille levy-yhtiöille. Potentiaalia kun olisi.
Alexi kertoo, miten ulkomaillakin metallidiggarit ovat omistautuneita ja lojaaleja kuulijoita, jotka tietävät Suomesta paljon.
”Toki meitsi sai parin ekan levyn jälkeen aika monta kertaa sen Bodomin tarinan kertoa haastatteluissa, että mikä se oli ja mitä siellä tapahtui. Mutta onneksi siitä nyt ei tarvi enää jauhaa. Minusta tuntuu, että metallifanit ovat sellaisia, että he opiskelevat joka helvetin aspektin siitä bändistä, josta tykkäävät. Aina kotimaata myöten.”
Paljon puhuttu musiikkibisneksen murros on vaikuttanut myös metalliin, joskaan ei välttämättä yhtä paljon kuin esimerkiksi valtavirtaiseen popmusiikkin. Esa myöntää silti, että Spotifyn kaltaiset palvelut saattavat vaikeuttaa metallimuusikoidenkin elämää.
”Kyllähän tämä striimaus, joka on nyt tullut vallitsevaksi levyjen jakelumuodoksi, on muuttanut tuota kuviota. Se on aina pelottavaa, jos yhdestä platformista tulee standardi, eli tässä tapauksessa Spotifysta. Mikä ei sekään olisi väärin, mutta tässä tapauksessa se tulojakauma ei ole kauhean reilu. Se on tietysti osakkeenomistajia suosiva, mutta ei juurikaan artistia. En tiedä, onko se levymyynti koskaan pitänyt ketään elossa, mutta ainakaan se ei tee niin enää.”
Kun Diablo julkaisi edellisen albuminsa, ottivat striimauspalvelut ensiaskeleitaan. Marko toteaakin, ettei hänellä ole vielä tarkkaa käsitystä siitä, millaiseen maailmaan uusi albumi syntyy.
”Se karu totuus valkenee kohta kyllä meillekin siitä, mitä ne levyjen myyntiluvut nykyään ovat. Ei ole hirveän korkeat odotukset. Mutta ehkä ainakin silloin tietää olevansa jossain määrin oikeilla jäljillä, jos keikoilla käy jengiä. Ehkä merkitys pitää kaivaa sieltä keikoilta, että onko tässä järkeä vai ei. Ei sitä ehkä järkeä niinkään tilipussin kautta olekaan, mutta ei tätä sen takia ole koskaan tehtykään.”
Metallimusiikki on kuitenkin selvästi kärsinyt muutoksesta vähemmän kuin monet muut tyylilajit. Moni metallidiggari haluaa edelleen sijoittaa rahaa kuuntelemaansa musiikkiin ja ostaa fyysisen levyn. Samoin albumikokonaisuus on metallissa edelleen kunniassaan: siinä missä esimerkiksi valtavirtapop tuntuu muuttuvan koko ajan biisikeskeisemmäksi, metallia kulutetaan vieläkin ensisijaisesti noin kymmenen biisin yhtenäisinä kokonaisuuksina.
”Metallimusiikki on varmaan edelleen ihan uniikki musiikin laji. Fanit ovat lojaaleja ja seuraavat suosikkejaan, ja fanit myös odottavat niitä albumikokonaisuuksia. Olen itse tippunut kärryiltä siitä, mitä tapahtuu valtavirtamusiikissa. Ei tarvitse katsoa kuin Suomen musiikkikartastoa, niin siellä telkkarissa räppää joitain heeboja, jotka ovat julkaisseet jonkun yhden Youtube-videon. Yhden biisin ilmiöitä syntyy, eivätkä ne välttämättä liity enää ollenkaan albumikokonaisuuksiin. En tiedä sitten, mitä siellä keikoilla sen yhden biisin lisäksi räpätään. Itse olen kuitenkin sen verran vanhoillinen, että haluan sen albumikokonaisuuden”, Esa pohtii.
Yhdellä biisillä ei rakenneta sellaisia pitkiä uria, mitä näillä bändeillä on.
”Sitten ne yhden Youtube-hitin ihmeet ovatkin kusessa, kun eivät tajua livenä soittamisesta eivätkä ainakaan rundaamisesta mitään. Jos ne eivät ole hytisseet koko nuoruuttaan jossain paskaisessa pakettiautossa, niin eivät he tule kestämään sitä”, Alexi sanoo.
”Sitten voi vaikka mennä juontamaan Napakymppiä mieluummin”, Esa naurahtaa.
”Tuo on juuri se fastfood music -ilmiö. Eihän sekään ole mitenkään uutta, etteivät artistit enää panosta levyihin samalla lailla kuin aikaisemmin. Tehdään nyt vain äkkiä tämä ilmiöjuttu Youtuben avulla. Ehkä minäkin vain olen sitten niin paljon vanhan liiton jäbä, mutta minusta on aika sairas ajatus, että jotkut Youtuben hittimäärät ovat mittari sille, miten iso tähti olet. Mutta sitä se on, enkä minä siitä rupea itkemään”, Alexi jatkaa.
”Tämä on ihan eri musiikillinen maailma, missä me nyt olemme. Onneksi tämä toimii vielä edes jotenkin niillä termeillä, mihin on itse kasvanut. Ihmettelen kyllä sitä päivää, kun Metallica julkaisee yhden biisin ja päättää alkaa rundaamaan sitä”, Esa sanoo.
Pöydän ääressä istuvat muusikot muistavat vielä ajan ennen internetiä. Ajan, jolloin perinteinen posti oli metallibändilläkin paras tapa pitää yhteyttä muuhun maailmaan. Siinä mielessä nettiaikakaudessa on hyvätkin puolensa: faneihin on helpompi pitää yhteyttä vaikkapa Facebookin avulla.
”Itse muistaa kyllä vielä senkin ajan, kun asuin vanhempien luona. Minulla oli huoneessani faksi, jolla lähetin levy-yhtiölle kirjeitä, tai sitten lähetettiin ihan fyysisiä kirjeitä. Jotenkin kun on itse elänyt tämän koko alkukantaisen sähköpostin tulemisen ja internet-yhteyden ilmestymisen, niin kyllähän tämä sosiaalisen median tulo tuntuu mullistavalta. Totta kai juuri Facebook on nykyaikana varmaan tehokkaimpia viestintävälineitä bändille, ja näistä sosiaalisista medioista on tullut kattavia markkinointikanavia. Bändin omat kotisivut tehdään käsittääkseni nykyisin vähän vasemmalla kädellä, ja muutenkin kaikki mitä tapahtuu, on siellä sosiaalisessa mediassa”, Esa sanoo.
Aikoinaan, kun demot kulkivat postin mukana, saattoi kestää kuukausia, ennen kuin musiikista sai minkäänlaista palautetta. Nykyään biisinsä voi saada ihmisten kuultavaksi heti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että erilaisia keinoja musiikin markkinoimiseksi verkossa on niin paljon, että valtavaan joukkoon hukkuminen on entistä helpompaa.
”On siitä totta kai hyötyäkin, mutta jos nyt aloittaisi bändin, niin en tiedä yhtään, mitä vittua pitäisi tehdä”, Alexi sanoo.
”Tekisit hyvän biisin ja laittaisit sen Youtubeen”, Marko heittää.
Kaikki kolme kuitenkin myöntävät, että keinot saada bändin uraa eteenpäin ovat nykyään täysin toisenlaiset.
Tietotekniikasta ja internetistä on paljon hyötyä itse musiikin tekemisessä. Niin ideoiden taltioiminen, niiden toimittaminen bändikavereille kuin varsinainen levytystyökin on muuttunut huomattavasti helpommaksi.
”Kun on sellainen bändi, mitä Diablokin on, että osa jengistä asuu toisessa kaupungissa ja osa toisessa, niin on helpompi lähetellä nauhoja ja ideoita ja demoja. Nytkin miksataan levyä niin, että yksi on Shanghaissa, yksi Espoossa ja yksi Tampereella, ja jokainen voi kuitenkin hyvässä ja pahassa antaa omat kommenttinsa siihen prosessiin”, Marko kertoo.
”Kyllähän se helpottaa elämää. Biisien tekemisessä ja aihioiden luomisessa tietotekniikka on hyvä työkalu, ja se menee eteenpäin koko ajan hurjaa vauhtia. Kotioloissa pystyy jo tekemään yllättävän hyvätasoista matskua. Sikäli on menty kauas niistä c-kasetti-neliraitanauhureista”, Esa sanoo.
Metalli on kuitenkin aina ollut musiikkia, jossa taitavaa soittoa ja soittajuutta on arvostettu. Sikäli nykyaikaiset äänitysmenetelmät, jotka mahdollistavat virheiden pikkutarkan korjaamisen ja joiden avulla kuka tahansa on mahdollista saada kuulostamaan virtuoosilta, eivät saa metallimiesten yksiselitteistä hyväksyntää, vaikka niiden hyödyllisyys tiedostetaankin.
”Pro Toolsit ja muut, ne on ihan hyvä olla olemassa, jos niitä käyttää oikein. Jos niihin turvautuu ja varsinkin jos niillä oikein kunnolla alkaa kusetushommiin, niin uskaltaisin kyllä väittää, että kuulijat pystyvät kertomaan, että tästä puuttuu sielu. Ettei tämä ole aitoa”, Alexi toteaa.
”Ja jos alkaa fuulata oikein aikuisten oikeasti, niin pitää muistaa, että biisit pitäisi myös pystyä soittamaan livenä. Jos heittää studiossa jotkut tykit rumpujutut, ja se rumpali ei ollenkaan hallitse niitä, niin livenä se kuuluu armotta läpi. Silloin valheella on lyhyet jäljet”, Marko komppaa.
Jälleen päästään siis siihen, että keikoilla veri punnitaan vielä tänäkin päivänä.
”Siitähän varmaan lähdetään, että pystyy livenä vetämään ne biisit. Aika vaikea ajatus, että studiossa vääntäisi musaa, joka olisi jo lähtökohtaisesti sellaista, ettei sitä pysty livenä vetämään. Se on aina mittari, että kappaleet pystytään myös esittämään”, Esa sanoo.
Sinänsä yhtyeiden levyntekometodit poikkeavat toisistaan suuresti. Siinä missä Children of Bodom hioo biisit kuntoon treenikämpällä yhdessä ennen levytyssessioita, Diablo menee studioon treenaamatta yhdessä ollenkaan. Jokainen diablolainen harjoittelee osuutensa yksin kotona ennen studiota.
”Meillä homma on pyörinyt näin kakkoslevystä lähtien, kun Malmberg (Heikki) tuli rumpuihin. Sitä ennen tehtiin kyllä biisejä treeniksellä kimpassa, mutta sen jälkeen tekniikka tuli sen verran avuksi, että pääsi touhuamaan rauhassa. Nykyisin materiaali on valmiimpaa, ennen kuin sitä aletaan millään tasolla katsoa kimpassa. Nyt vielä, kun levyn biisit on sävelletty 5–6 vuoden aikana, niistä alkupään biiseistä tulee ajateltua itsekin, että mitä helvettiä me olemme tehneet. Niissä on älytön treenaaminen”, Marko kertoo.
”Onko teillä sitten noissa uuden levyn biiseissä paljon vanhoja riffejä?” Alexi kysyy.
”Kun edellinen levy tuli vuonna 2008, niin varmaan ensimmäiset aihiot seuraavalle levylle tulivat vuonna 2009. Ehkä puolet niistä aihioista, joita alettiin kehittää, ovat siltä ajalta. Haudan takaa siis suurin piirtein”, Marko naurahtaa.
”Se onkin mielenkiintoista, miten bändit toimivat. Kaikilla on oma tapa tehdä musaa, mikä on magee juttu. Olisi hirveetä, jos kaikki tekisivät samalla tavalla”, Esa sanoo.
Kuva: Tapio Ahola
Children of Bodomin kokoonpanossa nähtiin ensimmäinen muutos yli kymmeneen vuoteen, kun kitaristi Roope Latvala jätti yhtyeen. Amorphis ja Diablo taas ovat toimineet samalla kokoonpanolla jo vuosien ajan.
Vaikuttaa siltä, että kypsemmällä iällä kiusaus vaihtaa kokoonpanoa käy koko ajan pienemmäksi.
”Meillähän on ollut ihan hirveästi miehistönvaihdoksia aiemmin, ja olen kyllä miettinyt tätä näin myöhemmällä iällä. Veikkaan, että meillä se liittyy hyvin pitkälti impulsiivisiin tunteisiin, jotka kuuluvat nuoreen ikään. Sitä ajattelee, että minä en nyt tuon kanssa tule toimeen. Jos on jotain vittumaisia juttuja, niin joskus kaksikymppisenä niistä miettii, että pitäisikö laittaa kaveri pihalle. Nykyisin ne ovat ihan normaaleja riitatilanteita, joista yleensä selvitään puhumalla”, Esa kertoo.
”Tuo on niin totta kun olla ja voi. Meillä on kumminkin vuodesta 1997 lähtien ollut neljä samaa jätkää, vuodesta 1995 kolme samaa. Kitaristit ovat vaihtuneet, mutta tällä iällä me olemme todellakin oppineet sen, että asioista on pakko puhua”, Aleksi sanoo ja jatkaa:
”Tämä toimii ihan samalla periaatteella kuin perhe tai mitkä tahansa ihmissuhteet. Siinä vaiheessa, jotain alkaa jäädä hampaankoloon, niin ne asiat johtavat sellaisiin tilanteisiin, että ne räjähtävät oikein kunnolla jossain vaiheessa. Mutta meistä on kumminkin edelleen helvetin hauskaa duunata näitä juttuja. Totta kai tulee kaikenlaisia tilanteita ja shittiä, kun tyypit asuvat rundilla yhdessä puolitoista vuotta putkeen. Mutta ne puidaan, ja sillä selvä. Pitää kumminkin rispektoida ja kuunnella muita yhtä lailla. Kommunikoiminen on tärkeää.”
”Näin se menee. Me olemme Nygårdin (Rainer, laulu ja kitara) kanssa soittaneet kimpassa vuodesta 1987 asti, joten tiedämme takuulla toistemme hyvät ja huonot puolet. Niin kauan on tehty juttuja kimpassa, etten varmaan osaisi näitä juttuja kenenkään muun kanssa tehdäkään, eikä sille toki olisi mitään tarvettakaan. Kun Heikki tuli mukaan vuonna 2001, ekan levyn jälkeen, jotenkin kemiat vain sopivat”, Marko pohtii.
”Vaikka nyt oli vähän pidempi paussi, ettei tullu kauheasti edes soiteltua tai nähtyä Heikin tai Aadolfin (Virtanen, basso) kanssa – Rainerin kanssaa kyllä pidettiin yhteyttä paljonkin – niin sitten, kun palattiin soittamaan livenä, jatkettiin vain suoraan siitä mihin jäätiin. Joskus on jotain skismaa ollut, mutta kyllä ne on aina pystytty puhumalla selvittämään.”
Nuoret muusikot, huomio: toimivan musiikin ohella menestyvä yhtye tarvitsee myös ihmissuhdetaitoja.
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 4/15.