Mikään ei kestä ikuisesti – paitsi ehkä CMX

30-vuotisjuhlaa tänä vuonna viettävä CMX julkaisi helmikuussa 15. albuminsa. Kunnioitettavia lukuja, mutta vielä kunnioitettavampaa on se, että bändi todistaa muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen olevansa yhä voimissaan. Torniolainen jääräpäisyys on väkevä luonnonvoima.

Montakohan kertaa A.W. Yrjänällä on käynyt 2000-luvulla mielessä armoton kysymys: ”Onko tässä enää mitään järkeä?”

Hän on luotsannut CMX:ää vuodesta 1985 alkaen. Se vuosi oli perinteisen suomirockin huipentuma, jolloin julkaistiin muun muassa Eppu Normaalin Kahdeksas ihme, Dingon Kerjäläisten valtakunta ja Sielun Veljien L’amourha. Radioissa soivat Popedan Kuuma kesä, J. Karjalaisen Doris, Yön Niin paljon me teihin luotettiin ja Leevi and the Leavingsin Poika nimeltä Päivi.

CMX sen sijaan edusti hardcorea, genreä, jonka menestyneidenkin levyjen myyntimäärät laskettiin sadoissa. Ja siihenkin karsinaan yhtye sopi vähän niin ja näin.

”Mehän olimme vuonna 1985 parodiaversio hardcorebändistä. Meistä ei vain voinut kuulla, että olimme parodiaa, koska tekstimme olivat vakavampia kuin hardcoressa yleensä”, Yrjänä kertoo nyt.

Yhtye ehti kerätä 1980-luvulla huomiota alan piireissä ja muun muassa Rumban sivuilla, mutta sitten se käänsikin kurssia ja levytti 1990-luvun alussa Ruosteen kaltaisia slovareita. Vanhat fanit luonnollisesti hermostuivat. 1990-luvulla bändi kävi silti lähimpänä trendikkyyttä, kun siitä tuli YUP:n kanssa suomalaisen älykköprogen esitaistelija.

Kuinka ollakaan, bändi reagoi tilanteeseen pitämällä parin vuoden levytystauon. Siis juuri silloin, kun oppikirjan mukaan olisi pitänyt takoa kuumaa rautaa kaksin käsin.

Trendikkyys on katoavaista, ja CMX on pysynyt Ilosaarirockissa vuonna 1999 esitetyn ”jäähyväiskeikkansa” jälkeen pois aallonharjoilta. Sittemmin on Suomessa nähty muun muassa action rock -buumi, metallibuumi, goottibuumi, indierock-buumi, suomirap-buumi ja ties mitä muuta – eikä näistä yksikään ole koskenut CMX:ää oikein millään tavalla.

Se ei kuitenkaan ole hiljentänyt yhtyeen tahtia. CMX on julkaissut 2000-luvulla kahdeksan albumia. Niistä Aion (2003) oli vielä niin suuri tapaus, että valtakunnan päälehtikin huomioi levyn näyttävästi ja julisti yhtyeen olevan luomisvoimansa huipulla.

Vuonna 2007 puolestaan nähtiin Talvikuningas-scifiooppera, joka toimi kaikessa kummallisuudessaan yhtyeelle piristysruiskeena. Yhtenäinen, avaruusoopperamainen albumi sai kriitikot ihmetyksen valtaan ja bändin liekehtimään.

Mutta sanotaan se nyt suoraan: sen jälkeen CMX-levyt ovat nousseet vain vaivoin puheenaiheiksi. Albumit ovat nousseet kyllä listakärkeen ilmestyessään, mutta ne ovat herättäneet aiempaa vähemmän keskustelua bändin vannoutuneimman fanikunnan ulkopuolella.

Iäti (2010) oli yllättävän radiokelpoinen kokoelma popahtavia rockbiisejä, jolta ei uusia CMX-klassikkoja löytynyt. Seitsentahokas (2013) jatkoi samaa sarjaa, ainakin mitä klassikkobiiseihin tulee – sekin oli kuvaavaa, ettei perinteisesti Rumban kriitikko- ja lukijaäänestyksissä menestynyt yhtye saanut juuri lainkaan mainintoja vuosilistoilla.

Ulospäin näytti, että bändistä oli virta loppumassa. CMX:n kotisivujen biografia-osio vahvistaa ajatusta.

Iätin kiertue ei ollut helppo. Yrjänä valitteli uupumusta, ja bändi vaikutti hajanaiselta, keikkojen laatu vaihteli. Kiertuepäiväkirjasta voisi päätellä, että alkoholilla oli osuutta asioihin. Välillä takahuoneissa riideltiin railakkaasti”, verkkosivuilla lukee.

Seitsentahokkaan demosessioissa kitaristi Janne Halmkrona käveli ulos, kun uusia kappaleita esiteltiin yhtyeelle. Yrjänän kirjoittamat biisit päätettiin hylätä ja säveltäminen aloitettiin alusta yhdessä. Rumpali Tuomas Peippo kuitenkin erotettiin, kun hän ei löytänyt yhtyeelle sijaa päivätöittensä lomasta.

CMX:n jäsenet ovat pysyneet muutenkin kiireisinä. Yrjänä on 2000-luvulla kirjoittanut runokokoelmia ja hoitanut tuotantoyhtiö Inkfishin asioita. Halmkrona on toiminut muun muassa Sony Musicin A&R-pomona, ja toinen kitaristi Timo Rasio on ollut toimelias ravintola-alalla.

Melkein mikä tahansa muu yhtye olisi varmaan tässä vaiheessa poistunut luontaista reittiä: kun klassikkolevyt on tehty, kesäfestivaalien päälavat on nähty ja elämään on tullut uusia, kiinnostavia projekteja, bändihommat tuppaavat jäämään pikkuhiljaa menneisyyteen.

Miksi CMX kuitenkin jääräpäisesti jatkaa, vaikka yhtye on saavuttanut jo moneen kertaan kaiken, mitä Suomessa voi ylipäätään saavuttaa?

”Eihän tuota kysymystä voi kysyä vaikka romanikerjäläiseltäkään”, Kaapelitehtaan kahvilan pöydässä istuva A.W. Yrjänä sanoo.

”Laulujen tekeminen on ollut ammattini koko aikuisikäni, ja kyllä minulla on musiikillisesti vielä paljon asioita, joita en ole edes kokeillut. Nyt olen lisäksi innostunut ensi kertaa tekemään lauluja muille. Ja vielä sellaisia kappaleita, joita ei välttämättä huomaa minun tekemikseni.”

Yrjänä lisää, että CMX on osannut painaa jarrua oikeissa paikoissa. Se ei ole koskaan julkaissut levyjä liian tiheään tai ajanut itseään loppuun. Kun tekemistä annostelee oikein, into pysyy yllä.

Vastaus ei kuitenkaan aivan tyydytä, ja vertaus romanikerjäläiseen tuntuu kaukaa haetulta. Kerjäläinen on asemassaan tilanteen pakosta, mutta CMX:n jäsenillä nimenomaan olisi paljon muita mahdollisuuksia. Siksihän bändit tavallisesti lopettavat, kun aika ajaa niiden ohi ja muusikot kääntävät katseensa uusiin asioihin. Näin on Yrjänäkin tehnyt, mutta samanaikaisesti hän pitää härkäpäisesti kiinni vanhasta bändistään ja ajaa yhtyettä uusiin suuntiin.

Yrjänä harkitsee hetken ja puhuu sitten sanoja ja vertauskuvia huolellisesti etsien.

”Miten tämän nyt määrittelisi? Ei tätä voi sanoa mitenkään yksinkertaisesti”, hän aloittaa.

”Olen tehnyt CMX:n liittyvästä säveltämisestä oman jungilaisen projektini. Hindulaisuudessahan katsotaan, että ihmisellä on tietyt elämänvaiheet, joissa kuuluu tehdä tietyjä asioita. Karkeasti ottaen 45-vuotiaana pitäisi olla siinä iässä, että maalliset velvollisuudet on hoidettu ja voi lähteä erakkomunkiksi etsimään maailman sielua itsensä kautta. Karl Jungin kartoittama individuaatiokulku on samantyyppinen asia. Se on kiinnostanut minua 16-vuotiaasta saakka eikä lakkaa koskaan kiinnostamasta, koska siinä on kaikkien ikäkausien psykologiset kehitystehtävät tarjolla. ”

Yrjänä selventää, että hän on dokumentoinut lauluihinsa omaa ”mystikon polkuaan”, ja että laulu on prosessissa tavallaan sivutuote. Siksi projekti ei ole koskaan valmis: aina on uusi luku, joka täytyy kirjata ylös.

”Se on oikeasti se minun duunini”, Yrjänä sanoo.

”Pari vuotta sitten oli kyllä vähän päämäärätön tila, mutta sitten muistin sen, minkä tajusin jo nuorena – että olen luonteeltani ei-materialisti. Pidän ympäröivää havaintomaailmaa illusioorisena ilmiönä ja kiinnostuksen kohteeni ovat pitkälti mystiikassa, on se sitten itämaista tai länsimaista.”

Yrjänä kertoo heittäneensä neljä vuotta sitten ”kaikki scifit ja tietokonepelit syrjään” ja alkaneensa lukemaan esoteriaa, nykyaikaista parapsykologiaa ja tiedettä. Nyt hän tuntee päässeensä asiassa vasta vauhtiin.

Rauhallisesti puhuva Yrjänä naurahtaa hieman omille sanoilleen.

”Mikä voisi olla epätrendikkäämpää kuin sanoa, että täyspäiväinen mystikko, joka yrittää nähdä hetki hetkeltä paremmin oman psykologisen ehdollistumisensa läpi asioiden ytimeen? Toisaalta se on vähän yksinäistä puuhaa”, hän tuumaa ja jatkaa:

”En joogaa, en istu piikkimatolla enkä harjoita mitään rukousmantroja. Vierastan myös new age -eetosta. Olen vanhanaikainen gnostikko ja alkemisti, joka sattuu tekemään työkseen rockmusiikkia. Ja tätä en ole sanonut ikinä missään haastattelussa!”

Kuulostaa siltä, että CMX on levyttävän ja keikkailevan rockbändin sijaan kokonaisvaltainen taideteos – eräänlainen keskushahmonsa eri puolia ja ikävaiheita tallentava, pikkuhiljaa rakentuva yhtenäinen eepos.

Noinhan se menee kaikessa taiteessa, huomauttaa Yrjänä ja korostaa muun yhtyeen merkitystä kokonaisuudessa. Samaan hengenvetoon hän lisää, että toisaalta bändissä on päämääränä päästä eroon itsestä.

Onko CMX:n johtoajatuksena sitten ollut aina olla tällainen jungilainen projekti, vai onko siitä hioutunut sellainen ajan myötä? Mikäli CMX:n perustanut 18-vuotias Yrjänä on suunnitellut alusta lähtien orkesteristaan näin kunnianhimoista elämäntyötä, on se osoittanut tekijässään hämmentävää kauaskatseisuutta.

”On se ajatus varmasti hioutunut ajan kanssa, koska eihän alle 30-vuotiaana ikinä ajattele elävänsä yli 30-vuotiaaksi”, Yrjänä sanoo.

”Mutta on meidän ensimmäisen albumimme tekstiliuskassa tähän samaan asiaan viittaava lainaus tiibetiläisestä Kuolleiden kirjasta. Ja runojen suhteen suunnittelin jo ensimmäisen kirjan aikaan vuonna 1997, että teen kahdeksan kirjan sarjan. Suunnittelin jo tuolloin kirjoille nimet ja löyhät sisällöt. Ilmeisesti olen sillä tavalla tavattoman jääräpäinen, että toteutan edelleen kolmisenkymmentä vuotta sitten asettamiani tavoitteita.”

CMX_promo2015

Tämä suunnaton jääräpäisyys tulee esille toisessakin asiassa, jossa CMX kulkee sinnikkäästi vastavirtaan. Se ei nimittäin ole millään muotoa nostalginen bändi.

Kun yhtyeen meriittejä listataan, puheenaiheiksi nousevat usein 1990-luvun albumit kuten Aura ja Rautakantele. Kun Rumban kriitikoilta kysyttiin heille rakkainta CMX-levyä, oli useimpien vastaus Aura.

CMX kuitenkin katsoo sinnikkäästi mieluummin nykyhetkeen kuin menneisyyteen. Kun Aurasta julkaistiin viime vuonna 20-vuotisjuhlaversio, ei bändi vaivautunut edes vastaamaan sille lähetettyyn Aura-aiheiseen haastattelupyyntöön. Myös vuoden 1985 jälkeisen punk-skenen vaiheita kartoittaneet toimittajat Ville Similä ja Mervi Vuorela saivat turhaan odottaa CMX:ltä kommenttia kirjaansa.

Menneiden muisteleminen tuntuu olevan yhtyeestä kerta kaikkiaan vastenmielistä. Miksi?

”Olet tuossa epänostalgisuudessa ihan oikeassa. Onhan se hassua katsoa televisiosta, kun jotkut tutut bändit tekevät comebackia. Sitä ajattelee, että ai joo, nuohan lopettivat kymmenen vuotta sitten. Me emme, mutta niillä on oma telkkariohjelma. Onko se nyt sitten reilua?” Yrjänä sanoo ja nauraa.

”Yhtyeemme kivijalka on varmaan 1990-luvulla, mutta jos katsoo asiaa vaikka levymyynnin kautta, niin varmaan 70% myynnistämme on tapahtunut vuosien 2002–12 välillä. Sen jälkeen ei mikään bändi olekaan myynyt mitään. Aura puolestaan myi ilmestymisvuotenaan jotain 7000 kappaletta, kun kultalevyraja oli 25 000. Mutta voihan siinä olla perää, että se on aika erityinen levy. Sitten Cloaca Maxima -kokoelmamme ovat monessa kodissa, mutta ei tietenkään se taannoinen yhden levyn hittikokoelma, jota ei ostanut kukaan.”

Kun Yrjänälle puhuu kaikenlaisista trendeistä, mitä musiikkimaailmassa on nähty CMX:n pitkän olemassaolon aikana, hän toteaa nykyhetken olevan kehnointa aikaa koko rockmusiikin historiassa.

”Siis jos ei oteta lukuun vuosien 1960–63 välistä ajanjaksoa, kun levyteollisuus oli kesyttänyt ensimmäisen aallon rockin eivätkä Beatles ja huumeet olleet tulleet vielä. Niiden tuomalla potkulla mentiinkin pitkälle 1980-luvulle saakka, mitä nyt punk oli siinä välissä”, Yrjänä kertaa.

Rock on ollut jo monen sukupolven musiikkia, mutta Yrjänä ei ole lainkaan varma, onko se enää seuraavien sukupolvien musiikkia. Tai oikeastaan hän ei ole varma, kuuntelevatko tai tarvitsevatko seuraavat sukupolvet ylipäätään musiikkia.

”Jos olisin nyt 16-vuotias, en tiedä, kiinnostuisinko musiikista. Tuntuisiko se nyt vapaalta kentältä, jossa voi tehdä kokeiluja ja päästä erilaisiin paikkoihin sekä fyysisesti että taiteellisesti? Eli kaikissa mahdollisissa metafyysisissä väreissä tiivistettynä: saako rockilla enää pillua?”

Sanoituksiin keskittyvänä muusikkona Yrjänä ei oikein ymmärrä nykyistä tapaa tehdä poplyriikkaa. Hänestä on kummallista, että aikakautena, jolloin esimerkiksi erittäin monimutkaisten juonikuvioiden kuljettamat tv-sarjat ovat kysyttyjä, radiossa soivista kappaleista saa turhaan etsiä minkäänlaisia irtiottoja.

”Radiohitit ovat lähinnä sellaisia joutavanpäiväisiä havaintoja sisältäviä biisejä”, Yrjänä tokaisee mutta tasoittelee sitten:

”En kuitenkaan kohdista tätä kritiikkiä tekijöihin. Meilläkin oli vaikeuksia keksiä singleä. Uudella levyllä on paljon kertosäkeitä, mutta jos kappale kestää minuutin, ennen kuin laulu alkaa, soittaako yksikään radioasema sitä edes kokeeksi? Emmehän me voi sellaista alkaa pohtia biisejä tehdessä.”

Nykyään kuulee usein fraasin, että suomalaisen laululyriikan kirkkaimmat helmet löytää hiphopista. Esimerkiksi Asa on mainittu yhä useammin Tuomari Nurmion, Ismo Alangon ja Jarkko Martikaisen kaltaisten tekijämiesten aloittaman jatkumon osana.

Millaisia mahdollisuuksia Yrjänä näkee hiphopissa modernin maailman runomuotona?

”En hirveästi tunne rap-puolta. Siinä on musiikillisesti jotain, joka työntää minua pois. Pidän melodioista, kitaroista ja lauluharmonioista”, Yrjänä sanoo.

”Mutta jos katsotaan niitä räppäreitä, jotka tunnen, niin esimerkiksi Paleface on loistava tekstittäjä – mutta hänen tuotantonsa on aivan Helismaata. Myös Asa on erinomainen, mutta hän on aivan Dave Lindholmia. Nämäkin artistit asettuvat mielestäni samaan pop-, rock- ja laulelmamusiikin jatkumoon.”

Yrjänä mainitsee tuoreemmista artisteista myös Riston ja Joose Keskitalon, jotka hekin nivoutuvat hänen mielestään suomalaiseen populaarikulttuuriperinteeseen keittiörealismeineen, murhajuttuineen ja kalervopalsamaisine raadollisuuksineen.

”Perinteet elävät tekijöiden läpi omaa elämäänsä”, hän summaa.

Yrjänä itse kokee olevansa ”ehkä hieman syrjässä” tästä jatkumosta. Hän tosin painottaa ehkä-sanaa, sillä ulkopuolinen saattaa asettaa hänetkin jonkin koulukunnan osaksi.

”Ensimmäisestä runokokoelmastani suunnitellaan italialaista käännöstä. Sikäläinen kääntäjä sanoi, että edustan hänen mielestään ’hermeettistä runoutta’, joka on heillä tavallista mutta jota Suomessa ei ole juuri lainkaan. Se oli taas sitä gnostisismia, mitä harrastan! Kaikesta huolimatta kirjoitan ihmisten arkipäiväisistä asioista. En vain puhu niistä kaikkein ilmeisimmässä ensimmäisessä persoonassa.”

CMX_promo2015_2

Jos 2010-luku on ollut CMX:lle tähän asti hiljaisempaa aikaa, vuodesta 2015 on muodostumassa muutos parempaan. Mesmeria-uutuuslevy on otettu innostuneesti vastaan.

Juha Wakonen palkitsi Rumban verkkosivujen arviossa albumin neljällä ja puolella tähdellä viidestä, eivätkä kritiikit muuallakaan ole olleet kehnompia. Sosiaalisessa mediassa on vanhojen CMX-diggarien seinillä näkynyt riemuitsevia kommentteja. Levy nousi heittämällä Suomen albumilistan ja Rumban listan ykköseksi.

Yrjänä itsekin on levystä tohkeissaan. Hän kuvailee sitä yhtyeen ”kenties parhaaksi albumiksi sitten Aionin” ja löytää yhtymäkohtia myös Aura-klassikkoon – onhan levyn Ojai-kappale tehty samaan aikaan vanhojen Ruoste– ja Ainomieli -biisien kanssa.

”Rumpalimme Olli-Matti Wahlströmillä on erilainen näkökulma tuotantoomme, kun hän on vasta liittynyt bändiin. Hänen mielestään jokaiselle albumillemme on tuotannossamme jokin vastinpari, ja Mesmeria kuuluu hänestä samaan ryhmään nimenomaan Aionin ja Auran kanssa”, Yrjänä sanoo.

Mesmeria ei kuitenkaan syntynyt ongelmitta. Kun Yrjänä esitteli yhtyeelle säveltämiään aihioita demosessiossa, tuli tilaisuudesta Seitsentahokkaan tapaan fiasko.

”Tein yhtyetovereitteni tilauksesta hyvin pelkistettyjä kappaleita, joissa oli erilaiset tekstit kuin meillä yleensä on. He totesivat niitä kuunnellessaan, ettei näistä saa CMX-levyä. Se saattoi hyvinkin olla totta.”

Yrjänän mukaan bändi pelästyi hänen tehneen CMX-biisien sijaan soolomateriaalia, josta ei löytynyt muille soittajille luontevaa roolia. Kuivasti naurahtaen hän lisää nähneensä vielä huomattavasti vaivaa muuttaakseen sanoitustyyliään tarinallisemmaksi.

Ensimmäiset aihiot laitettiin sivuun, ja sävellystyö aloitettiin puhtaalta pöydältä. Syystä tai toisesta takaisku ei Yrjänän mukaan lannistanut vaan pikemminkin vapautti.

”Kun päätimme keskittyä sittenkin rockimpaan laitaamme, minulla ei ollut mitään paineita kirjoittaa lauluja. Niitä vain tuli”, Yrjänä kertoo.

”Yksi levyn uusista lähtökohdista oli, että halusin tehdä hauskoja kitarariffejä. Siis nimenomaan sellaisia riffejä, joita on hauska soittaa. Jos kitaristeilla on ihan fyysisesti hauskaa soittaessa, ne eivät jaksa pohtia, mitä siinä ympärillä tapahtuu! Uudet kappaleet menivätkin sitten läpi.”

Mesmerian toinen johtoajatus oli, että sen piti henkiä lämpöä. Seitsentahokas oli Yrjänän mielestä äärimmäisen kylmä albumi täynnä tarinoita psykopaateista, ja nyt haluttiin jotain muuta.

Hämmentyneessä ilmapiirissä käydyissä demosessioissa oli paikalla myös yhtyeen uusi tuottaja Arto Tuunela. Hänen mukaan tulemisensa merkitsi suurta muutosta CMX:n toimintatavoissa, olihan yhtye tehnyt viisi edellistä albumiaan luottomies Rake Eskolinin kanssa.

Eskolin oli Yrjänän mukaan kuitenkin ajanut itsensä piippuun jo Seitsentahokkaalla. Tuottaja oli tehnyt niin paljon levyjä ja omistautunut niille niin voimakkaasti, että burnout alkoi häämöttää.

Tuunela sai CMX-tulikasteensa ensin demosessioissa ja myöhemmin vielä uuden materiaalin demoäänityksissä. Niihin Rasio ilmaantui paikalle myöhässä ja mitään puhumatta. Hän soitti osuutensa ja lähti yksin tein pois. Kukaan ei vieläkään tiedä, mistä kiikasti.

”Arto siinä kysyi, että onko teillä aina tällaista. Me vastasimme, että ei, joku toinen päivä se voi olla joku muu”, Yrjänä sanoo ja hymähtää.

Tuunelaa Yrjänä kehuu mainioksi äänittäjäksi ja suureksi avuksi nimenomaan laulujen taltioimisessa. Mesmerian lauluraitoihin käytettiin hänen mukaansa paljon aikaa, eikä niiden hiomisessa menty helpoimman kautta. Jos jokin kohta meni pieleen, sitä ei korjattu hiirenpainalluksella vaan laulamalla uudestaan.

”Artohan on hyvin rauhallinen tyyppi, joka ei sano mitään, ellei ole miettinyt pariinkin kertaan. Meillä oli ihan eri päivärytmitkin. Me soittajat joimme illat viiniä ja kuuntelimme musiikkia, kun Kontionlahdella ei harvinaista kyllä ollut mitään näkölaitetta. Arto taas juoksi joka aamu seitsemän kilometriä studiolle ja saman verran takaisin.”

Palataan lopuksi vielä CMX:n punk-juurille. Suomessa on nyt meneillään punkin uusi ”kultainen aikakausi”, jolloin hyviä bändejä ilmaantuu joka nurkan takaa. Mitä mieltä Yrjänä on nykyisestä punk-skenestä, jos sitä vertaa 1980-luvun vastaavaan?

”En tiedä nykypäivän punkbändeistä mitään”, Yrjänä sanoo ykskantaan.

”Olen pyrkinyt suojelemaan itseäni vähän kaikelta ylitarjonnalta. Tämä tarkoittaa, että kuuntelen hyvin vähän musiikkia – varsinkin silloin, kun teen sitä itse. Jos luen 200 kirjaa vuodessa, niin vastaavasti kuuntelen samassa ajassa vain ehkä neljää uutta levyä. Mutta niitä kuuntelen sitten hyvin.”

Yrjänä tuumaa CMX:n soittaneen pikakomppia aikanaan seitsemän vuoden ajan, eikä hän tunne mitään kaipuuta takaisin sen pariin.

”Se on vähän kuin formulakisoissa. Ei se ole mielenkiintoista, jos painetaan vain täysillä suoraa. Mutkat, hidastukset ja varikkokäynnit tekevät kisasta mielenkiintoisen.”

Onko 2010-luvulla tullut mitään muunlaisia uusia artisteja, jotka ovat selvinneet Yrjänän suosikkilistalle?

”Tuota, ei ole”, Yrjänä sanoo hetken mietittyään.

”Piti ihan itsekin pohtia, miltä kuulostaa, jos vastaan noin. En innostunut siitä Anna Calvistakaan, vaikka aluksi hänen albuminsa tuntui kauniin suhteen alulta. Mutta olen ihan tarkoituksellakin kuunnellut aika vähän uutta musiikkia. Silloin kun kuuntelen, pistän soimaan jotain 1960-luvun heroiinijazzia. Niillä levyillä on niin hyvät rumpusoundit.”