Muu maailma vastaan 10 000 vinkuvaa idioottia

Jarkko Fräntilä jututti Lontoossa Foo Fightersin Chris Shiflettiä ja Pat Smearia. Keskustelussa tuli muun muassa ilmi, että Foo Fighters kokee yllättävää hengenheimolaisuutta U2:n kanssa ja arvostaa erikoisia tapoja julkaista levyjä.

Haastattelutilaksi muunnetussa hotellihuoneessa seisoo kaksi iloista miestä. He hamstraavat itselleen hedelmiä pöydälle lasketusta hedelmäkorista.

”Moro. Olen Pat.”

”Ja minä olen Chris. Sairaan siistiä tavata. Mistä olet kotoisin?”

Suomesta.

”Edellisetkin toimittajat olivat Suomesta. Me hoitelemme ilmeisesti koko Suomen ilmeisesti tänään. Oletko yksin?”

Joo. Jonkun puolalaisen piti olla kanssani tällä, mutta hän ei ilmaantunut paikalle, vaikka oli kuulemma aamulla ennakkokuuntelutilaisuudessa.

”Ehkä hän piti uusia biisejämme niin paskoina, että päätti jättää siksi tulematta”, Chris hymähtää.

Chris Shiflett on soittanut Foo Fightersissa kitaraa vuodesta 1999. Tuolloin häntä pyydettiin mukaan There Is Nothing Left To Lose -albumin äänityksiin. Shiflettillä oli pitkä historia Kalifornian länsirannikon punkyhtyeissä, ja Foo Fightersiin Shiflett hyppäsi suoraan skeittipunk-bändinä tunnetun No Use For a Namen kitaristin tontilta.

Eräässä haastattelussa Dave Grohl kertoi, että Shiflettin punkmenneisyys oli suurin syy siihen, että Grohl halusi tämän yhtyeeseensä.

Toinenkin syy löytyy. Illalla Foo Fighters soittaa keikan 450 henkeä vetävässä Islington Town Hallissa. Siellä Grohl yhtyettä esitellessään kertoo miten Shiflett on bändissä siksi, että yhtyeissä pitää olla aina yksi ”vitun hyvä muusikko”.

Foo Fightersin soittajat ovat ikuisuutta nuoruuttaan eläviä pikkupoikia. Rumpali Taylor Hawkinsin nauru kaikuu välillä viereisestä huoneesta seinän läpi haastattelutilaamme.

”Pitäiskö mennä vetämään tuota jätkää dunkkuun?” Chris sanoo esittäen vihaista. ”Häiritsee meidän haastatteluamme, helvetti.”

Pikkupoikia.

Chris Shiflett Helsingin Kalasatamassa vuonna 2011. Kuva: Nelly Tatti
Chris Shiflett Helsingin Kalasatamassa vuonna 2011. Kuva: Nelly Tatti

Yhtyeen ikänestori on 55-vuotias Pat Smear, joka soitti Nirvanassa vuodesta 1993 vuoteen 1994 asti – Kurt Cobainin kuolemaan saakka. Dave Grohl perusti Foo Fightersin vain vuosi Cobainin kuoleman jälkeen.

Vuodesta 1995 vuoteen 1997 Smear oli Foo Fightersin jäsen, kunnes piti pienen tauon ja palasi bändiin vuonna 2006. Soittajan uransa Smear aloitti legendaarisessa Germsissä, joka toimi vuosina 1977–80.

Shiflett kertoo kuunnelleensa nuorena isoveljiensä vinyylejä. He kuuntelivat Black Sabbathin ja Rolling Stonesin kaltaisia yhtyeitä, ja pikkuveli seurasi mukana.

”Veljeni soittivat kitaraa, ja aloin itsekin opetella sen soittoa heidän esimerkkinsä innoittamana”, Shiflett kertoo.

Hän on tyypillisen rento, vähän päälle nelikymppinen kalifornialaiskundi, jonka kainaloon olisi helppo kuvitella surffilauta.

”Faijani jätti perheemme, kun olimme nuoria, mutta muistan lapsuudestani miten hän oli hipsteri, ennen kuin koko sanaa oli edes keksitty. Hän kuunteli Bob Marleyn ja Stevie Wonderin kaltaisia artisteja. Vihasin hänen levyhyllyään. Tietenkin kuuntelen nykyään kaikkia hänen suosikkiartistejaan, mutta tuolloin häntä vastaan piti kapinoida. Se kuuluu nuoruuteen.”

”Olin juuri sanomassa, että jäbähän ei kuuntele nykyään mitään muuta kuin faijasi suosikkimusaa”, Pat Smear jatkaa.

Hänen kasvoillaan näkyy ryppyjä ja elettyjä vuosia, mutta likaiseksi blondatussa tukassaan ja yhtä likaisen oloisessa villapaidassaan hän näyttää kävelevältä punkin vanhemmalta valtiomieheltä.

”Itse kuuntelin nuorena Alice Cooperin lisäksi englantilaista musiikkia todella paljon. Queenia, kaikkea mahdollisimman häröä. Minulle oli tärkeää, että vanhempani vihasivat diggailemaani musiikkia. Sitten tuli punk, joka muutti elämäni täysin. Punkin estetiikka oli minulle tärkeää, ja DIY-asenne on jotain sellaista, josta Foo Fighters pitää nykyäänkin kiinni, vaikka olemmekin megaluokan yhtye.”

Pat Smear kuvassa vasemmalla. Kuva: Ringo Starr (!)
Pat Smear kuvassa vasemmalla. Kuva: Ringo Starr (!)

Foo Fightersin erottaa aloittelevista DIY-bändeistä se, että heillä on käytössään lähestulkoon rajattomat resurssit ja mahdollisuudet tehdä mitä heitä huvittaa.

Dave Grohl päätti tehdä dokumentin uuden Sonic Highways -albumin levyntekoprosessista laatusarjoistaan tutulle HBO-televisiokanavalle. Levyn kahdeksan kappaletta on äänitetty kaikki eri kaupungeissa.

Näimme haastattelua edeltävänä päivänä sarjasta kaksi jaksoa. Näistä toinen sijoittui Chicagoon ja toinen Washingtoniin. Albumin kanssa yhteisellä Sonic Highways– nimellä kulkeva dokumenttisarja on syksyn televisiotapaus kaikille rockfaneille.

Washingtoniin sijoittuvassa jaksossa pureuduttiin kaupungin sykkivään punkmenneisyyteen Dischord-levy-yhtiön kautta, ja ääneen pääsi esimerkiksi Minor Threatista, Fugazista ja Dischorddin perustamisesta tunnettu Ian McKaye. Chicagoon sijoittuvassa jaksossa mukana olivat Muddy Watersin, Bonnie Raittin ja Cheap Trickin Rick Nielsenin kaltaiset legendat. Samassa jaksossa kuultiin myös Shellac-yhtyeestä ja tuottajan töistään tunnettu kulttisankari Steve Albini.

Dokumenttisarja on kunnianosoitus yhtyeille ja artisteille, joita ilman Foo Fightersia ei olisi. Projektin tarkoituksena oli myös tarjota Grohlille ja kumppaneille inspiraatiota ympäröivien kaupunkien sykkeestä.

”Halusimme tehdä jotain täysin uutta”, Pat Smear kertoo.

”Jos olisimme vain menneet studioon tekemään levyä vanhalla kaavalla, siitä olisi tullut huonompi. Tämä on Dave Grohlin bändi. Kaikkihan sen tietävät. Hänellä on hulluja ideoita, ja siksi tässä bändissä on niin kiva soittaa. Hänen päähänpistonsa pitävät homman raikkaana kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

U2 teki oman hullun juttunsa julkaistessaan levynsä täysin takavasemmalta iTunesin kautta”, Stiflett jatkaa.

”Se bändi sai tautiset kasat paskaa niskaansa tuon julkaisun takia, mutta hei, kamoon. Ilmainen levy. Kuka vittu tuollaisesta jaksaa valittaa? Toisaalta musiikkia ei voi enää kuunnella ilman ennakkoasenteita, sillä bändeistä löytyy tietoa suunnilleen jo ennen kuin he ovat julkaisseet mitään. Bono jakaa mielipiteitä.”

”Minusta Bono on U2:n Dave Grohl. Olen varma että hän asteli eräänä päivänä U2:n treenikämpille ja heitti ilmaan idean iTunes-yhteistyöstä. Apple-albumi oli U2:n Sonic Highways”, Shiflett päättää esityksensä.

”Minusta taas tuntuu, että U2 nettoaa aika helvetisti enemmän rahaa Apple-diilistään kuin me Sonic Highwaysista, Pat jatkaa. ”Mitä tulee kusipäihin, niin uskon että maailmasta löytyy 10 000 vinkuvaa idioottia, jotka pitävät internetin keskustelupalstoilla kaameaa meteliä. He sitten pilaavat kaikki hyvät jutut meiltä muilta valittamisellaan.”

”Olen eri mieltä siitä, etteikö uutta musiikkia voisi yhä kuulla ilman ennakkoasenteita. Dave soittaa minulle aina levyjä, joista minulla ei ole hajuakaan. Toisaalta olen vanha punkkaripieru, joka ei jaksa enää aktiivisesti etsiä uutta musiikkia”, Smear toteaa lopuksi.

Tätä nykyä musiikkikenttä on pirstaloitunut. Digitaalinen vallankumous on muuttanut ihmisten kuuntelutottumuksia, ja alakulttuurit sekoittuvat keskenään. Rock-kulttuuri on ollut olemassa jo vuosikymmenten ajan. Kaikki on tehty jo aiemmin.

”Nykyään ihmiset yhdistelevät jo tehtyjä asioita ja yrittävät luoda kulttuuriimme jotain uutta”, Shiflett sanoo.

”Ennen sitä tiesi, että se jäbä jolla oli se vihreä mohikaani kuunteli punkkia. Tätä nykyä punkkarilta näyttävä sälli saattaa hyvinkin kuunnella vaikkapa Kanye Westiä. Kukaan ei silti katso häntä kieroon. Musiikki on menettänyt merkitystään. En vieläkään oikein osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia.”

EDIT 12.11. & 13.11.: Nimikorjauksia.