Pink Floydin viimeisen albumin läpi virtaava ikuinen virta

Jean Ramsay kuunteli Pink Floydin ristiriitaisen vastaanoton saaneen The Endless River -levyn, keskittyi, ymmärsi ja kirjasi teoksen herättämät ajatukset pitkäksi artikkeliksi.

Pink Floyd
Kuva: Andy Earl

Muistatteko ajan, kun jättiläiset vielä hallitsivat maata?

Rockmusiikki oli kasvanut niin isoksi, että sen esittämiseen yleisölle tarvittiin stadioneita ja isoja levy-yhtiöitä, joiden huoneissa ei ollut pölyä lainkaan. Rahaa tuli ikkunoista ja ovista siihen malliin, että rocktähdet pukeutuivat Versacen pukuihin ja matkustivat ympäri maailmaa yksityiskoneilla esiintyen tuhansille ihmisille, joita eivät oikeastaan kohdanneet.

Pikemminkin he olivat ihailtavissa hologrammin omaisina simulacroina isoilta screeneiltä, jonka edessä pieni tulitikun kokoinen, mahdollisesti ihmisperäinen tuote seisoi.

Musiikki tuli meille kotiin pienillä hopeanhohtoisilla levyillä, jotka edustivat samaa pölyttömän virheetöntä maailmaa.

1980–90-lukujen musiikissa oli vielä ripaus sitä samaa uskoa teknologiaan ja tulevaisuuteen, joka saa 1950–60-lukujen scifin näyttämään niin hellyttävältä. DDD? Muistatteko? SACD?

Sileät ja puhtaat pinnat huokuivat onnea ja hygieniaa – lian, kohinan ja niiden taustalla vaanivan rappeutumisen ja maatumisen poistamista yhtälöstä. Pink Floyd ja Dire Straits tekivät levyjä, joiden avulla 16 000 euron stereolaitteisto kuulosti hyvältä.

Jo ennen kun Pink Floydistä tuli vihdoin vuonna 2014 ambient-musiikkia, se oli sitä: testi-cd, jossa äänten taustalla nyt vain sattui olemaan biisejä.

Pink Floydin The Endless River -uutuuslevyllä tämäkin jatkumo elää ja voi hyvin: levyn avaavan Things Left Unsaidin alussa olevan puhepätkän jälkeen tulee sooninen syvyyspommi – kuin kaukainen, valtavan vesimassan läpi kuultu äänivallin läpäisemisestä kuuluva paukahdus, jolla saat takuulla testattua vahvistimiesi ja subwooferisi bassotaajuudet.

Jos siis kuuntelet sitä levyltä. Spotifyn huristessa taustalla on selvää, ettei punk itse asiassa tappanutkaan dinosauruksia. Toki se synnytti alakulttuurin, joka taas hetkeksi vuonna 1991 nosti päänsä valtavirtaan, mutta dinosaurukset tappoi vasta sama digitaalinen teknologia, joka oli ne luonut.

Digitalisoituminen on vuonna 2014 viety niin pitkälle, että yhtälöstä on poistettu fyysinen esine kokonaan.

Siksi varmaankin tuntuu huvittavalta istua uuden Pink Floydin levyn äärellä. Osittain edellä mainitusta syystä ja sitten osittain siksi, että minkä tahansa noista sanoista voisi laittaa lainausmerkkeihin.

“Uusi” Endless River ei varsinaisesti ole, sillä levy pohjaa Division Bellin sessioissa äänitettyyn materiaaliin. Joidenkin mielestä albumi ei ole edes “Pink Floyd”, ja kolmanneksi harva tätä “levyä” fyysiseltä äänitteltä kuuntelee. Kunhan tarkistaa pari biisiä alusta streamauspalveluilta ja jättää asian siihen.

Pink Floyd vuonna 1968.
Pink Floyd vuonna 1968. Richard Wright kuvassa oikealla.

Albumin haamu

Ironista sikäli, että jos joku yhtye on albumibändi, niin Pink Floyd.

Yhtyeen klassikko The Dark Side of The Moon (1973) on jollain tavoin kaikkien albumien äiti – tai varmasti ainakin sellainen albumikokonaisuus, joka mainitaan tietosanakirjassa termin kohdalla.

741 viikkoa Billboard-listalla, 45 miljoonaa myytyä kappaletta. Gatefold-kansi, jonka päällä oli hyvä väsäillä. SACD ja ties mitkä 5.1 -miksaukset läpikäynyt kehäraakki, jota nimenomaan kuunneltiin kokonaisuutena.

Yhtyeen basistin ja despootin Roger Watersin pahanolon oopperat The Wall (1979) ja The Final Cut (1983) veivät homman äärimmäisyyksiin, siinä missä Animals (1977) ja Wish You Were Here (1975) vielä tulivat samasta maailmasta kuin Meddle (1970). Ne siis nojasivat pitkälti yhtyesoittoon.

Yhtyeen viimeisen kolmenkymmenen vuoden historia on värikäs. Watersin häivyttyä ovet paukkuen jäljellejääneet jäsenet Gilmour ja Nick Mason (Richard Wrightin Waters oli heittänyt pihalle jo Wallin sessioissa, kun tämä oli parin kuukauden odottelun jälkeen lähtenyt lomalle juuri silloin kun Waters olisi halunnut hänen soittavan osansa) jäivät limboon miettimään miten jatkaisivat. Vaati pitkän ja kuluttavan lakimiesten taistelun, ennen kuin ryhmä sai oikeudet yhtyeen nimeen.

Kun A Momentary Lapse of Reason (1987) julkaistiin, oli Wright taas mukana, vaikkakin vain nimellisesti. Mason patsasteli kansikuvissa, vaikkei käytännössä soita levyllä. Waters murjotti kotonaan ja oli hämmästynyt, että ”muffinit” (Watersin termi Masonille ja Gilmourille) olivat ylipäätään saaneet levyn aikaiseksi.

Seurasi maailmankiertue, ennennäkemätön suosio, hyväksyntä ja uusi sukupolvi faneja.

Pink Floyd vuonna 1973.
Pink Floyd vuonna 1973.

Seuraavaa levyä varten yhtyeen kolme jäsentä (Gilmour, Mason ja Wright) kokoontuivat Britannia Row -studioille. Kahden viikon jälkeen yhtyeellä oli tarpeeksi materiaalia lähteä rakentamaan levyä. Kuten nyt tiedämme, sitä jäi yli jopa Endless Riveriä varten.

Itse asiassa yhtyeen oli tarkoitus julkaista yhdenlainen versio Endless Riveristä jo silloin, eräänlainen ambient-vastine Division Bellille. Projekti jäi kuitenkin toteuttamatta.

Gilmourin luottoteknikko ja miksaaja Andy Jackson (jonka goottirockin ystävät tuntevat myös Fields of the Nephilimin Elizium-klassikkolevyn tuottajana. – verkkotuottaja huom.) teki omaksi huvikseen eräänlaisen kokonaisuuden ylijäämämateriaalista, jota hän kutsui The Big Spliffiksi. Sitä jaettiin yhtyeen ja taustalaulajattarien keskuudessa, mutta fanit eivät saaneet sitä käsiinsä.

Division Bell -kiertueen viimeinen konsertti soitettiin 29.10.1994.

Tuon jälkeisenä kahtenakymmenenä vuonna toiminta on ollut vähäistä ja keskittynyt lähinnä konsertteihin. Watersin ja tämän kolmen yhtyetoverin välit näyttivät hieman parantuneen, mutta haastatteluissa Gilmour ilmoitti ykskantaan, ettei yhtyettä enää ole eikä uutta materiaalia tule.

Ja tässä tämä sitten on, parin kuukauden varoitusajalla: dinosauruksen viimeinen maailmalle likistetty torttu, meripihkan sisältä tietokoneilla uudelleenrakennettu albumi.

The Endless River on anomalia, muistuma jostain menneisyydestä. Se vaati joitain kuuntelukertoja auetakseen. Ja sitten toisaalta, eihän se ole albumi. Se on albumin haamu.

Toki albumi toimii omalla tavallaan itsekseenkin, mutta se selittyy täysin vasta kun sen laittaa Division Bellin (1994) vierelle.

Kuten Gilmour on haastatteluissa osoittanut, levyn nimi tulee Division Bellin päättävän High Hopesin viimeisestä sanoista “the endless river, forever and ever”.

Komeissa pahvikansissaan, mutta auttamattomasti niin ajan ulkopuolella kuin vain pääsee.

Vai onko? Lyhyt kierros levykappoihin paljastaa, että levy on tehnyt perinteisilläkin formaateilla kiitettävästi kauppaa.

Keltainen jäänsärkijä -levyliikkeen Eero Vuola vertaa julkaisupäivää jouluun: ihmisiä on riittänyt jonoksi asti. Jopa päälle neljäkymmentä euroa maksanut vinyyli myytiin loppuun ripeästi.

Kukaan ei nipottanut hinnasta. Näillä faneilla on ostovoimaa.

Dave Gilmour ja Roger Waters.
David Gilmour ja Roger Waters.

Haamun albumi

The Endless River on tietoinen ja harkittu hyvästijättö. Toki Richard Wrightille, jonka arvon Gilmour viimein sisäisti On an Island -kiertueen aikana vuonna 2007. Ja toki hyvästit ennen kaikkea yhtyeelle itselleen.

Tai näin Gilmour haluaa meidän ajattelevan. Silti ei voi olla sattumaa, että uusi levy tulee näin pian Division Bellin juhlapainoksen jälkeen.

Varmasti Gilmour ja Mason ovat istuneet Astoriassa, Gilmourin Thamesissa kelluvassa studiossa ja kuunnelleet sessioiden ylijäämäkamaa läpi ikään kuin etsien bonusmateriaalia tulevalle juhlajulkaisulle. Materiaalia on ollutkin sitten melkein levyllinen sen 20 minuutin sijaan, mitä Gilmour on haastatteluissa puhunut.

Se, ettei tästä puhuta juurikaan levyn pressimateriaalissa, kertoo sen olevan yksi keskeisistä syistä Endless Riverin taustalla.

Mutta ei ainoa. Levy on itsenäinen teos ja sillä on hienoja hetkiä, jotka meritoivat oman kontekstinsa. Gilmourin ystävän, Roxy Music -kitaristi Phil Manzaneran sekvensoima neljän kokonaisuuden (”puolen”) levy luo huteran, joskin jossain määrin perustellun draaman kaaren.

Etenkin levyn ensimmäinen ”puoli” on seesteisessä viipyilevyydessään vaikuttava. Richard Wrightin haastattelulla vuodelta 1972 alkava levy ottaa lähtökohdakseen sanomattomat asiat, hiljaisuudet yhtyetoverien välillä.

Tietynlainen vaiettu kärsiminen tuntuu kieltämättä olevan Pink Floydin kokemuksen keskipisteessä. Alkuperäisen laulajan ja biisintekijän Syd Barretin savustaminen ulos yhtyeestä, Watersin oma prinsessakohtaus ja nyt viimeisimpänä kahdenkymmenen vuoden hiljaisuus studiossa.

Asiat ovat ymmärrettävästi seesteisiä aluksi. Wright on äänikuvassa keskellä, ja kosketinsoittimen soundi on tuskallisen lähellä Kitaron Silk Road -soundtrackia. Raja ambientin ja new age -musiikin välillä on, miten sen nyt sanoisi, kangastuksenohut.

Gilmourin akustisella kitaralla ja EBow’lla soittamat kitaraosuudet alkavat heti rakentaa yhteyttä Division Bellin kanssa: soundi on sama, jota hän käytti Take It Backin alussa.

Sellaisenaan se on myös kaunis analogia mykästä ja murjottavasta yhtyeestä: yksi nuotti toistettuna äärettömästi, kunnes kitaran kieli alkaa feedbackata itseään, niellä ja toistaa itseään, resonoida ja orgaanisesti muuntaa sitä ääntä mikä sen alkupäässä on.

Nuotti tuossa kontekstissa on eräänlainen loppumaton virta itsessään. Piste, jossa yhtyeen tekemä musiikki alkaa soittaa itseään.

Seuraavalla puolella Manzanera-Gilmour iskee isomman vaihteen silmään. Tarve varioida puuroa on tavallaan ymmärrettävää, mutta silti harmi. Viipyilevä ja leijaileva materiaali soveltuu rauhallisessa minimalismissaan paremmin tämänkaltaiseen projektiin, ja nopeampi tempo saa kaipaamaan sanoja.

Gilmourin kitara on jälleen pääosassa, ja ”kakkospuolen” kappaleet oikeastaan esittelevät yhtyeen jäsenet: Gilmour Sum-biisillä (selvä viittaus Wrightin viimeiseen levyn alussa lausumaan lauseeseen ”the sum is greater than the parts”), rumpali Nick Mason Skinsillä (koska, no, rummut=skins) ja Floydin unohdettu hiljainen nero Rick Wright Unsungilla (koska, no, kuten projektin ympäriltä tehdyssä jokaisessa haastattelussa painotetaan, hän oli yhtyeen ”unsung hero”, vähemmälle huomiolle jäänyt sankari).

Seuraa levyn ainoa vaivaannuttava kohta, saksofonin ja huilun puhallinkillimaksi Anisina. Selkeä vertailukohta tässä on toinen in memoriam yhtyeen menneisyydestä (Syd Barretille sävelletty kappale, Shine on You Crazy Diamond), joskaan itsensä kanssa sooloileva Gilad Atzmon ei ole mikään Dick Parry. ”Anisina” itsessään on turkkia ja tarkoittaa jonkun muistamista, muistelemista.

Levyn todellinen sydän löytyy seuraavalta ”puolelta”. Allonz-Y ykkösen ja kakkosen välistä puhkeava Autumn ’68 on lyhyt fragmentti, joka oikeastaan selittää koko levyn.

Se on tuona vuonna soundchekissä äänitetty pätkä, jossa Rick Wright soittaa Royal Albert Hallin urkuja. Soundi on majesteettinen ja puhdas, ilmeisen tarkkaan studiossa jälkikäsitelty.

On poikkeuksellisen kaunista, miten Gilmour ja Mason lähestyvät yhtyetoveriaan ajan kuilun yli. He antavat ensin tilaa, sitten hellästi ja rakkaudella kehystävät pienin elein täysin arbitraarisen fragmentin eräänlaiseksi memento moriksi, hetkeksi, jonka kautta yhtyeen todellinen hienous erottuu.

Autumn ’68 on kuin hiljaa aukeavan kukan monituisten terälehtien keskeltä löytyvä hauras kukinto, jota ristiävien terälehtien symmetrinen labyrintti suojaa. Sattumaa ei myöskään liene, että nimenomaan Wright on Atom Heart Motherilta löytyvän Summer ’68:n säveltäjä ja laulaja.

Kesä kääntyy syksyssä, vaikka ajallisestikin kappaleet matkaavat eri suuntiin.

Talkin’ Hawkin’ korostaa taas yhteyttä Divison Belliin. Kappaleessa on pätkä Stephen Hawkingia puhumassa puhumisen tärkeydestä. Viimeisenä lauseena toistuu jo täsmälleen samassa muodossa Division Bellillä ollut “all we need to do is make sure we keep talking”.

Tämän jälkeen kappaleet tuntuvat olevan oikeastaan suurta vesiliukumäkeä ainoaa laulettua kappaletta, Louder Than Wordsia kohti. Surfacing on levyn kappaleista eniten jamin kuuloinen.

Manzanera on editoinut kahdenkymmenen tunnin jamimateriaalista jokseenkin järkevän kokonaisuuden, joka pahimmillaan kuulostaa vanhojen ideoiden lämmittelyltä (Allonz-y-biisin Run Like Hell delay-komppi) tai viimeaikaisten projektien kaiuilta (Gilmourin The Orbin kanssa tekemä levy Metallic Spheres).

Instrumentaaleista koostuvaa levyä on kritisoitu puolitiehen jääneeksi bändilevyksi. Jos yhtyeen menneisyyttä tarkkailee, näin ei ole. Laajoihin istrumentaaliosioihin pohjaavat kokonaisuudet eivät ole yhtyeelle millään tavoin ennenkuulumattomia.

Jos katsoo Watersin jälkeisen Pink Floydin levyjä, niin onhan näitä instrumentaalikappaleita joka levyllä. Terminal Frost A Momentary Lapse of Reasonilla, Cluster One Division Bellillä. Ja oikeastaan kun asiaa ajattelee, ovat Watersin pop-oopperat (The Wall, Final Cut) se varsinainen anomalia, sillä, no, katsotaanpa: Interstellar Overdrive, A Saucerful of Secrets, One of These Days, Atom Heart Mother, The Narrow Way, Echoes… Instrumentaalikappaleet ovat aina kuuluneet Pink Floydin DNA:han, olleet kenties jopa sen sydämessä.

Ne ovat se loputon virta, joka yhdistää yhtyeen ensimmäisen version sen viimeiseen.

floyd 25.tif

Veden peili

Loputtomassa virrassa virtaa tietenkin vesi. Vesi on muutoksen universaali symboli, mutta sen on myös nähty tarkoittavan elämää. Me kaikki synnymme veden kautta, ja tämän maailman erottaa tuonpuoleisesta Tuonelan joki ja Styx.

Vesi onkin nähty välittäjäaineena elämän ja kuoleman välillä. Tietenkin joki itsessäänkin on osa tuota kiertokulkua: se häviää yhtyeessään mereen, höyrystyy siellä, sataa vuorille ja syntyy siellä jälleen uudestaan puroina, jotka johtavat jokeen.

Kaikki korni ja mauton, niin kuin satamaan saapuminen, elämän purjehduksen jatkuminen taivaanrannan tuolle puolen, loputtoman joen kiertokulku (levyn syklinen luonne ja se, miten sen aloittaa sama pulputus joka sen päättää) virtaa Endless Riverin läpi. Sallittakoon hölmö sentimentaalisuus, sillä levy on tosiaan Gilmourin mukaan oodi kosketinsoittaja Rick Wrightille, tuolle unen virtaan hukkuneelle Prosperolle.

Merenkulku ja vesi muutenkin nivovat kummankin levyn yhteen. Uudella levyllä on kappale nimeltä Eyes to Pearls, joka on selkeä viittaus William Shakespearen viimeiseen näytelmään, Myrskyyn (The Tempest, 1611) ja yhteen sen kuuluisimmista kohdista, Arielin lauluun.

Full fathom five thy father lies;
Of his bones are coral made;
Those are pearls that were his eyes:
Nothing of him that doth fade,
But doth suffer a sea-change
Into something rich and strange.
Sea-nymphs hourly ring his knell:
Ding-dong.
Hark! now I hear them—Ding-dong, bell.

(Cajanderin luokattoman huono käännös missaa monta oleellista pointtia:

Nyt viittä syltä syvät veet
Sun peittää isäsi;
Koralliks luut on siirtyneet
Ja silmät helmiksi;
Näet meri kaikki helmassaan
Kaluksi kalliiks muuttaa vaan.
Mut aallotar soittaa, — kuules, oi! —
Piu, pau, kuolinkello se soi.
”)

”Silmät helmiksi”, Eyes to Pearls. Hukkuneen isän transfiguraatio, elämän jatkuminen kuoleman tuolla puolen ja lopussa vielä alleviivausta alleviivaamassa kello, joka kutsuu tuopuoleiseen.

Kello, tietenkin.

Iäisyyden kello, kuolinkello: The Division Bell.

Jotain lohdullista on siinäkin, että vaikka yhtye kokoontui Live 8:n lavalle vuonna 2005, lähensi Wrightin kuolema mitä ilmeisimmin ainakin välillisesti välejä Watersin ja hänen ”muffinseiksi” kutsumien kahden yhtyetoverinsa välillä. Jopa siihen pisteeseen, että Gilmour kävi laulamassa ja soittamassa Comfortably Numbin Watersin The Wall -keikalla Q2 Areenalla 12. toukokuuta 2011. Jopa Mason oli paikalla, ja kun kolmikko yhdessä kiipesi lavalle Outside the Wallin aikana, ei yhtyeen riitelyä pitkään seuranneiden fanien silmät voineet pysyä kuivina.

Sanomattomat asiat

The Endless River on surutyötä, ja sellaisena se tulee arvottaa erilaisella tavalla kuin aiemmat albumit. Se on sentimentalinen, puutteellinen, tarpeeton, henkilökohtainen, vähemmän kuin osiensa summa.

Paradoksaalisesti se on, puutteistaan huolimatta, kaunis ja koskettava: jos ei kokonaisuutena, niin yksityiskohtiensa kautta. Sen keskiössä on tyhjyys, jota ei voi täyttää. Ajan ja kuoleman nakertama kolo, jonka ympärillä vanhat miehet laahustavat.

Minua ainakin koskettaa suunnattomasti David Gilmour aukomassa suutaan kuin kala kuivalla maalla Louder Than Wordsin videolla – etenkin kun edellisellä levyllä hän vielä oli Lost for Words ja tarvitsi jo silloin vaimonsa Polly Sampsonin tulkkaaman tunteet sanoiksi.

Tavallaan on loogista, että albumin mittaisen kiertelyn ja kaartelun, passiivisagressiivisen tuijottelun ja leijailun jälkeen viimein viimeisessä kappaleessa vanha mies aukaisee suunsa.

Gilmour on kaljuuntunut ja harmaa, viimeinen joka on jäljellä. Viimeinen studiohaamu, jonka tehtäväksi jää sammuttaa valot (Mason on jossain puuhailemassa autojensa kanssa, Waters kirjoittaa epäilemättä uutta oopperaa).

On hieman häkellyttävää on huomata, että nuhjuisessa tukannysässään ja harmaantuneessa parransängessään Gilmour muistuttaa erästä toista yksinään paljain jaloin valtakunnassaan vaeltavaa erakkoa, sitä hullua timanttia Floydin joen alkupäässä: Syd Barrettia.

Toki kappale sitoo kaikki levyn teemat yhteen ja jatkaa tavallaan siitäm mihin High Hopes jätti edellislevyllä. Se kertaa riidat ja hiljaisuudet (jo nimi tuntuu implikoivan tätä), niputtaa yhtyeen uran niin nostalgisesti kuin kotistudiossaan itseään mytologisiova vanha mies vain voi.

Mutta se ei ole paha asia. En häpeä sanoa, että kaikesta huolimatta rakastan tätä levyä, sen mattapintaista ja kosketukselle pehmeää kantta, sen pehmeää ja viimeisteltyä soundimaailmaa, sen lohdullista kyvyttömyyttä sanoa mitään uutta.

Se soljuu sanattomana, seisoo itsetietoisena eteisessä kuten me kaikki seisoisimme vanhan ystävän hautajaisissa – kun ei tiedä, mihin panna kätensä tai ketä katsoa silmiin.

Siinä mielessä se on aivan klassista Pink Floydia ja omalla tavallaan epätäydellisyyksissäänkin täydellinen joutsenlaulu tälle poikkeukselliselle yhtyeelle.