Sanni vs. tytöttelijät 6–0

Keväällä 2013 Sanni lauloi prinsessoista ja astronauteista ja nousi hetkessä kotimaisten popparien eliittiin. Toisella albumillaan hän on valmis nousemaan ”nextille levelille”.

Markus Paajala

Sanni Kurkisuo löytää musiikin nelivuotiaana. Lastentapahtumassa Lohjalla esiintyy Viuluviikarit-niminen kokoonpano jossa neljä pientä lasta soittaa viulua.

Se on Sannille vaikea paikka, Miksi nuo samanikäiset lapset osaavat ja hän ei?

Kotimatkalla Sanni kertoo äidilleen, että haluaa aloittaa viulutunnit. Vuosi on 1998, ja Sanni on viisivuotias.

16 vuotta eteenpäin ja ollaan Barona-areenalla Espoossa. On maaliskuu 2014 ja ulkona puhaltaa kylmä tuuli, mutta sisällä hehkuu. Etunimellään esiintyvä Sanni palkitaan Emma-gaalassa vuoden 2013 naissolistina. Hän pokkaa sen tuhansien fanien mylvinnän säestämänä.

Myöhemmin hän palaa vielä lavalle esittämään eeppisen erolaulunsa Me ei olla enää me. Se ei mene kaikkien mielestä ihan putkeen, mutta sillä ei ole mitään väliä. Uusi tähti on paitsi syntynyt myös vakiinnuttanut paikkansa artistina, jonka tekemisiä kannattaa seurata.

Sannin debyyttialbumi Sotke mut on ilmestynyt edellisenä syksynä, kiivennyt suoraan Suomen virallisen albumilistan kärkikymmenikköön ja myynyt lopulta kultaa. Kolmen ensimmäisen singlen (Prinsessoja & astronautteja, Jos mä oon oikee sekä Me ei olla enää me) musiikkivideot ovat saaneet yhteensä liki kymmenen miljoonaa katselua YouTubessa.

Me ei olla enää me -video on kuvattu yhdellä otolla, ja lopussa laulaja purskahtaa itkuun.

Kuvat: Markus Paajala
Kuvat: Markus Paajala

Nyt Sanni istuu Warner Music Finlandin toimistolla ja juo kahvia, onhan maanantaiaamu. Hän on juuri palannut Lontoosta ja aloittanut uuden levynsä promotoimisen. Sen nimi on Lelu.

Apulannalla on jossain biisintekstissä laini ’kun hassusta tulee pelottava’. Jokaiselle tulee lelusta joku assosiaatio. Lapsuuden lelu, aikuisten lelu tai mitä ikinä. Lelu on sympaattinen asia, mutta mitä jos se ei enää olekaan? Mitä jos se kontrolloi sinua?”

Viimeiset pari vuotta Sannista itsestään on ehkä leivottu lelua mediassa. Kun Prinsessoja & astronautteja julkaistiin huhtikuussa 2013, tehtiin lehtijutut tietyn kaavan mukaan. Artikkeleissa toistuivat samat asiat: ikä (nuori) ja hiukset (vaaleat).

Nyt Sannin hiuksissa on sinistä ja ne on ajettu toiselta puolen siiliksi.

”Kyllähän lehtijutut lähtivät usein liikkeelle siitä, että seurustelenko. Sellaista pientä tytöttelyä oli ilmassa. Asiat esitettiin helposti niin, että tässä nyt on tällainen vaalea mimmi, joka on jostain repäisty laulamaan”, Sanni harmittelee.

Hän uskoo asioiden kuitenkin muuttuvan parempaan päin. Naismuusikot ottavat yhä hanakammin ”kitaran käteen ja Logic Studion haltuun”. Kymmenen vuoden päästä naispuoliset tuottajat, räppärit ja muut ”maskuliinisten alojen” tekijät ehkä otetaan jo tosissaan.

Toisaalta Sanni näkee ennakkoluuloissa myös hyvää. Niiden takaa on helpompi yllättää. Jos hän soittaa lavalla sämpleriä tai vetää sähkökitarallaan soolon – kuten hän usein tekee – monelta loksahtaa leuka. Vau-efektin pystyy saamaan pienilläkin asioilla.

Vaikka sukupuolen korostaminen itsessään ei ole tärkeää, on naispuolisten esikuvien merkitys valtava. Sanni sanoo pienestä asti arvostaneensa ”vahvoja mimmejä, joilla on ollut munaa tehdä asioita”. Yksi niistä oli hollantilainen Anouk.

”Kuulin Nobody’s Wifen, ja oli pakko saada se kitaranäppäilyjutska haltuun.”

Häntä ja Anoukia yhdistää paitsi muusikkoäiti, myös se, että molemmat ovat tehneet paljon työtä menestyksensä eteen.

Sanni4

”Tuntuu että harva sisäistää sitä, miten pitkäjänteisesti olen vuosia tehnyt duunia musan eteen periksi antamatta. Että ihan oikeasti vietin lapsuuteni rumpupeltien seassa. Kulutin aikani treenaten ja luoden. Se on ollut jopa snadisti yksinäinen tie.”

Sanni sanoo olleensa musiikin ympäröimä ihan pikkulapsesta asti. Lohjalla äiti soitti rockbändissä ja isäpuolellakin oli bilebändi. Aina soi jokin instrumentti. Yhdeksänvuotiaana hän äkkäsi isäpuolensa koskettimet, joihin oli ohjelmoitu valmiita sointukuvioita. Niistä lähti Sannin ura biisinkirjoittajana.

”Tosissaan” hän alkoi tekemään musiikkia 13–14-vuotiaana. Silloin perustettiin englanninkielistä punk-poppia soittanut Captor. Sanni oli vastuussa biisinkirjoittamisesta.

”Olin viehättynyt Blink-182:sta ja Green Daystä, ja pidin itseäni ’rokkarina’. Soitin oranssipuista Stratocasteria ja annoin vitossointujen raikua”, hän kuvailee rock-nuoruuttaan.

Captorin ensiesiintyminen oli kotikylillä Lohjalla Auki07-tapahtumassa. Yhtye soitti rekan lavalla pari omaa biisiä ja liudan covereita.

”Me oltiin tosi junioreita, mutta hyvällä otteella me vedettiin. Siitä lähti vähän sellainen haippi jopa käyntiin. Että nyt on tulossa ison maailman bändi”, Sanni nauraa.

Esiintyminen on kiinnostanut Sannia lapsesta asti. Päiväkodissa hän oli se tyttö, joka soittaa viulua ja laulaa joulujuhlassa.

Alkuun tosin jännitti. Mikään ei ollut pelottavampaa kuin mennä ihmisten eteen soittamaan etydejä. Jossain vaiheessa esiintymisestä alkoi kuitenkin nauttia. Nykyään hauskaa on erityisesti festarilavalla.

Niille Captor ei koskaan yltänyt. Sen huipuksi jäi kakkossija Ääni ja vimma -bändikatselmuksessa 2009. Samana vuonna Sanni muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Sibelius-lukiossa. Bändi sai jäädä kun Sanni alkoi keskittyä soolohommiin.

Tavoitteet olivat selkeät: hän halusi verkostoitua alan tyyppien kanssa, kehittää itseään kirjoittajana ja oppia tekemään kokonaisia biisejä, jotka herättäisivät kuulijassaan tunteita.

”Aloin kirjoittaa eri tuottajien kanssa ja poukkoilla pitkin studioita. Jossain vaiheessa Joonas Angeria laittoi viestiä. Se oli kuullut että olen tämmöinen hustlaaja ja kysyi, että pitäisikö meidän ottaa sessio.”

Sittemmin muiden muassa Isac Elliotille ja Robinille musiikkia tehneestä Angeriasta tuli Sannin hyvä ystävä.

”Ruvettiin viettämään aikaa studiolla, juomaan kahvia ja unelmoimaan siitä, missä oltaisiin muutaman vuoden päästä. Kukaan ei vielä tiennyt, keitä me olemme”, Sanni muistelee.

”Välillä Joonas pyysi minua laulamaan demoja joihinkin sen biiseihin, joita se tarjosi maailmalle. Kerran vedin demolaulun jollekin aasialaiselle tyttöbändille, jossa oli neljä ihan erilaista laulusoundia, ja minun piti matkia niitä kaikkia.”

Sanni3

Lukioaikoinaan Sanni tapasi myös Henri ”Hank Solo” Salosen, jonka suurin meriitti siihen mennessä oli kitaristin paikka Smakissa. Neljästä nuoresta miehestä koostunut Smak oli julkaissut toistaiseksi viimeisen levynsä Shopping Mall Religion syyskuussa 2009. Sillä laulukieli oli vaihdettu suomesta englantiin, mutta menestys jäi vaatimattomaksi.

Molemmat olivat sarallaan aloittelijoita: Sanni halusi sooloartistiksi, Henriä kiinnosti tuottaminen. Yhteinen ääni löytyi nopeasti. Tärkeintä molemmille oli tehdä jotain sellaista, mitä ei Suomessa oltu aiemmin kuultu.

Ensimmäinen Sanni-biisi Me ei olla enää me syntyi loppuvuodesta 2011. Sanni kirjoitti kappaleen ja soitti Henrille, että pitäisikö tästä lähteä tekemään jotain. Henri innostui heti.

Kesällä 2012 syntyi Sotke mut, tulevan debyyttialbumin nimiraita. Sanni oli promotoimassa Kauko Röyhkän kirjaan perustuvaa elokuvaa Miss Farkku-Suomi, jossa hän näyttelee toisen pääosan. Junassa hän leikki iPadilla ja tuli äänittäneeksi toisen päätähden Mikko Neuvosen kanssa räppäystä. Kotona studiolla Henri innostui kuulemastaan ja totesi, että puhelaulua voisi tehdä enemmänkin.

”Meillä on sellainen nyrkkisääntö, että jos molempia naurattaa studiolla, niin se on hyvä juttu”, Sanni sanoo.

Samana kesänä saatiin valmiiksi neljän biisin promopaketti (Me ei olla enää me, Sotke mut, Jos mä oon oikee sekä Prinsessoja & astronautteja), otettiin valokuvat ja lähdettiin kiertämään levy-yhtiöitä.

Sekä Warner, Universal, Sony että Suomen Musiikki tarjosivat levytyssopimusta. Sanni päätyi ensimmäiseen, koska siellä ymmärrettiin parhaiten materiaalin päälle.

”Ne halusivat julkaista ensimmäisenä singlenä Prinsessoja & astronautteja, joka oli biiseistäni vahvimmin mielipiteitä jakava. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Jotkut kuulijoista järkyttyivät, toiset taas itkivät lapsuuden nostalgioissaan. Siitä tuli pieni ilmiö ja ennen kaikkea se herätti kysymyksen, että kuka hitto on Sanni.”

Single osoitti, että yleisö on vastaanottavainen uusille ja erilaisille asioille. Tästä haluttiin pitää seuraavalla levyllä kiinni, koska yksi asia, jota Sanni tai Henri eivät halunneet olla, oli ”ihan kuin kaikki muutkin”.

Sanni

Lelua alettiin tehdä heti Sotke mut -levyn valmistuttua. Siitä ei missään nimessä haluttu tehdä debyytin toisintoa, koska se olisi ollut liian helppoa.

Tekeminen oli Sannin mukaan aikamoista siksakkia. Käytiin ”erilaisissa luolissa” ja kokeiltiin juttuja. Jossain vaiheessa levy oli pelkkää ug-taidebiisiä toisensa perään. Sellaista, ettei oma äitikään ymmärtäisi, mitä sillä yritetään sanoa.

”Silloin sanoin peilikuvalleni, että ’nyt nainen ryhdistäydyt!’”, Sanni naurahtaa.

Uutta levyä artisti kuvailee elämänmakuiseksi ja paljaaksi. Ajatuksena tehdessä oli, että kaikki asiat, mitkä hävettävät, täytyy sanoa äänen.

Levy on myös hyvin vahvasti 2015.

”Ollaan menty nextille levelille niin monessa asiassa. Koen että tekstillisesti, tuotannollisesti ja sävellyksellisesti se on edellistä mehukkaampi levy. Tuntui, että täytyy heittää vähän lisää löylyä kiukaalle ja testata, osataanko tämä ottaa vastaan”, Sanni kuvailee.

Levyn ensisingle 2080-luvulla on vielä hyvin klassinen balladi. Perinteinen ja hyvin kirjoitettu pop-kappale, joka ihan syystä on roikkunut radiolistojen kärjessä.

Levyllä on kuitenkin monta kohtaa, joissa ainakin esittäjän itsensä korvia alkaa punottaa. Sellaisia riimejä kuten Pojat-kappaleen ”pojat ottaa aina tunteisiin, kun niiden kiekko ei mee mun maaliin”. Avausbiisissä kuullaan autotune-soolo, koska miksi ei.

Kun Sotke mut ilmestyi, moni kutsui Sannia oman sukupolvensa ääneksi. Niko Peltonen kysyi levyarviossaan verkkojulkaisu Nuorgamissa: ”Kuinkahan paljon Prinsessoja ja astronautteja -biisiä on kuunneltu viime kesänä soluhuoneissa puoli kuuden aikaan aamulla? Se on monen ihmisen elämän soundtrackia, ehkä pysyvästi.”

Samassa arviossa Sotke mut nimettiin teema-albumiksi nuoren naisen elämästä. Sellaisesta jossa ”ensimmäiset parisuhteet päättyvät, jätetään paskaduuni hampurilaispaikassa, sekoillaan ulkomailla ja podetaan identiteettikriisiä”.

Kun kysyn Sannilta, millaista on nuoren kaupunkilaisen elämä vuonna 2015, on ensireaktio ahdistuksensekainen. Nyt varttuvasta sukupolvesta on vaikea olla täysin perillä.

”Olin viime vuonna Sydneyssä katsomassa uuden vuoden raketteja. Ihmiset venasivat ilotulitusta koko päivän, ja sitten kun raketit ammuttiin, niin kaikki ottivat selfie stickit esiin, tekohymyn naamalle ja räpsivät itsestään kuvia. Kun kuvat oli otettu, kamera laitettiin pois ja elämä oli taas paskaa. Se itse kokemus meni ihan ohi”, hän sanoo.

”Suoraan sanottuna hirvittää tämä meininki. Eli vastauksena kysymykseesi siitä, millaista on nuoren kaupunkilaisen elämä… en tiedä. En vastaa tuohon yhtään mitään.”

Oman sukupolvensa äänitorveksi Sanni ei siis halua. Mutta vaikuttaminen kiinnostaa. Monet Lelun kappaleista käsittelevät erilaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ne ovat yhä vahvoja aiheita nuorille: vaikka on ok olla erilainen, sitä saa olla vain tietyllä tavalla.

”Nuorisokulttuuri ja koko meidän maailma pyrkii tasapäistämiseen, ettei kukaan vaan aidosti erotu. Haluan sanoa nuorille että olkaa just sitä mitä olette. Saan fanipostia jossa yläasteikäiset sanovat, että he saavat minusta voimaa. Sen sijaan että ihmiset followaa minua ja pyrkii olemaan standardin näköisiä, toivon, että ne olisivat just sitä mitä ovat.”

Menestyksen myötä Sanni on joutunut miettimään asemaansa esikuvana. Parasta on sellainen faniposti, jossa pikkutytöt kertovat aloittaneensa kitaratunnit siksi, koska idoli on valanut heihin uskoa.

”En tiedä onko mitään siistimpää, kun että mimmit ottaa ala-asteella vaan skeban käteen ja alkaa tehdä. Semmoisia esikuvia tarvitaan uudelle sukupolvelle”, Sanni julistaa.

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 2/15.