Mikä yhdistää seuraavia bändejä: Mew, The Sounds, Hurts, Danko Jones ja Kent?

Aivan oikein! Ne ovat ulkomaalaisia yhtyeitä, jotka ovat suosittuja nimenomaan Suomessa. Mutta miksi juuri nämä orkesterit ja miksi juuri täällä?

Tanskalainen Mew konsertoi Tavastialla 5.11. Se ei varsinaisesti ole mikään uutinen.

Mew oli yhden suomalaisen kuuntelijasukupolven rakastama lukiobändi. Se oli vino ja älykäs. Se oli coolin skandinaavinen ja sopivan ahdistunut. Mutta siitä nyt on aikaa. Bändin suosituin albumi Frengers (2003) ilmestyi peräti 11 vuotta sitten. Edellisestä albumista No More Stories on vierähtänyt jo viisi vuotta, ja yhtyeen suosio on ollut laskusuhteessa pitkään.

Paitsi Suomessa. Täällä Mew on esiintynyt 7 kertaa pelkästään 2010-luvulla. Edellisellä kerralla se lämppäsi Musea Olympiastadionilla kesällä 2013.

Mew ei ole ainoa rock-bändi, joka tuntuu olevan suosittu vain ja ainoastaan Pohjolassa. Nuorgamin listaus Suomessa eniten keikkoja soittaneista bändeistä parin vuoden takaa osoittaa, että maamme on kova keikkamarkkina erityisesti pohjoismaisille bändeille. Ahkerimmat ramppaajat ovat niin omilla lukemillaan, että lista voi edelleen pitää hyvinkin suuntaa-antavana.

Esimerkiksi Volbeat, toinen tanskalaiskokoonpano, on soittanut täällä 2000-luvun aikana kymmeniä kertoja. Ruotsalaisista orkestereista samoihin lukuihin ovat yltäneet esimerkiksi In Flames, The Hives, Mustasch, Backyard Babies, Hellacopters, Sparzanza, Opeth ja Graveyard. The Arkin lopettaessa 20-vuotisen uransa vuonna 2011 jäi monen festivaalin ohjelmistoon vapaa päälavaslotti.

Ja muistattehan The Baseballsin? Saksan rasvatukkainen cover-bändi ei ainoastaan versioinut Nylon Beatin Viimeinen-kappaletta siiderimainoksessa. Se myös ylsi hillittömiin myyntilukemiin. Baseballsin Umbrella-singleä myytiin lähes 14 000 kappaletta, mikä oikeuttaa platinalevyyn. Toistan: singleä myytiin – oikeuttaa platinalevyyn.

Strike-esikoisalbumi (2009) ei jäänyt Pekkaa pahemmaksi. Se saavutti käsittämättömästi multiplatinaa yli 96 000 kopion myyntiluvuillaan. Onneksi tämä hulluus päättyi aikanaan eikä Baseballs esiinny enää kaikilla juhannusjuhlillamme.

The Baseballs.

Mikä kaikkia Suomessa tiheään ravaavia yhtyeitä oikein yhdistää? Miksi ne ovat suosittuja juuri täällä? Onko maamme keikkarintamalla jotain ominaispiirteitä, vai onko ajatus pelkkä väsynyt stereotypia ja harhaluulo?

Analysoidaan seuraavaksi muutamaa piirrettä, joiden avulla nämä yhtyeet tuntuvat löytävän tiensä keskivertoisen suomalaisen musiikin kuluttajan sydämeen.

Ruotsalaisuus: Ruotsalaiset panostavat kevyen musiikin koulutukseen. Ruotsalaisilla on Abba. Ruotsalaiset pop-tähdet ovat kauniita ja pärjäävät joka vuosi Euroviisuissa. Ruotsalaiset rockbändit tekevät parempaa musaa kuin suomalaiset rockbändit. Ergo, ruotsalaisia bändejä kannattaa rahdata Suomeen esiintymään ja niitä kannattaa mennä katsomaan.

Kuulostaako tutulta?

Rytmi: Saksalaisessa elokuvassa Poski poskea vasten (Mitsommernachtstango, 2013) M. A. Numminen selittää elokuvantekijöille, miksi tangosta tuli niin iso ilmiö Suomessa. ”Wir brauchen einen starken Rhythmus. Me tarvitsemme selkeän ja vahvan rytmin”, hän kertoo.

Samasta iskevästä rytmistä on kyse myös rockmusiikissa. Tämän on ymmärtänyt Aki Kaurismäki, jonka elokuvissa tango ja rock ovat toisiinsa rinnastuvina musiikkityyleinä kuvaamassa suomalaista sielunmaisemaa.

Juuri voimakkaan rockrytmin tenholla monet ruotsalaisbändit ovat vuodesta toiseen hurmanneet juopuneita suomalaisia festivaalieläimiä. Kun promillet nousevat, toiminnat yksinkertaistuvat. Niin myös musiikkitarpeet.

Raskaus ja melankolia: Vaikka heavy on kuollut suurena mainstream-ilmiönä, myyvät metallibändit täällä edelleen hyvin keikkoja, kuten ahkerampien ravaajien listasta voi tulkita. Raskaimmat festivaalien vakiovieraat ovat kuitenkin hiljalleen korvautuneet sellaisilla 1970-luvun perinnettä kantavilla yhtyeillä kuin Graveyard tai ”Lemmyn korvaaja” Mustasch.

Muidenkin tyylien edustajista täällä tuntuu myyvän eniten keikkaa iloton naama näkkärillä -osasto. Poikkeuksen vahvistavana sääntönä mainittakoon Michael Bublé.

Kansallisylpeyden kosiskelu: Suomessa suositun bändin tunnistaa yleensä siitä, että sen jäsenet osaavat maan kieltä tai lavalla on siniristilippu kuten Jared Letolla Rock the Beach -festareilla 2013. Esimerkiksi The Hivesin Pelle Almqvist synnytti pienen klassikon ”Hei suomipojat ja –tytöt! Hyppä hyppä! Ei leiki” –huudoillaan Ilosaarirockissa 2012. Joku pitäisi moista käytöstä kolonialistisena alentamisena. Suomalaiset rakastavat sitä.

Rakastan Suomea -kortti: Myös avoimesti ilmaistu rakkaus Suomeen riittää takuuvarmaan suosioon maassamme. Adam Lambert on, myönnetään, Grammy-voittaja ja Queen-solisti. Mutta olisiko hän täällä Areena-luokan tähti, jota ei sovi kritisoida, jos hän ei olisi seurustellut Sauli Koskisen kanssa?

Seuraavaksi Rumba listaa viisi yhtyettä, jotka ovat suosittuja vain ja ainoastaan Suomessa. Aika näyttää, nouseeko listalle vielä bändejä, kuten kahdesti vuonna 2014 Helsingissä esiintynyt Manic Street Preachers tai Muse, joiden fanikunta on täällä poikkeuksellinen vahva. Sama pätee Leton 30 Seconds to Marsiin, joka on soittanut 3 isoa keikkaa Suomessa 2010-luvulla, vaikkei sitä sen kappalemateriaalin puolesta uskoisikaan.

5. Prince of Assyria.

Ruotsalainen laulaja-lauluntekijä Prince of Assyria, oikealta nimeltään Ninos Dankha, myi vuonna 2009 vain muutamia kopioita Missing Note –debyyttiään kotimaassaan. Suomessa levy kohosi iTunesin latauslistan kärkeen ja saavutti virallisella albumilistallakin sijan 29. Dankhan Tavastian-keikka myytiin loppuun. Konsertti oli kuitenkin monelle lopulta pettymys, ja hype pääsi lässähtämään.

Ilmiö oli kuitenkin täysin poikkeuksellinen, sillä Prince of Assyria ei koskaan ole ollut suosittu missään muualla maailmassa. Viiden vuoden takaisesta hypestä vastasivat silloinen Stupido Recordsin (R.I.P.) kauppias ja Radio Helsingin dj Aleksi Pahkala, joka luukutti Dankhan Nick Caven ja The Nationalin sekoitukselta kuulostavia kappaleita, kuten Another Love Songia, jatkuvalla toistolla. Tv-kanava Nelosen Maria Veitola kutsui ruotsalaislaulajan myös esiintymään keskusteluohjelmaansa. Yhdessä Pahkala ja Veitola loivat Dankhasta hetken loistaneen suomalaisen indie-tähdenlennon.

Veitolalla oli jälleen näppinsä pelissä, kun Prince of Assyria vuonna 2013 siirtyi Nick Trianin luotsaamalle Soliti-levy-yhtiölle.

Prince of Assyria on soittanut Suomessa 2010-luvulla kuusi kertaa.

4. Kent
(Kuva: Tomi Palsa)

Eskilstunassa vuonna 1990 perustettu Kent sopii moneen yllä laaditun analyysin kohtaan. Se on ruotsalainen. Se soittaa tanakkaa poppia 4/4-tahtilajissa. Se on melankolinen. Sen rumpali Markus Mustonen ja kitaristi Sami Sirviö ovat ruotsinsuomalaisia. Se on soittanut Suomessa kymmeniä kertoja pelkästään 2000-luvulla.

Kent ei kuitenkaan ole suosittu vain ja ainoastaan täällä. Sitä on tituleerattu Ruotsin suurimmaksi rockbändiksi sen myytyä yhteensä yli 2,3 miljoonaa albumia. 2000-luvun vaihteessa se teki Isola-hittialbumistaan englanninkielisen version ja äänitti heti perään Hagnesta Hill -albumin, jolla se yritti maailmanlaajuista läpilyöntiä. Siihen se ei kunnolla koskaan yltänyt ja harvassa ovat edelleen ne kansainvälisten musiikkimedioiden jutut, joissa Kent mainitaan.

Suomessa Kent on sen sijaan ollut käsittämättömän iso bändi. Sukupolvellinen möhömaisia musiikinrakastajia pitää bändiä yhtenä suurimmista suosikeistaan. Jokaisella 1990-luvulla syntyneellä nuorella aikuisella on muistikuva siitä, miten he ovat olleet sidottuina turvavyöhön farmarimallisen auton takapenkissä ja radiosta on soinut joku Vapen och Ammunition -levyn hiteistä. Tätä mielikuvaa tukevat myös levymyyntitilastot. Isola (1997): kultalevy vuonna 2002. Hagnesta Hill (1999): Kultalevy vuonna 2002. Vapen och Ammunition (2002): Platinalevy 2002. Du och Jag Döden (2005): Kultalevy 2005. En Plats i Solen (2010): Kultalevy: 2010

3. Hurts

Hurts on koko lyhyen levytysuransa ollut suomalaisten suursuosikki, vaikkei se ihme kyllä ole ruotsalainen yhtye. Theo Hutchcraftin ja Adam Anderssonin muodostama synapop-duo on perustettu Manchesteristä, ja se on julkaissut kaksi levyä: Happinesin vuonna 2010 ja Exilen vuonna 2013.

Molemmat albumit päätyivät Suomen albumilistan top 10:een ja Exile kävi korkeimmillaan listan toisella sijalla. Listamenestystä Hurts on toki saavuttanut jossain määrin myös muissa maissa. Poikkeuksellisen bändin Suomi-suhteesta tekee kuitenkin se, että se on olemassaolonsa aikana esiintynyt täällä peräti yhdeksän kertaa – siis kahdesti vuodessa. Se on uransa huipulla olevalle brittiduolle hämmentävä luku.

Tätä selittää se intensiteetti ja tarkkuus, jolla Hurts osuu suomalaiseen musiikkihermoon. Se on tummanpuhuva ja komea. Se on melankolinen. Se on särkenyt sydämensä. Sen nimessä mainitaan kipu, jumalaare! Ja jos bändi käy maassamme soittamassa kaksi kertaa vuotta kohden, niin kyllähän niiden täytyy meitä rakastaa, vai hä?

2. Danko Jones

Jos et ole nähnyt Danko Jonesin keikkaa, et ole käynyt festareilla. Paitsi ehkä Flow’ssa.

Kanadalaisen punk-trion esiintymistiheydestä kotimaamme kamaralla on tullut läppä. Kuinka monta Suomen-kiertuetta voi vuodessa vetää? Missä menee rajaa? Do you kiss on a first date? Not anymore, sir. I’m married now.

Metelin mainion keikkatyökalun perusteella bändi on esiintynyt 2000-luvulla hengästyttävät 33 kertaa. Näistä pelkästään 2010-luvulle on osunut 19 keikkaa. Toisin sanoen Danko yhtyeineen on maassamme ajankohtaisempi kuin koskaan. Tälläkin hetkellä sen kotisivuilla on julkaistuna vain kaksi keikkaa: yksi Pariisissa, toinen Radio Rock -risteilyllä.

Luvut tuntuvat käsittämättömiltä, vaikka bändin Suomi-rakkaus on selvää, sen jäsenet osaavat varmasti tilata kaljan ilman tulkkausta ja se soittaa rockia, joka kelpaisi Kaurismäen rakastamalle Melrose-yhtyeellekin. Käsittämättömiltä siksi, että Danko Jones oli jo 2000-luvun puolivälin Ankkarockeissa jonkinlaisessa kiertävän kylähullun maineessa. Koko festariakaan ei ole ollut enää vuosiin. Miettikääpä sitä.

1. The Sounds

On Lost in Music -festivaali vuonna 2012. Koko The Sounds -yhtye on saapunut Ruotsista Tampereen Klubin lavalle soittamaan – kyllä vain – dj-setin. Bändin aloitettua levyjensoittonsa eräs yleisön edustaja kääntyy Rumban toimittajan puoleen ja kysyy: ”Aikooko nää soittaa The Soundsin biisejä?” Toimittajaa alkaa hymyilyttää kysymyksen absurdius. Hymy muuttuu nauruksi, kun bändi hetken päästä oikeasti soittaa levyltä omaa musiikkiaan. Muuta yleisöä se ei tunnu ihmetyttävän millään tavalla. Se krebaa vapautuneesti.

The Soundsin Suomi-suhde on täysin oma lukunsa. Meteli.net laskee sen heittäneen 44 keikkaa täällä 2000-luvun aikana. Se on soittanut jopa Helsingin Kauppakorkeakoulun bileissä. Joulukuussa 2013 koettiin lopulta täydellinen The Sounds -saturaatio, kun se esiintyi Tavastialla neljänä peräkkäisenä iltana ja sitten vielä neljästi muualla Suomessa.

The Sounds vastaa täydellisesti Rumban analyysiä suomalaisten stereotyyppisestä suosikista. Se on ruotsalainen. Se näyttää hyvältä. Se soittaa menevää bilerockia. Rumban saamien tietojen mukaan The Soundsin jäsenet myös puhuvat sujuvaa suomea, kannattavat Leijonia mm-kisoissa ja ovat kaikki hankkineet mökkitontin Saimaalta.

Mew tänään Helsingin Tavastia-klubilla. Keikka on loppuunmyyty.

EDIT klo 12:47: Väärä nimi korjattu (Sauli Koskinen)