Jos tietäisin sen levykauppiaan nimen, halaisin häntä ja kiittäisin.
Oli talvinen aamupäivä, levymessut jääkylmässä urheiluhallissa Hyvinkäällä. Tiskin takana seisova mies tyrkkäsi teini-ikäiseen käteeni levyn ja sanoi, että ”kuuntele toi”. Kannessa punahiuksinen nainen näytti siltä kuin yrittäisi pyristellä jostain pois, veden alta.
Levy oli Tori Amosin From the Choirgirl Hotel (1998). Menin kotiin, kuuntelin levyn puhki ja aloin tapailla sen kappaleita.
Enkä varmasti ole ainoa, jolle näin on käynyt. Biisit olivat niin hienoja, että niistä oli pakko ottaa jotenkin kiinni, rutistaa niitä.
Erilaisia tuloksia Tori Amosin kuuntelusta olemme saaneet kuulla viimeiset 20 vuotta. Regina Spektor, Fiona Apple, Bat for Lashes, Joanna Newsom ja Florence and the Machine ovat kaikki saaneet osansa tullessaan verratuksi Amosiin.
Tuntuu kliseiseltä, väsyneeltä ja epäreilultakin verrata jokaista pianoa soittavaa laulaja-lauluntekijänaista Tori Amosiin, mutta jostain se lanka aina tuntuu muodostuvan. Uusia suuruuksia ei ole kategoriaan juurikaan tullut.
2010-luvulla Tori Amosista pitäminen ei tunnu olevan järin coolia. Se on liian runotyttöä ja liian tuhruista päiväkirjaa. Liian vuodattavaa ja tunteellista, kaikkea sellaista mikä post-ironisessa post-kissavideoiden ja post-kaiken maailmassa ei ole kovinkaan tyylikästä.
Levyjen kansissa on usein vähän huonosti photaroitu punahiuksinen nainen, joka on Tori Amos itse. Ei kukaan muu – ei ironinen metsäneläin, Instagram-suodatettu maisema tai päätön malli, ei bikineissä vaan vaatteet päällä, hän itse. Tori Amosin musiikissa ei ole etäännyttävää pienieleisyyttä vaan viuluja, barokkia, jousia, laulavia lapsia ja sanoja kuten ”keiju” ja ”enkeli”. Yök!
Mutta siinähän se juuri onkin. Tori Amos yrittää kaikista eniten olla Tori Amos, ei cool versio itsestään. Ja se on kiinnostavaa.
Tori Amos ei ole koskaan kaihtanut henkilökohtaisuutta eikä poliittisuutta lyriikoissaan. Eikä hän ole vaiennut, jos häneltä on kysytty biisien taustoista.
Amosin tuotantoa kuuntelemalla voi kuulla hänen matkansa parikymppisestä itsenäistyvästä naisesta (Little Earthquakes), keskenmenoihin (From the Choirgirl Hotel), avioliittoon, lapsen syntymään ja lopulta myös ikääntymisen teemoihin.
Amosin lyriikoiden henkilökohtaisuus on fragmentaarista, ja usein ne tuntuvat peittävän ja uppoavan symbolismiinsa enemmän kuin kertovan suoraan. Poikkeuksen tekee Me and a Gun, joka on yksi Amosin uran kulmakiviä.
Neliminuuttinen a cappella -biisi on jäänyt mieleen varmasti kaikille, jotka sen ovat kuulleet. Amos on kirjoittanut biisin omasta kokemuksestaan, raiskatuksi tulemisesta.
Raiskaus tapahtui Amosin keikan jälkeen tämän ollessa 21-vuotias, mutta vasta vuosia myöhemmin, nähtyään Thelma ja Louise -elokuvan (1991), hän kirjoitti kokemuksensa auki. Biisi julkaistiin rohkeasti Amosin debyyttilevyn ensimmäisenä singlenä, mutta arvatenkaan radiokanavat eivät tarttuneet rankkaan ja suoraviivaisesti esitettyyn aiheeseen vaan soittivat sen toista puolta, Silent All These Yearsia.
Ei liene liioiteltua puhua Tori Amosista (s. 1963) lapsinerona. Äitinsä mukaan tyttö soitti pianoa kaksivuotiaana ennen kuin osasi puhua. Hän sai stipendin baltimorelaiseen konservatorioon viisivuotiaana, kaikkein aikojen nuorimpana oppilaana.
Kuusi vuotta myöhemmin hänet tosin erotettiin koulusta, koska 11-vuotias Tori oli kiinnostunut rock- ja pop-musiikista ja halusi soittaa korvakuulolta, ei nuoteista. Edelleen klassinen koulutus kuuluu Amosin tuotannosta vahvasti läpi.
Haastatteluissa Tori on puhunut paljon lapsuudestaan tiukan uskonnollisessa ympäristössä. Hänen isänsä oli metodistikirkon pastori, ja kirkossa käyminen oli pakollista monta kertaa viikossa.
Kun isoäiti opasti Torille naisen antavan ruumiinsa aviomiehelleen ja sielunsa jumalalle, Torin kysymys kuului: mitä minä saan itselleni? Viisivuotias tyttö laitettiin nenäkkyydestä nurkkaan ja hänelle luettiin tunti raamattua.
Pappi-isän ansiosta Tori alkoi soittaa häissä ja hautajaisissa. Mutta häissä soittaminen oli tylsää (hääparit halusivat ikivihreitä ja Barbara Streisandia), kun taas hautajaisissa saattoi improvisoida ja varioida biisejä. Kuolleilla on harvemmin selkeitä toiveita.
Torin ollessa 13-vuotias hänen isänsä käski hänen pukeutua ikäistään vanhemman näköiseksi ,ja kaksikko koputteli Washingtonin baarien ovia töitä kysyen. Isä oli sitä mieltä, että muusikoksi pääsee vain treenaamalla keikoilla. Lopulta pianistin paikka irtosi homobaarista ja isä järkeili, ettei teinitytölle voisi löytyä homobaaria turvallisempaa paikkaa.
Amosin suurimpien hittien (God, Cornflake Girl, A Sorta Fairytale, Crucify) lisäksi hänen laaja tuotantonsa kattaa valtavan määrän vähälle huomiolle jääneitä, levyjen uumeniin hukkuneita biisejä. Varsinaisen uransa hän aloitti Y Kant Tori Read –nimisen popbändin laulajana 1980-luvulla.
Myöhemmissä haastatteluissa Amos ei ole juurikaan halunnut muistella tuota elämänvaihetta eikä edesauttaa bändin ainoaksi jääneen, vuonna 1988 julkaistun levyn uudelleenjulkaisua.
Bändi hajosi, mutta Tori oli ehtinyt jo allekirjoittaa kuuden levyn levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Nopeasti syntyi hänen ensimmäinen soololevynsä, vuonna 1990 julkaistu Little Earthquakes. Debyyttilevyä pidetään Amosin kaupallisena ja taiteellisena läpimurtona. Siinä laulaja-lauluntekijä esitteli teemat, joita hän myöhemmillä levyillään syvensi: seksuaalisuuden, itsenäistymisen ja identiteetin etsimisen aiheet.
Little Earthquakes on siitä erikoinen debyytti, ettei se kuulosta lainkaan debyytiltä, vaan levy on harvinaisen omaääninen ja visionäärinen albumi. Se kestää kuuntelua edelleen. Julkaisu sisältää Amosin parhaita laineja, kuten Winter-kappaleen ”When you going to make up your mind? / When you gonna love you as much as I do?” Amos on kertonut tuon kohdan olevan edelleen hänelle itselleen rakkain laulaa.
Jo kolmannella albumillaan (Boys for Pele, 1996), Amos alkoi etsiä vaihtoehtoisia ympäristöjä taidepopilleen: levy äänitettiin irlantilaisessa kirkossa, ja lopputuloksella on kuultavissa barokkivaikutteita, gospelkuoroja ja kirkonkelloja. Boys for Peleä seuranneilla From the Choirgirl Hotel– (1998) ja To Venus and Back (1999) –levyillä Amos siirtyi kauemmas tavaramerkikseen muodostuneesta pianovetoisesta popmusiikista, ja mukaan tuli elektronisia elementtejä, vaikutteita tanssimusiikista.
2000-luvulla Amosin tuotantoon mahtui laaja skaala kokeiluja, kuten klassinen Night of Hunters (2011) ja lähimmäksi mainstream-rockia äityvä American Doll Posse (2007). 18 biisin mittaisella Scarlet’s Walk -konseptialbumilla (2002) Amosin alter ego Scarlet käsittelee Amerikkaa.
Amosin harteille sovitetaan usein feministin viittaa, ja hän kantaa sen mielellään. Amos on kirjoittanut kappaleita naisten seksuaalisuudesta ja oikeudesta omaan kehoonsa (These Precious Things, Snow Cherries from France). Amos on myös tunnettu raiskauksen ja väkivallan uhreja auttavan RAINN-järjestön tukija.
Lauluillaan hän on hyökännyt milloin homofobiaa ja milloin kristinuskoa sekä seksismiä vastaan. Irakin sodan jälkeen julkaistulla Hey George –biisillä Amos lähettää terveisensä George W. Bushille (”I salute to you Commander / And I sneeze / ’Cause I have Now an Allergy / To your policies it seems”).
Kappaleistaan Amos puhuu ”tyttöinä”, ja pianostaan hän käyttää she-pronominia. Amosin suhde pianoonsa, yleisimmin hänen Bosendorferiinsa, on lähes spirituaalinen. Amos uskoo, että piano soittaa häntä eikä päinvastoin. Pianolla on hänen mukaansa vaihtuvia mielialoja, kuin eri vaatteita, ja siksi kappaleiden sovitukset vaihtelevat keikkojen välillä.
Osa Amosin feministisestä maineesta on syntynyt hänen 1990-luvun keikkojensa kautta. Niihin mentiin etsimään katharsista, saamaan lohdutusta ja ennen kaikkea päästämään irti kahleista. Kyyneleitä vuodatettiin. Ilmaisu oli kaikkea muuta kuin pientä ja herkkää. Amos itse ei ollut mikään pikku pianistityttö musiikkiopiston kevätjuhlassa: punahiuksinen feministi kohteli pianoaan välillä seksuaalisesti, aggressiivisestikin.
Kuva: Karen Collins
Nyt, lukuisien tyylikokeilujen jälkeen, Amos on monien faniensa mielestä palannut juurilleen, omaleimaisen barokkipoppinsa pariin. Vuosi sitten julkaistun, järjestyksessään 14. studioalbuminsa Unrepentant Geraldines kohdalla hän on puhunut avoimesti siihen liittyneestä viidenkympin kriisistään.
Mutta siinä missä vaikkapa Madonna (56) ja Sinéad O’Connor (48) tuntuvat edelleen hapuilevan nuoruuttaan, on Tori Amos hätkähdyttävän rehellinen ja suora ikääntymisensä kanssa. On vaikea kuvitella Madonnan laulavan ”50 is the new black”, mutta Tori Amos tekee niin.
Kyse ei ole mistään pelonsekaisesta voimaantumisen esityksestä vaan elämänvaiheesta, joka on Amosin henkilökohtaisesta ammentavalle musiikille arkea. Hänen ikäpolvensa naisartisteista monikaan ei ole enää aktiivinen, mutta Amos uhoaa esiintyvänsä vielä kahdeksankymppisenäkin.
Jos hän ei sitä tee, niin kuka sitten?
Viisi faktaa, joita et kenties tiennyt Tori Amosista:
1. Tori Amos ja kirjailija Neil Gaiman ovat hyviä ystäviä. Amos kutsuu Gaimania spirituaaliseksi veljekseen ja on viitannut tähän Tear in Your Hand -biisissään, jonka jälkeen heidän ystävyytensä alkoi. Gaiman kirjoitti American Gods –romaaninsa Amosin rantatalossa Floridassa ja Gaiman on Amosin tyttären kummisetä. Gaimanin Sandman-sarjakuvien Delirium-hahmo on saanut inspiraationsa Tori Amosista. Gaiman ja Amos ovat kirjoittaneet esipuheita toinen toistensa teoksiin, ja Gaimanin sanojen mukaan he varastavat toistensa teoksista kaiken aikaa.
2. Tori Amosin pitkäaikainen aviomies Mark Hawley on myös Amosin ääniteknikko. Amos on jo vuosia äänittänyt levynsä pariskunnan kotistudiolla Englannin maaseudulla. Myös Torin tytär Natashya laulaa useilla äitinsä kappaleilla.
3. Tori Amos on säveltänyt musiikin The Light Princess -musikaaliin, joka sai ensi-iltansa monivuotisen ja monivaiheisen prosessin jälkeen syyskuussa 2013. Musikaali kantaesitettiin Lontoon National Theatressa ja sen Broadway-sovituksesta on huhuttu.
4. Amos päivittää settilistojaan ahkerasti ja harvoin soittaa samoja biisejä peräkkäisinä iltoina. Hän postaa settilistojaan (ja selfieitään!) Instagram-tililleen.
5. Amos on tehnyt useita covereita, usein tarkoituksenaan tuoda miesten tekemiin biiseihin naisen näkökulma. Amosin covereiden listalta löytyy muun muassa Nirvanan Smells Like Teen Spirit ja Eminemin ’97 Bonnie and Clyde. Keikoilla Amosin on kuultu coveroivan muun muassa Chris Isaakin Wicked Gamea ja Princen When Doves Cryta.
Tori Amos 8.–9.6. Helsingin Finlandia-talolla.