Oskari Onninen jatkaa raportointiaan suoraan tapahtumien keskipisteestä Hollannista. Millainen oli festarijätin eilisen showcase-keikkapäivän anti?
Teksti ja kuvat: Oskari Onninen
Eurosonic 10.1.2013
Groningen, Hollanti
Industry-festivaali. Sitä Eurosonic ennen kaikkea on, vaikka paikallisia seassa pyöriikin. Ainakaan vielä en ole havahtunut minkäänlaiseen bileorientoitumiseen. Bändejä katsotaan. Sitten juostaan katsomaan seuraavia bändejä. Välimatkat ovat esimerkiksi Reykjavíkiin verrattuna pitkähköjä.
Keikkoja on supertiiviisti ilta täynnä, aluksi kaiken saaminen hallintaan tuntui mahdottomalta. Onneksi en ainakaan tunne menettäneeni mitään haahuillessani ympäri Groningenia alkuvuoden paras levy (Foxygenin We are 21st Century Ambassadors of Peace and Magic) napeissa, sillä alkuillan keikkasuunnitelmia ei juuri edes ollut.
Ehkä katsoin liian pitkiä pätkiä keikoista tai olin muuten vain tehoton, keikkamittariin kilahti viisi yhtyettä. Jonot olivat vähintään kohtuullisia peloista huolimatta, plus että mediarannekkeella saattoi tietty.
Jonon vuoksi näkemättä jäi vain huomattavasti suomalaishehkutusta kerännyt, festarin ilmeisellä ykkösvenuella Verassa soittanut skottibändi Holy Mountain, jonka yhteydessä osuvasti mainittiin festarioppaassa Lightning Bolt, Black Sabbath ja MC5 ja jonka riffirock kuulostaa jokseenkin raivokohtauksen saaneelta Queens of the Stone Agelta.
Mitä sitten tuli nähtyä? No ainakin tällaista.
Olin varma, että vahingossa näkemäni Instrumenti-yhtye olisi ollut joko Beneluxista tai Saksasta. No, ei ollut, vaan Latviasta. Tyylitajuttomuudeltaan bändi oli toki keskieurooppalaista tasoa. Pahimmillaan Instrumenti pystyi kuulostamaan Kotiteollisuudelta ja Linkin Parkilta samaan aikaan, välillä se yritti pakottaa nu-metaliin hittipop-melodioita. Eli ei siitä sen enempää. Keskityin surkeiden 0.25-litraisten tuoppien kiskomiseen viereisessä salissa ja sain silti kuulla aivan tarpeeksi latvialaista musiikkinäkemystä.
Ennustus: No voi ny helvetti.
Kuvassa LCMDF.
LCMDF:n olin nähnyt viimeksi By:larmissa Oslossa kaksi vuotta sitten. Bändi on selvästi pystynyt kehittymään esiintyjinä. Kaikki on itsevarmaa ja luontevalla tavalla villiä. Eivätkä edes Emman silkkaa spiceworldia olleet tanssiliikkeet tuntuneet päälleliimatuilta. Reilun puolikkaan näkemäni keikan ongelma oli se, ettei bändillä ole vieläkään sitä oikeaa pankinräjäytysbiisiä. Lähimmäksi pääsi debyyttialbumin Take Me to The Mountains, joka nousi suorastaan psykedeelisille tasoille.
Ennustus: LCMDF tarvitsee edelleen sen yhden biisin, josta kaikki, siis aivan kaikki puhuisivat, jotta ikihype realisoituisi ja bändi saisi ansaitsemansa suosion.
Chvrchesia odotin ennakolta ja aivan syystä. Seitsemän biisin keikka oli mitä vakuuttavin. Yksikään julkaisemattomista biiseistä ei ole uusi Mother We Share, mutta taso on silti kova ja bändin koukut ovat niin helppoja, että mieleen tulee Knifen ja Hurtsin fuusio. Samasta syystä veikkaan major-yhtiön nappaavan Chvrchesin rosteriinsa. Hämmennystä aiheutti vain yhtyeen habitus. Kaksi miestä syntikoidensa takana olivat kuin lätkäjätkiä Addun superstareineen, puolilöysine farkkuineen ja lippiksineen. Ja heidän keskellään laulaa mustassa maximekossa Lauren Mayberry, jonka iän voisi arvata olevan 16 tai 17 vuotta. Mutta Tavastialle kuulemma pääsisi.
Ennustus: Major-diili julkistetaan kevään aikana, nippu mainittavia festarikeikkoja kesäksi. Levyä on lupailtu tälle vuodelle. Bändistä kasvaa helposti Hurts-tason juttu niin Suomessa kuin Briteissäkin, todennäköisesti tämän vuoden kuluessa.
Death Hawks esiintyi saliltaan Kuudetta linjaa isommassa paikassa. Kun itsensä sai tungettua sisään, lavalta näki lähinnä ympäriinsä poukkoilevan kiharapallon ja kuuli täysin vauhkoontuneita kitarasooloja. Kaikki selvästi tykkäsivät. Täysin salien kiima bändin ympärillä oli kuulemma alkanut jo keskiviikkona. Hyvä!
Ennustus: Livepuolella paketti totaalisen valmis. Seuraava levy voi aiheuttaa suuria asioita.
Kuvassa Kwes.
Warp Recordsille viime vuonna ep:n julkaissut ja muun muassa Pitchforkin Rising-palstalleen nostama Kwes oli meriitteihinsä nähden valtava pettymys. Kiinnostavalla tavalla särisevää, mutta silti pehmyttä konesoulia tekevä lontoolaisartisti hukkasi livenä soundinsa kiinnostavuuden. Biisit nousivat turhanoloisiin hehkutuksiin, eikä karismaa Kwesi Seyllä tai hänen bändiläisellään ollut. Tulokasbändeistä esimerkiksi Rhye tekee soitettuna saman tuhannesti paremmin. Nyt jäi mietityttämään, miksei Kwes keikkaillut yksinään läppärin ja syntikoiden kanssa.
Ennustus: Jäänee Warpin kakkos- tai kolmosketjulaiseksi.
Jos vielä kurkataan nopeasti tulevan illan ohjelmaan, niin ruotsalainen Anna von Hausswolff on se juttu. Kuten kuvailin eräälle pohjoisen kylän mukaan nimetylle musiikkimedialle (näillä liksoilla en keksi nokkeluuksia kahdesti), niin Hausswolffin uruilla sävelletty Ceremony-albumi on kuin ”Bat for Lashes soittamassa musertavaa fuugaa taustamusiikiksi hänen oman lapsensa arkunkannolle”. Lisäksi kiinnostavat ainakin Captured Tracks -signaus Girls Names, norjalainen indiepop-bändi Highasakite ja saman maan elektropopsuuruus Young Dreams. Nyt laitan jälleen passin kaulaan. Laittakaa te Hausswolffin upea Mountains Crave soimaan.
