Baritonit tekevät sen stailimmin: kahdeksan esimerkkiä baritonilaulajien ylivertaisuudesta

29.04.2012

Menestyvien yhtyeiden solistit ovat tavallisesti korkealta laulavia kultakurkkuja. Nyt esitämme pari havaintoesimerkkiä siitä, että kovat jätkät mörisevät oikeasti matalalta.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Bertrand / Wikimedia Commons

Jos tilastotieteen näkökulmasta asiaa katsottaisiin, tulee menestyväksi rock- tai pop-laulajaksi haaveilevan treenata erityisesti ylärekisteriään. 1960-luvun rockbändeissä oli ehkä yksi matalalta tulkitseva Jim Morrison pariakymmentä enkeliäänistä Robert Plantia, Roger Daltreyta tai Davy Jonesia kohti, ja sama jakauma on pysynyt voimassa läpi vuosikymmenten.

Oma lukunsa ovat tietenkin disco-, r&b- ja funk-genret, joissa mieslaulajan odotetaan pysyttelevän jatkuvasti falsetin rajamailla tai sen tuolla puolen. Metallipuolella ei falsettia suosita kuin ehkä power metalissa, mutta Dion kaltaiset vahvat solistit ovat pitäneet huolen siitä, että heavya huudetaan korkealta ja kovaa.

Pyh ja pah, sanon minä. Hienoimmat laulajat mörisevät livertämisen sijaan. Ilahduttavasti 2000-luvulla tähän raakaan faktaan on havahtunut useampikin indieyhtye, kun The Nationalin Matt Berningerin ääni on osoittautunut oivaksi keinoksi yleisön massahurmaamiselle.

Berningeristä onkin hyvä lähteä liikkeelle listaan, jossa esitellään muutamia esimerkkejä siitä, että matalaääniset miessolistit voittavat chrismartinmaisen piipityksen minä päivänä tahansa. Ilmeisimmät leonardcohenit, nickcavet ja morrisseyt on jätetty tarkoituksella sivuun.

The National: Bloodbuzz Ohio (2010)

Matt Berningerin pehmeä ääni on niin leimallinen ja elimellinen osa The Nationalin soundia, ettei yhtyeen biisejä osaisi muiden tulkitsemana ajatellakaan. Tämä High Violet -levyn ensimmäinen singlekappale kiteyttää mainiosti laulajan parhaimmat puolet: kiireettömästi ja vähäeleisesti mutiseva Berninger huokailee niin rauhoittavasti, että kuulijasta tuntuu kuin synnyinosavaltiolleen laulava partasuu osoittaisi melodian suoraan hänelle.

Swans: Love Will Save You (1991)

Michael Girasta on berningermainen rauhoittavuus kaukana. Vastikään Suomessa soolokeikalla käynyt Gira muistetaan parhaiten aggressiivisesta tuotannostaan, mutta Swansilla oli 1980–90-lukujen vaihteessa myös melodisempi aikakausi, jolloin mies esitteli tulkitsijan taitojaan Nick Cave -henkisestä näkökulmasta. Esimerkiksi tämän Love Will Save Youn perusteella on kummallista, että Caven samoihin aikoihin julkaisemista levyistä on muodostunut alallaan klassikoita, mutta samantyylisillä Swansin albumeilla on paljon pienilukuisempi ihailijakunta. Hyvin ne vertailua kestävät.

Madrugada: What’s on Your Mind (2008)

Madrugada oli Norjan salainen ase. Kotimaassaan yhtye oli aikanaan kuumaa kamaa ja voitti vuonna 2005 kolme Spellemannprisen-palkintoa (sikäläinen vastine Emma-patsaalle), mutta kansainvälisesti se on jäänyt marginaalinimeksi. Vuonna 1992 perustettu bändi saa tuskin korjattua tätä epäkohtaa enää uusilla levyillä – bändin kitaristi ja säveltäjä Robert Burås kuoli epäselvissä olosuhteissa vuonna 2007 – mutta kenties orkesterin tuotanto saa vielä jälkijunassa ansaitsemansa huomion. What’s on Your Mind on bändin viimeiseksi jääneeltä, kitaristin kuoleman jälkeen julkaistulta nimikkolevyltä.

Antero Lindgren: Mother (2012)

Kotimaiselta laulajarintamalta nostettakoon esille Rumbablogissakin huomiota kerännyt debytoija Antero Lindgren. Herran pehmeä lauluääni on varmasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi tuore Mother-albumi löysi jalansijaa Suomen valmiiksi rikkaasta singer-songwriter-kentästä. Biisin surkeudessa piehtaroivaa tekstiä olisi vaikea kuunnella poikamaisen solistin esittämänä, mutta Lindgrenin laulamana kappaleessa on erilaista epätoivoa – kuin umpikujaan ajautunut aikuinen mies pyytäisi hiljaa ajatuksissaan äitiä apuun.

Mark Lanegan: Carry Home (1999)

Mark Lanegan on melko ilmeinen valinta tähän kategoriaan, mutta kun Carry Homen myötä saadaan kuitattua myös kappaleen alun perin säveltänyt The Gun Club -johtaja Jeffrey Lee Pierce, hoidetaan nyt kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sitä paitsi biisi on hyvä esimerkki ”mitä matalammalta, sitä parempi” -ajattelun oikeellisuudesta: Pierceä alempaa mörisevän Laneganin versio voittaa alkuperäisen levytyksen suvereenisti.

Fields of the Nephilim: For Her Light (1990)

Postpunkin(kin) saralla operoineesta Gun Clubista päästään kenties ainoaan musiikkityyliin, jota baritonilaulajat hallitsevat myös lukumäärällisesti. Goottirockissa tummanpuhuva mutina on ollut valttia aina Bauhausista ja Ian Curtisin kuolodiskoilusta saakka. Tyylilajin puhdasverisimmäksi ritariksi tavataan nostaa The Sisters of Mercyn Andrew Eldritch, mutta kun hänen taitonsa ovat taajaan tunnetut, napataan goottibändeistä tällä kertaa esille Fields of the Nephilim. Sitä paitsi Carl McCoy pieksee monotonisesti höpöttävän Eldritchin ilmeikkyydessä 6-0.

Type O Negative: My Girlfriend’s Girlfriend (1996)

Baritonilaulajilla on myös hyvä tatsi vastakkaiseen sukupuoleen, liekö sitten syynä matalan lauluäänen suotuisa värähtely tietyillä taajuuksilla. Edesmennyt Peter Steele antoi tästä useita tyylinäytteitä, kenties puhdasverisimpänä tämä October Rust -albumilla julkaistu ”positiivista kolmiodraamaa” käsittelevä kappale. Tällaista musiikkia ei falsetilla liverretä.

Charon: House of the Silent (2005)

Peter Steelen jalanjäljissä on moni suomalainenkin artisti innostunut hönkäilemään matalalta. Ville Hermanni Valo valloitti kohtalokkaalla rakkausrockillaan puoli Amerikkaa, mutta muistutetaan nyt vaihteeksi, että muutkin suomalaiset artistit ovat kunnostautuneet samalla kentällä. JP Leppäluodon Charon sai kantaa loppuun saakka HIM-kopion leimaa, mutta parhaimmillaan yhtye teki hienoa goottimetallia. Orkesterin tuotannon kohokohdaksi nostettakoon tämä viimeisen levyn viimeinen kappale, jossa on kaupan päälle lopussa vietävän tyylikäs kitarasoolo.

Lisää luettavaa