DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali palkitsi viikonloppuna parhaat uudet dokumenttielokuvat. Festivaalin kotimaisen kilpasarjan voitti Sami van Ingenin ja Mika Taanilan ohjaus Monica in the South Seas. Kansainvälisen kilpasarjan voitti While We Watched, jonka on ohjannut Vinay Shukla.
DocPoint-festivaaleilla nähtiin myös musiikkidokumentteja. Rumban Sari Kivjiärvi katsoi festareiden laajasta valikoimasta niistä kolme. Alla löydät kyseisten dokumenttien arviot.
Pidemittä puheitta dokkareiden pariin.
Miten korjata maailma
***/*****
Miten korjata maailma (2023) dokumenttielokuvan keskeisimmät kohtaukset hahmoineen ovat samoja kuin vuonna 2018 julkaistussa kirjassa Suoraa toimintaa! – Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016. Elokuva on tietyn aktivistisukupolven tarina. Ääneen pääsee sukupolven tunnettuja hahmoja kuten Suvi Auvinen, Antti Rautiainen, Julma-Henri ja Reko Ravela. Toinen kirjan kirjoittajista, Pontus Purokuru, käsikirjoitti elokuvan yhdessä elokuvan ohjaaja Jouko Aaltosen kanssa.
Tempaukset saavat hymyn huulille. Suurimmat naurut elokuvateatterissa keräsi Stop töhryille -kampanjan nouseminen absurdeihin korkeuksiin valtakunnan medioissa. Hyvänä kakkosena oli ikoninen kohtaus, jossa Maailmanpankin pääjohtaja James. D Wolfensohn sai kermakakusta naamaansa. Isännöijänä vieressä istui valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Mustavalkoisten piirrosanimaatioiden klippejä käytettiin tehosteina kuin keinotaputuksia. Esimerkiksi kermakakkutempauksen jälkeen näytettiin runsaasti piirrosanimaatioiden kakusta naamaan -klippejä. Niiden runsas käyttö pohditutti, oliko itse videomateriaalista puutetta. Ehkä uuden aktivistisukupolven ajateltiin olevan niin nuorta, että kakun naamalle heittämistä ei ymmärrettäisi ilman, että avataan piirroksin, mistä tempauksen ajatus juonsi juurensa.
Uutena kirjan sisältöön tuli Elokapinan linkittäminen osaksi näkyvien yhteiskunnallisten liikkeiden jatkumoa. Elokapinakin on esimerkiksi käyttänyt mielenosoitusmenetelmänään kadulla istumista. Dokkarissa hypättiin kuitenkin 2010-luvun Helsingin Sosiaalikeskus Sataman purkamisesta, aktivistien uupumuksesta, suoraan 2020-luvun Elokapinan mielenosoituksiin. Katsojille opetetaan muun muassa talonvaltaamista, mikä tuo ronskiudessaan lisäviihdettä. Aktivistisukupolven on siirrettävä viisauksiaan eteenpäin.
Elokuva ei tarjonnut mitään uutta kirjan lukeneille. Lisäksi koin katsojana olevani nuori, jolle kerrotaan, miten asiat olivat ennen ja että pitäisi olla kiitollinen “edeltävälle sukupolvelle”. Samalla arvostan, että dokkarissa nuorempien toimia katsotaan ylipäätään hyvällä ja annetaan ikään kuin kädenojennus. Elokuva ei edistä mitään millään merkittävällä tavalla, mutta on hyvä perusdokkari ja hellyttävä solidaarisuuden osoitus aktivisteilta aktivisteille.
Band
**/*****
Band-dokumenttielokuvan (2022) pääosassa on kolme äitiä, jotka tapasivat taidekoulussa ja perustivat “bändin” nimeltä Post Performance Blues Band (PPBB). Kokoonpanoa ei tulla kuitenkaan musiikin puolesta kuuntelemaan. Kyseessä on värikäs teatteriryhmä, joka hyödyntää ääniä. Genreä voisi kutsua avantgarde-punkiksi. PPBB:stä tuli mieleen esimerkiksi keskiluokkaisempi rauhoitettu versio Pussy Riotista. Melkein neljäkymppisten islantilaisten yhteiskunnallinen sanoma ei ole räikeää tai provosoivaa. Trio päätti kokeilla vuoden täysillä läpimurtoa ja lopettaa, jos mikään ei muuttuisi.
Suurin syy epäonnistumiseen tulee siitä, että PPBB ei tosiaan ole bändi eli tekisi musiikkia, jota ihmiset tulisivat vaikka kuuntelemaan. Bändinä menestymisen ironia tuodaan esille jo elokuvanimessä Band sekä erinäisissä kohtauksissa: yleisön jäsenet haukottelivat kesken keikkoja tai katsoivat kelloaan. Stagemanagerikin viimeisteli tapahtumaillan sanomalla, että tästä bändistä tuskin kuullaan, mutta olipahan esitys. Lisää epävakautta läpimenovuoden ponnisteluihin tuli bändijäsensäädöistä sekä äitiarkeen ja työhön liittyvistä tuplabookkauksista.
Lopuksi PPBB:n jäsenet pohtivat, että keneen he oikein halusivat läpimurrolla tehdä vaikutuksen. Se jää myös dokkarin katsojille epäselväksi. Jo alussa tuhoon tuomitun bändin epäonnistumisen katsominen ei ollutkaan niin viihdyttävää katsottavaa kuin olisin luullut. Elokuva on kuitenkin kuvattu hyvin, henkilöt vaikuttavat mukavilta ja heillä on hyvä meininki. Arvostan myös naisten yhteisöllisyyttä ja ironian pilkkeitä. Ehkä on hyvä nähdä myös tarinoita epäonnistumisista. Elokuvasta voisi olla hyötyä rimpuileville taiteilijoille, joiden tulisi ymmärtää luopua unelmistaan.
This is National Wake
*****/*****
This is National Wake (2022) on dokumenttielokuva vuonna 1976 syntyneestä National Wake -bändistä, joka rikkoi olemassaolollaan Etelä-Afrikan apartheid-rotuerottelupolitiikkaa. Mustat ja valkoiset bändin jäsenet soittivat ja asuivat yhdessä. Punkia, reggeata ja skata soittavasta bändistä kasvoi aikansa äänitorvi. Murroksessa oleva yhteiskunta ja bändin kehitys osana apartheidin lopettavaa yhteiskunnallista liikettä esitetään arkistomateriaalien, vanhojen kaitafilmien sekä bändin jäsenten ja ystävien haastatteluilla.
National Wake näyttää, miten elävä musiikki voi elää yhteiskunnan sokeapisteissä ja valaista tulevaisuuden näkymiä tanssilattialla. Yleisössä erinäköiset ihmiset tanssivat yhdessä kuin apartheidia ei olisikaan. Haastatteluilla havainnollistettiin lisäksi valtarakenteita, jotka ovat lievemmässä muodossaan yhä olemassa, erityisesti länsimaissa. Valkoinen bändin jäsen kertoo, että mustan bändinjohtajan sijaan ulkopuoliset puhuttelevat häntä mieluummin johtajana. Aikaisemmin etuoikeuksiaan tiedostamaton valkoinen jäsen kertoo sivuuttaneensa ajattelematta mustien jäsenten asemaa ja ymmärtäneensä tuon vasta myöhemmin eripuran lisääjäksi bändissä.
Rajoja rikkovan olemassaolonsa lisäksi se kuulostaa helvetin hyvältä. Lisäpisteitä elokuva saa erilaisesta liikkuvan kuvan symbolisesta käytöstä, kuten Etelä-Afrikan rauhallisesta oranssista auringonlaskusta bändin lopettamisen merkkinä.