Art of pop/Pop of Art: Dylan/Warhol
Helsingin Messukeskus
12.6.–26.9.2021
Havahdun siihen, että on tavallaan aivan oikein, että olemme suurille massoille suunnitellussa Messuhallissa. Ovathan nämä kaksi taiteilijaa malliesimerkkejä taiteen perinteisiä rakenteita rikkovista innovaattoreista – ja lopulta myös kaupallistajista.
Warhol kyseenalaisti perinteisen taiteilijaneron hahmon poistamalla ilmaisustaan kaiken roson ja omaperäisyyden. Dylan taas jotenkin teki saman tempun toisinpäin: teki kevyestä painavaa tuomalla pintaan aitouden illuusion aikaansaavan karheuden. Tästä huolimatta kumpikin oli valtava kaupallinen menestys – vaikka ilmaisun pintarakenteet etäännyttivät kummankin tapauksessa aikalaisyleisöjä 1960-luvulla.
Niin, 60-luku, ainainen kirottu 60-luku.
Sen hieman hiuslakalle, patsulille ja nahalle tuoksuva henki roikkuu tässä huoneessa kuin pieru venäläisellä juna-asemalla – jos sallitte minun lainaavan Billy Braggin nerokasta ilmausta tässä yhteydessä. Sekä Dylan että Warhol ovat 60-luvun ikoneita, ja tuon kaksiulotteisen pyhäinkuvan raamit ovat seuranneet heitä tähän päivään asti, rajoittaen ja typistäen sitä rönsyilevää moniulotteista lahjakkuutta, joka pysyy pohjimmiltaan samana, mutta on silti paradoksaalisesti alati muutoksen tilassa.
Yhtäläisyysmerkkien vetäminen Dylanin ja Warholin välille on näyttelyn tuottaneen tapahtuma-alan yritys RH Entertainmentin (ja näyttelyarkkitehtuurista vastaavien Taina Väisäsen ja Olli Laineen) neronleimaus. Se, mikä tuntuu kenties aluksi hieman pakotetulta, alkaa näyttää sitä loogisemmalta mitä syvemmälle ratkaisua katsoo silmiin. Ollaan tosiaan jossain popin ja taiteen rajamailla.
(Kaupallisen popin ja taiteen rajapinnassa ollaan myös siinä, että Dylanin Drawn Blank -sarjan grafiikanvedoksia myyvällä Castle Fine Artilla on nettisivuillaan kaupan myös varsin hintava sarja englantilaisen Paul Stephensonin Warholin lehmätapettien pohjalta postuumisti vedostamaa grafiikkaa, nimikkeellä After Warhol. Ollaan jo aika kaukana taiteilijan alkuperäisestä intentiosta – joka tietenkin Warholin tapauksessa venyttää vitsiä tavallaan juuri oikeaan suuntaan.)
Warhol heilutti korkeataiteen norsunluutornia tuomalla ilmaisuunsa mainosmaailmasta ja populaarikulttuurista tulevia pintoja, kun taas Dylan ylevöitti popmusiikin sisältöjä linkittämällä sen ensin vuosisatoja vanhan skotlantilaisen ja irlantilaisen folkin perimään, ja sitten uudistamalla sen ilmaisun rajat uittamalla nuottien sisään sanoituksia, jotka olivat enemmän velkaa Rimbaudille ja Ginsbergille kuin Chuck Berrylle.
Vaikka tulosuunnat olivat päinvastaiset, onnistui kumpikin nero lopulta täysin samassa asiassa: korkeataiteen kaupallistamisessa massahyödykkeeksi.
Warholin julisteet ovat tämän silkkipainovedosten looginen jatkumo: monistettavia, persoonattomia, uniikin taide-esineen arvoa ja auraa pakenevia massatuotteita. Dylanin maalaukset, vaikkakin pintarakenteiltaan uniikkeja, paljastuvat nekin pintaa raaputtamalla sarjatöiksi.
Bob Dylanin Drawn Blank -sarjan taustalla on vuosina 1989–1992 muistikirjan sivuille luonnosteltu nopeiden mustavalkoisten tussi- ja lyijykynäpiirrosten sarja, jotka näyttävät kiehtovan näköalan erakkomaisesta vetäytyvyydestään tunnetun artistin idiosynkraattiseen maailmaan. Näiden pohjalta Dylan saatin taivuteltua tekemään piirustuksista kolme uniikkisarjaa, jotka ovat jossain uniikkiteoksen ja sarjatuotetun välissä: pohjalla on koneellisesti reprottu piirustus, jonka Dylan on värittänyt käsin.
Bob Dylanin värityskirja, if you will. Sitähän tämä on.
Jos Warholin julisteet on taustoitettu teostietojen yhteydessä kaikkien taidemaailman konventioiden mukaisesti (onhan kokoelman taustalla maineikas ja arvostettu Museum für Kunst und Gewerbe Hamburg ja jo eläköitynyt kuraattori Jürgen Döring), on Dylanin kohdalla hiljaisempaa: teoslapputiedoissa on lähinnä vain teoksen nimi – ei tekniikkaa, vuotta, tai muutakaan taustatietoa. Näyttelyn kokonaisuuksia pohdiskelevat seinätekstit ovat näyttelyn kuratoineen Katherine J. Wrightin käsialaa, ja ne ovat aivan ensiluokkaisia: informatiivisia, oivaltavia, omaperäisiä. Wright tuntee aiheen, ja uskaltaa tulkita. Siitä sylillinen pisteitä ja sydämiä.
Yksittäisiltä teostiedoilta kuitenkin huomaa kaipaavansa enemmän tarkkuutta. Edes vuosilukuja, tai tekniikkaa? Näyttelynjärjestäjät vakuuttavat minulle, että kyseessä on öljyväriteoksia, mutta asetelma tuntuu oudolta? Öljyväriä paperille, what? Akvarelli tai guassi kävisi järkeen, ja kieltämättä esimerkiksi Woman with Beret -teoksen pinnassa on akvarelleille ominaista laveeraustekniikkaa. Välittömästi sen yläpuolella oleva Society Lady on mielenkiintoinen, sillä kuvan alareunassa on havaittavissa selviä valumia, jotka puhuisivat näiden kahden jälkimmäisen tekniikan puolesta. Öljyväritöissä tuon kaltainen ilmiö on jos ei nyt mahdoton, niin harvinainen.
Koska kyse ei kuitenkaan ole grafiikasta, ei teokseen myöskään ole merkitty sarjan kokoa. Tiedämme vaan, että settejä on kolme, ja niistä kaksi ensimmäistä myytiin heti 90-luvulla keräilijöille ja tämä kolmas, jonka Dylan piti alunperin itsellään, on sittemmin siirtynyt nimettömänä pysyttelevän keräilijä omistukseen, ja on nyt esillä ensimmäistä kertaa esillä sitten vuoden 2007.
Drawn Blank -sarja on kuuluisa, ja Dylanin fanit tuntevat sen hyvin. Se on julkaistu kirjamuodossa Random Housen toimesta vuonna 1994, tällöin koostaen alkuperäiset mustavalkoiset piirrokset yksiin kansiin. Dylanin värittämät kuvat julkaistiin vuorostaan Prestelin toimesta vuonna 2008, ja siitä irroitettuja yksittäisiä grafiikanlehtiä voi tätäkin kirjoittaessa tilata Castle Fine Art -sivustolta – jos vaan pinkka on kunnossa.
Näissä on myös kiistatonta raikkautta ja ajatusta tavalla minkä usein huomaan puuttuvan CFA-grafiikanlehdistä. Jos vaikka vertaa alla olevia kuvia samasta polkupyöräaiheesta, on efekti ilmeinen. Vasemmalla originaali, oikealla CFA-grafiikanlehti.
Dylanin sivutoimi maalarina kurottaa 70-luvulle, eräänlaiseen taiteelliseen umpikujaan. Hieman John Lennonin tapaan kummallisia hahmoja kautta uransa raapustellut Dylan löysi itsensä maalarina ukrainalaissyntyisen maalari Norman Raebenin (1901–1978) opeissa. Raeben painotti intuition ja oman kokemuksen tallentamisen merkitystä taiteen tekemisessä. Dylan oli pahanmaineisen mootoripyöräonnettomuutensa jälkeen ollut kykenemätön, omien sanojensa mukaan, ”tietoisesti tekemään sitä, mitä aiemmin olin tehnyt tiedostamattani” (voidaan toki kiistellä oliko taustalla moottoripyöräonnettomuus vai pikemminkin Beaujolaisin ja amfetamiinien luovuuden polttoineena kaksin käsin käyttämisen hylkääminen).
”Hän liitti yhteen mieleni ja käteni ja silmäni tavalla joka antoi minulle kyvyn tehdä tietoisesti sen mitä olin aiemmin tehnyt alitajuisesti”, on Dylan sanonut Raebenin vaikutuksesta taiteelliseen prosessiinsa. Tavattuaan Raebenin Dylan vietti tämän oppilaana intensiivisen kahden kuukauden jakson, ja on pitänyt Raebenin itsessään aikaansaamaa muutosta yhtenä keskeisenä syynä avioliittonsa hajoamiseen: Raebenin oppien jälkeen Dylan ei enää kokenut että hänen vaimonsa Sara ymmärsi häntä. Näin jälkiviisaasti voi sanoa, että Raeben palautti Dylanille uskon omaan tekemiseensä mielumminkin kuin olisi jotenkin kokonaan uudistanut tämän ilmaisua. Raebenin oppien nähdään yleisesti hyväksytyn näkemyksen perusteella olevan Dylanin keskivaiheen ehdottoman klassikon Blood on the Tracksin (1975) monipolvisten ja monia samanaikaisia näkökulmia esittelevien laulujen takana (vaikka tuon levyn kannessa Dylan käytti David Oppenheimin litografioita mieluummin kuin omia maalauksiaan).
Kaikki jotka ovat vähääkään nähneet Dylanin levyjen kansia, ovat luultavasti nähneet tämän maalauksia. Self Portrait (1970), Planet Waves (1974) ja kaikkein kuuluisimpana Dylanin taustabändin The Bandin debyytti Music from Big Pink (1968) ovat kaikki Dylanin siveltimestä. Huomionarvoisaa on, että nämä kaikki edeltävät Dylanin aikaa Raebenin oppilaana (Planet Waves julkaistiin tammikuussa 1974).
Drawn Blankissa Raebenin vaikutus sen sijaan näkyy. Nämä eivät ole enää hullunkurisia ja surrealistisia pilapiirroksia, vaan välähdyksiä todellisuudesta: hotellihuoneista, takapihoista, junaradoista. Drawn Blank dokumentoi jotain mikä luonteeltaan on olematonta – aivan kuten sarjan nimikin vihjaa. ”Vetää vesiperä” lienee oikein mahdollinen käännös. Dylan kuvaa tyhjiä huoneita ja näennäisesti merkityksettömiä henkilöitä, joiden yksinäisyys ja irrallisuus oudolla tavalla tekee niistä kiehtovia.
Tuijottaessaa tyhjyyteen hotellihuoneessaan tai takahuoneessa Dylan tuntuu katsovan itseään peiliin: merkityksettömässä hetkessä on jokin alati pakeneva oivallus, joku asia jolle on vaikea asettaa sanoja. Nämä ovat niitä näkymiä, jota New Jerseyn omakotitaloalueella huppu päässä hiippaileva ja näistä hommista tirkistelijänä huvittavasti pidätetty Dylan etsii ja näkee: merkityksiä arkipäiväisessä, elämänviisauksia takapihoilla.
Näiden ”epäpaikkojen” rinnalle nousee yllättävän verevä kokoelma naishahmoja, joissa tirkistelevyys on paikoitellen jopa epämukavaa. Dylanilla tiedetään olevan heikkous afroamerikkalaisiin naisiin, ja näitä hän kuvaakin antaumuksella: suu auki nauramassa tai silmät kiinni soulia sielun pohjasta laulamassa. Adjektiivi ”rehevä” on keksitty juuri näitä kuvaamaan.
Vielä hämmästyttävämpi on seinämä jolle on annettu nimi Muusat. Se esittää sarjan naisia erilaisissa riisuuntumisen tiloissa, ja tuo Bob Dylanin maailmaan erään asian mitä en ikimaailmassa odottanut enää löytäväni sieltä: erotiikan. Jonkun silmiin teokset saattaisivat jopa olla tirkisteleviä, mutta itse näen niissä todellista intiimiyttä ja lämpöä. Ne eivät fetisoi kohteitaan, vaan näyttävät nämä ajatuksiinsa tai sanomalehtiin vaipuneena, alastomuutensa hetkeksi unohtaneina hahmoina. Alastomuus ei ole näissä kuvissa pääasia, vaan se intiimi tila, joka mahdollistaa alastomuuden unohtamisen. Lopputulos on aidosti eroottinen jännite, jossa ei ole mitään pornografista.
Dylanin Chagallille ja Kirchnerille velkaa oleva fauvismi on näissä voimakkaimmillaan.
Andy Warholin julisteet täyttävät yli puolet näyttelytilasta. Jos Dylanin ”maalauksia” on esillä hieman yli 90, on Warholin julisteita reilusti yli 100. Ne vaihtelevat myös kooltaan pikkuruisista miltei seinänkokoisiin, joten visuaalisena kenttänä ja kokemuksena Warholin osuus dominoi, ja on jopa näännyttävä. Mutta ei sittenkään, sillä tekniikoiden ja aiheiden monimuotoisuus on runsaudessaan myös äärimmäisen nautittava: täällä tosiaan on jokaiselle jotain. On Basquiatia ja Beuysiä, Brillo-laatikoita ja lehmänpäitä.
Sivuhuoneessa vitriineissä olevat Warholin suunnittelemat levynkannet ja Interview-lehdelle tekemät kannet syventävät kokemusta enstisestään. Kaikki tietävät Velvet Undergroundin ja Rollareiden Love You Live -albumin kannen, mutta Blue Notelle suunniteltu Kenny Burrellin jazz-levyn kansi tuli minulle puskan takaa – vaikka kannessa on Warholin alkuperäinen, kömpelökoukeroinen signatuuri.
Warholin virtuoosimainen pinnan hallitseminen, erilaisten tekniikoiden ja tulokulmien vaivaton hyödyntäminen, ja ikonisten/ironisten lausahdusten sarja, jota seinille on teipattu, täydentää kokonaisuuden. ”I am a deeply superficial person”, sanoo Andy, ja näyttää miten mestari osaa vaivattomasti sen mitä Morrisseyn kaltainen provokaattori vain yrittää imitoida.
Hauskasti seinien yläreunoihin kiinnitetyt ilmapallot imitoivat Warholin Factoryn ilmapalloja, vaikkeivat kuitenkaan ole aivan oikeaoppisesti hopeisia foliopalloja. Sisääntulossa pyörivä Warholin Dylanista 60-luvulla kuvaama Screen Test (joita Warhol kuvasi systemaattisesti kaikista ihmisistä jotka olivat julkkiksia tai muuten vaan ”fabulous”) ja taustalla soivat Dylanin, Velvet Undergroundin ja Rolling Stonesin aikakauteen sopivat kappaleet täydentävät kokemuksen tavalla, jota ei ehkä taidemuseossa kohtasi, mutta joka silti jättää positiivisen tunnelman.
Vaikka kyseessä on tapahtumajärjestäjän järkkäämä taidenäyttely, on sillä kiistattomia ansioita. Se on raikas, runsas ja onnistuu madaltamaan kynnystä juuri sen verran, että korkealaatuisen taiteen äärelle pääsee tänä kesänä suuri joukko, joka ei taidemuseoon astuisi jalallaankaan.
Uniikkeja nämä duunit eivät kenties ole, mutta se ei vähennä niiden taiteellista arvoa vähimmässäkään määrin. Päinvastoin: Art of Pop / Pop of Art näyttää meille, että massakulttuurissakin on huippuja, ja ne haastavat vaivatta korkeakulttuurin muodikkaimmakin kiitäjän.
Toisin kuin otsikkokuvassa lukee, näyttely päättyy 26.9.2021.