Elokuva-arvioita: Summer of Soul, Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia, The Nowhere Inn, Crock of Gold, Zappa, Poly Styrene

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin ohjelmistoa arvioitu.

06.09.2021

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali järjestetään Helsingin leffateattereissa 16.–26. syyskuuta. Musiikkiaiheisia elokuvia on taas useita, ohessa arvioita niihin painottuen. Summer of Soul, Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia, The Nowhere Inn, Crock of Gold, Zappa ja Poly Styrene: I Am a Cliche arvioitu alla. Koko R&A-ohjelman löydät täältä.

Summer of Soul (2021)
ohj. Ahmir ”Questlove” Thompson

Harlem Cultural Festival oli kuuden konsertin sarja New Yorkissa kesällä 1969. Yksi konserttisarjan motiiveista oli yhteisön hengen nostattaminen positiivisella tavalla, jotta kahden edelliskesän mellakat eivät toistuisi. Yhteensä yli 300 000 ihmistä saapui katsomaan, kun Stevie Wonder, Nina Simone ja muut soul-suosikit esiintyivät. Konserteista kuvattua materiaalia yritettiin myydä ”Black Woodstockiksi” brändättynä, mutta tuotantoyhtiöt eivät tarttuneet täkyyn. Yli 40 tuntia videonauhaa jäi keräämään pölyä varaston hyllyille puoleksi vuosisadaksi.

The Roots -rumpali Ahmir ”Questlove” Thompsonin esikoisohjaus Summer of Soul koostuu restauroiduista liveklipeistä ja artistien sekä muiden aikalaisten haastatteluista. Dokumentti on merkittävä jo siksi, että samasta kesästä muistetaan tarkasti dokumentoitu Woodstock; kulttuurinkin historia on pitkälti valkoisten kirjoittama. Toisekseen, musta musiikki oli herkässä taitekohdassa 1969: 19-vuotias Stevie Wonder oli keksimässä itseään artistina uudelleen valtavirtasuosionsa kynnyksellä, Sly & the Family Stone oli ennennäkemättömän raju, arvaamaton ja poliittinen funk-kone, gospelin valtikka oli siirtymässä Mahalia Jacksonilta Mavis Staplesille, The 5th Dimension yhdisti kulttuureita ujuttamalla valkoista popmusiikkia soulinsa sekaan ja Nina Simone oli, noh, täysin suvereeni ja jumalainen Nina Simone.

Summer of Soul dokumentoi kaiken tuon. Ja voi jumalauta, miten dokumentoikin. Restauroidut keikkapätkät ovat aivan mieletöntä kamaa – viides tähti arvioriville vain niiden ansiosta. Niistä nautiskelisi huomattavasti pitempäänkin, mutta Questlove on leikannut dokumenttinsa elokuvataiteen ehdoilla. Summer of Soul on suorastaan hengästyttävä pläjäys, joka pitää penkin reunalla, viihdyttää ja valistaa.

JUKKA HÄTINEN

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021)
ohj. Teemu Nikki

Venetsian elokuvajuhlissa parhaillaan yleisösarjan voitosta kisaileva Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on mittasuhteiltaan pienen pieni elokuva: vain kaksi taksimatkaa ja yksi junamatka. Toiselle, kuten ms-tautia sairastavalle, rintalastasta alaspäin halvaantuneelle ja sokeutuneelle Jaakolle, se voi olla koko elämä.

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on kuin Sound of Metalin pikkuveli. Pääosassa ovat äänisuunnittelu ja Jaakon (Petri Poikolainen) kasvoilla näytteleminen. Valittu perspektiivi on kokeellinen ja Teemu Nikki on tarpeeksi uskalias viedäkseen sen loppuun saakka. Lopputulos on empaattinen, sympaattinen, ahdistava ja jopa kauhua herättävä. Indieartistien biisivalinnoista hatunnosto, dialogin leffanörttimäinen sanailu on mahdollinen vedenjakaja.

JUKKA HÄTINEN

The Nowhere Inn (2020)
ohj. Bill Benz

Vuoden 2017 Masseduction oli St. Vincentin läpimurtoalbumi. Jack Antonoffin tuottama levy nousi Billboardin topkymppiin, palkittiin Grammylla ja oli maailman jokaisen musiikkikriitikon vuosilistalla. Albumilla St. Vincent eli Annie Clark pohtii muun muassa valtaa ja vallankäyttöä erilaisissa suhteissa retrofuturistisen glamrockin tahtiin.

Aika oli kypsä esitellä aiemmin indiesuosiota nauttinut artisti maailmalle laajemmin. Clark pestasi edellisen sukupolven indiesuosikkiyhtyeen Sleater-Kinneyn kitaristin Carrie Brownsteinin ohjaamaan dokumenttia. Se seuraisi Masseductionin kiertuetta, ja kertoisi, kuinka merkittävä taiteilija Annie Clark on.

Ainut vain, että Clarkin siviiliminä paljastuu tavallisen harmaaksi, suorastaan tylsäksi. Se on kuin hiiri lavalla kitaraa heiluttavan hedonistisen lateksiamatsonin korkokengän varjossa. Brownstein yllyttää Clarkin omaksumaan St. Vincentin roolin myös kulisseissa, ja pikkuhiljaa rooli myös jää päälle.

The Nowhere Inn on Clarkin ja Brownsteinin käsikirjoittama valedokumentti, ja todella hauska sellainen. Se ei ole pelkkää komediaa, vaan pisteliäs kommentaari kuuluisuudesta ja julkisuudesta. Musiikkialan ja sosiaalisen median aikakauden ylläpitämistä mahdottomista odotuksista ja yleisestä epäinhimillistämisestä.

Kertooko elokuva Annie Clarkista tai edes St. Vincentistä? Clark on sanonut Masseduction-albuminsa kappaleista: ”Jos haluatte tietää elämästäni, kuunnelkaa näitä lauluja.” Vaikka katsoja ei tiedä mikä on totta ja mikä tarinaa, The Nowhere Inn antaa katsojalle luvan tulkita palasista sellaisen St. Vincentin kuin haluaa.

JUKKA HÄTINEN

Crock of Gold: A Few Rounds With Shane MacGowan (2020)
ohj. Julien Temple

Crock of Gold kertoo legendaarisen The Pogues -yhtyeen solistin tarinan, jolle ei hämmästyttävästi ole vielä näkynyt loppua. Hämmästyttävästi siksi, että 63-vuotias MacGowan on aina ollut alkoholisti, eikä hänen pitäisi olla enää hengissä. Dokumentissa hän kertoo, miten aloitti juomisen kuuden vuoden ikäisenä. Hänen tätinsä tarjosi hänellä olutta ja savukkeita, jotta sai pikkulapsen niin sekaisin, että sai hänet istumaan paikallee kuuntelemaan katekismusta.

Ensimmäiseen kolmeen varttiin The Poguesia ei edes mainita. Dokumentin ohjannut Julien Temple luottaa arkistomateriaaliin ja vanhoihin haastatteluihin. Niissä maalataan kuvaa nuoresta miehestä, jonka elämään mahtuivat ensin kirjallisuus ja alkoholi. Sen jälkeen kirjallisuus, musiikki, huumeet ja alkoholi. Sitten musiikki, huumeet ja alkoholi. Lopulta vain viimeinen jäi jäljelle.

Myös tuoreempaa, dokumenttia varten tuotettua haastattelumateriaalia löytyy. MacGowan on menettänyt kävelykykynsä päihteiden väärinkäytön myötä, ja hänen puheesta olisi vaikea saada selvää ilman tekstitystä. Julkkishaastattelijoille hän pihisee ärsyyntyneen oloisesti. Vanhan ystävänsä Johnny Deppin (joka on myös dokumentin tuottaja) kanssa hän näyttää onnelliselta. Muut haastattelijat lähinnä tuijottavat MacGowania kuin paikallisen baarin arvaamatonta juoppoa. Etenkin Primal Screamin Bobby Gillispie näyttää MacGowanin edessä lähinnä vaivautuneelta.

On eräs aihe, joka saa MacGowanin innostuneeksi. Hän kertoo ihaillen Irlannin tasavaltalaisarmeijasta eli vasemmistonationalistisesta IRA:sta, ja tämä onkin dokumentin mielenkiintoisinta antia. Elämänsä suurimmaksi pettymykseksi hän sanoo sen, ettei koskaan liittynyt IRA:n riveihin.

MacGowanin viimeinen albumi ilmestyi vuonna 1997. Dokumentin lopussa hän kertoo, miten on menettänyt inspiraationsa tehdä musiikkia, mutta haluaisi yhä säveltää kappaleita. Hän toteaa toisaalta: ”Ihmiset laulavat pubeissa kappaleita, joita aikoinaan tein. Sen suurempaa kunnianosoitusta en voi saada.”

JARKKO FRÄNTILÄ

Zappa (2020)
ohj. Alex Winter

Frank Zappa (1940–1993) oli ”miesneron” karikatyyri par excellence. Hän oli yhteiskuntaa ja musiikkia syrjästä katsonut vääräleuka, jonka piinkova individualismi viehätti kaikenlaisia lukio-misfitejä ja muita ”ulkopuolisia” kautta taidekoulujen. Hän oli ”self-made man”, jota ajoi pakkomielteinen asenne musiikkiin ja työntekoon, ja joka yhtäällä halveksui musiikkibisnestä mutta toisaalta loi mini-imperiumin, jonka avulla hän saattoi investoida kaupalliset menestyksensä taloudellisesti järjettömiin sinfoniaorkesteriprojekteihin. ”Ilman säätiöiden, hallitusten tai korporaatioiden apua”, hän rehvasteli.

Keanu Reevesin kanssa Billin ja Tedin uskomattomassa seikkailussa aikoinaan heilunut näyttelijä-ohjaaja Alex Winter on ohjannut lähdemateriaaliltaan sirpalemaisen mutta silti rakenteeltaan ja rytmiltään konventionaalisen henkilökuvan epäkonventionaalisesta hahmosta. Eipä se ”tosifaneille” välttämättä hirveästi uutta informaatiota anna, mutta runsaat määrät aiemmin näkemätöntä arkistokuvaa riittänevät kononssöörien mahantäytteeksi (myös pätkää Suomen televisiosta nähdään!).

Zappasta on kirjoitettu valtavasti, mutta kokonaista dokumenttielokuvaa yksi 1900-luvun tuotteliaimmista muusikoista ei ole saanut – hyvä siis, että viimeistään nyt. Kaiken kaikkiaan elokuvan tekoon meni kokonaiset kuusi vuotta.

Zappa kertoo ihmisestä, jota ajoi liki sairaalloinen perfektionismi ja tarve olla niin sanotusti ”tilanteiden päällä”. Tuntuu, ettei Frank Zappa suostunut koskaan laskemaan puolustustaan: hän väisti liian tunteikkuuden nenäkkäällä vitsailulla ja vältteli kehumasta 1960–70-lukujen taitteen bändinsä The Mothers of Inventionin jäseniä liikaa. Kun Zappa esiintyi 1970-luvun puolivälissä Saturday Night Livessa, hän turhautui, koska ei itse saanut vaikuttaa sketsien kulkuun.

”Frank taisi kätellä minua kerran ja sanoa ’hyvää työtä'”, kertoo Mothers of Inventionissa saksofonia soittanut Bunk Gardner. Lyömäsoittaja Ruth Underwoodia Zappa halasi vasta eturauhassyöpänsä (joka sittemmin vei hänen henkensä) loppuvaiheessa, kun hän ojensi tälle kirjeen, jossa kiitti Zappaa taiteestaan ja elämäntyöstään.

Fokus on ihmisessä ja tämän persoonan kulmikkuudessa, ei pelkästään musiikissa. Hyvä niin: neron mystinen ”nerous” on riisuttu, ja jäljelle jää ihminen, joskin omalaatuinen sellainen. Monilahjakkuus, jolle oli truutattu taiteellista kykyä ja verbaalista valmiutta myös sinne missä tunneälyn kuuluisi olla. Ihan muina nojatuolipsykiatreina väittäisin, että nykytermein Zappan kaltaista pellepelotonta saatettaisiin kutsua ”neuroepätyypilliseksi”.

Muihin nykypäivän taiteilukeskusteluihin suhteutettuna Zappa myös nostaa esiin kysymyksen siitä, voisiko Frank Zappan kaltaiselle taiteilijalle tätä nykyä edes antaa samanlaista temmellystilaa. Takavuosina Zappan klaanin sävelet olivat selvät: maestro teki töitä ja kiersi maailmalla, vaimo Gail (1945–2015) hoiti lapset. Hieman tragikoomisesti Zappan uran suurin hitti Valley Girl sai alkunsa, kun Frankin vanhin tytär Moon lähetti isälleen työhuoneen oven ali lapun, jossa ironiseen sävyyn muistutti olemassaolostaan.

Lisäksi dokumentti ei unohda mainita, että ainakin vielä uransa alkuaikoina naimisissa ollut kahden lapsen isä ei suoranaisesti kieltäytynyt bändäreistä. ”Tykkään päästä pukille”, Frank myhäilee arkistopätkässä.

Se oli sellaista aikaa, ja sellaisena siihen on myös suhtauduttava. Äärimmäisen tärkeää onkin, että kesken dokumentin menehtynyt Gail Zappa ehti antaa elokuvalle vaadittavan panoksen. Hänen johdattamansa kuvaukset 1960-luvun Los Angelesista 1980-luvun nokitteluun sensuuriviranomaisten kanssa ovatkin dokumentin nautittavinta aikalaistarinaa.

Oivaltavin asia Winterin dokumentissa tarjoillaan kuitenkin heti alkuun. Elokuva käynnistuu kuvalla elämänsä liian aikaisella ehtoopuolella olevasta säveltäjästä, joka nousi vielä viisikymppisenä odottamattomaksi sankariksi. Zappa nimittäin soitti viimeisen keikkansa kitaristina vapautuvassa Tshekissä vuonna 1991, missä häntä palvottiin vapaan lännen pyhimyksenä. Vakavasti sairas Zappa tuntuu olevan aidosti hämillään ja vaikuttunut saamastaan huomiosta.

”Toivon, että maanne tulevaisuus tulee olemaan erittäin täydellinen. Älkääkä muuttako maatanne joksikin toiseksi, pitäkää se ainutlaatuisena”, hän puhuttelee tuhatpäistä yleisöä. Äänessä on jokin Zappalle epätyypillinen, poikkeuksellisen vilpitön ja kannustava, suorastaan isällinen sävy. Se tuntuu jopa liikuttavalta.

Koko ikänsä kotimaalleen irvaillut taiteilija joutui keskelle vieraan maan poliittista myllerrystä ja joutui yllättäen kalibroimaan kommunikointiaan uusiksi. Kenties ainakin tuolloin sairauden runtelema satiirikko joutui laskemaan puolustuksensa ja puhuttelemaan lähimmäistään ihan vain Frank Vincent Zappana.

Mielestäni tässä Alex Winter näkee julki-Zappan hahmon läpi, ja siksi hän on halunnut aloittaa elokuvansa tällä kohtauksella. Tämä syvyys tekee Zappasta kiitollisen onnistuneen henkilökuvan yhdestä viime vuosisadan omalaatuisimmista populaarikulttuurin hahmoista.

MIKAEL MATTILA

Poly Styrene: I Am a Cliché
ohj. Celeste Bell, Paul Sng

X-Ray Spex oli lyhytikäinen mutta äärimmäisen vaikutusvaltainen ensimmäisen aallon punkbändi. Punkin historiakirjoituksissa se on jäänyt marginaaliin, vaikka nautti suosiota kotimaassaan Isossa-Britanniassa, inspiroi Atlantin toisella puolenkin lukuisia artisteja ja ennen kaikkea avasi uusia ovia.

Yhtyeen eksentrisenä dynamona toimi Poly Styrene, itse tehtyihin neonvärisiin vaatteisiin sonnustautunut ja hammasraudat paljastavalla leveällä hymyllä varustettu parikymppinen. Hän oli kokenut punkherätyksen nähtyään Sex Pistolsin, mutta ajautui punkin pariin, koska ei kokenut identifioituvansa mihinkään. Brittiäidin ja somali-isän lapsi oli liian musta valkoisille, liian valkoinen mustille. National Front marssi kaduilla, koulukaverit potkivat, mutta punkin parissa oli sijaa.

Neneh Cherry kertoo Poly Styrene: I Am a Cliché -dokumentissa, että ymmärsi edes ajatella voivansa laulaa nähtyään X-Ray Spexin keikalla. Poly Styrene ei ollut vain nainen testosteronin täyteisessä nuorisoliikehdinnässä, vaan tummaihoinen nainen.

Dokumentissa kuullaan varsin suppea kattaus haastateltavia perhepiirin ja entisten bändikaverien lisäksi: muutamia punkvaikuttajia ja musiikkitoimittajia ja New Yorkissa bändin nähnyt Thurston Moore.

Tallenteita X-Ray Spexin keikoilta on käytetty säästeliäästi. Niitä jäi kaipaamaan, sillä nähdyt lyhyet pätkät ovat erittäin vakuuttavaa ja karismaattista meininkiä.

Poly Styrenen taiteilijanimi oli ironinen kannanotto konsumerismia kohtaan. Antikapitalismi oli myös aihe, jota X-Ray Spex myös käsitteli sanoituksissaan, jotka poikkeisivat rääväsuisesti haistatelleista kollegoista nokkeluudellaan.

X-Ray Spexin ensisingle Oh Bondage Up Yours! muodostui feministiseksi iskulauseeksi, debyyttialbumi Germfree Adolescents vei bändin Top of the Pops -ohjelmaan. Kahden viikon residenssi New Yorkin CBGB’s-klubilla sai suistettua Poly Styrenen raiteiltaan. Suurkaupungin mainosvalot ja ympärivuorokautinen syke olivat se dystopia, jota hän oli lauluissaan ennustanut. New Yorkin nihilistisen punkskenen bileissä tehdyt huumekokeilut ilmeisesti laukaisivat kyteneet mielenterveysongelmat.

Poly Styrene hajotti bändinsä, teki kaupallisen itsemurhan soololevyn (jonka upea nimikkobiisi Translucence on auringon paahtamaa psykedeliaa aikuiseen makuun) muodossa, vetäytyi julkisuudesta ja yritti kasvattaa tyttärensä hare krishna -yhteisössä.

Poly Styrene: I Am a Cliché ei ole vain dokumentti valovoimaisesta punktähdestä, joka paini demoniensa kanssa, vaan myös tarina monimutkaisesta ja suorastaan vaikeasta äiti–tytär-suhteesta. Dokumentin ovat ohjanneet Poly Styrenen tytär Celeste Bell ja Paul Sng. Ensin mainittu toimii kertojana tutkimusmatkalla äitinsä elämän vaiheisiin ennen tyttären syntymää.

Hänelle alkaa selvitä äitinsä merkitys ja taiteellisuus, jotka näyttäytyivät pikkutytön silmin tylsältä haastatteluissa mukana notkumiselta tai nälän tunteelta, kun äiti on uppoutunut kirjoitushommiin. Mielenterveysongelmat pahoinpitelyineen katkoivat äidin ja tyttären välit vuosiksi. Poly Styrene kuoli syöpään vuonna 2011.

JUKKA HÄTINEN

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali Helsingissä 16.–26. syyskuuta. Koko ohjelman löydät täältä.

PÄIVITYS 9.9.2021 klo 10.53: Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia -elokuvan arviossa epäselvä termi kasvonäyttely on vaihdettu kasvoilla näyttelemiseksi.

Lisää luettavaa