C-kasetti rahisee, auringonläikkä siirtyy hiljalleen räsymatolla. Villasukkien varret ovat rullalla. Arabian Kosmos-astiaston kupeissa höyryää pannukahvi. Pihalla heinäpelto kypsyy kesätuulessa…
Nostalgiaryöpystä huolimatta emme ole kultaisella 80-luvulla, vaan tuoreessa vuodessa 2021. Uusi vuosikymmen on käynnistynyt, mutta Suomen kulttuuri- ja aivan erityisesti musiikkiskenen huipulla on jo vuosia vallinnut retrocore. Se ammentaa menneiden vuosikymmenten estetiikasta, sitä romantisoiden ja nostalgisoiden. Se pukeutuu kirpparilta löydettyyn laamapaitaan, isoisän huopahattuun, äiskän tuulitakkiin vuodelta 1992. Se kuulostaa vinyylisoittimen neulan rapinalta, Leevien riimeiltä, 60-luvun unohdetuilta artisteilta, jotka on kaivettu divarin perimmäisen nurkan levypinoista. Mitä autenttisemmin nämä menneiden päivien äänielämykset näin vuosikymmenten kuluttua toisintaa, sitä hunajaisempaa on kriitikoiden ulosanti. Yleisökin tykkää.
Litku Klemetti, Maustetytöt, Lasten hautausmaa, Jukka Nousiainen ynnä muut retrocoren estetiikkaa hyödyntävät paperitähdet on otettu vastaan niin avosylin ja itsestään selvästi osaksi suomalaista melankolista kulttuurimaisemaa, ettei kukaan ole oikein osannut edes sukeltaa ilmiöön sen kummemmin. Kaikki edellä mainitut ovat toki hyviä ja suosionsa ansaitsevia artisteja, tässä sukelluksessa ei ole kyse siitä. Mutta miksi vaalimme ja toisinnamme lapsuutemme, vanhempiemme lapsuuden ja jopa isovanhempiemme lapsuuden estetiikkaa, henkeä, ilmapiiriä? Retrocore luo jonkinlaista vaihtoehtoista historiaa, joka on turvallinen, kotoisa ja ihana, riisuttuna elementeistä, jotka eivät enää istu nykyiseen tiedostavaan ilmapiiriin. Vaan suodatuksesta huolimatta tässä kaikessa on jotain takaperoista. Uudelle vuosikymmenelle, joka edellisen vuosisadan kohdalla oli suuri kulttuurisen uudistumisen vuosikymmen, tultaessa suomalainen populaarikulttuurin elinvoimainen latvaoksisto katseleekin taaksepäin. Oikein kaivautuu sinne muhimaan.
On helppoa tehdä oletus, että kyseessä on reaktio maailman monimutkaisuuteen ja hitaasti mutta varmasti ihmiskunnan kasvoille räjähtäviin kriiseihin. Mantereet palavat ja pandemia jyllää, dystopia on jo täällä, mutta aina voi helpotuksesta huokaisten kääntää selän ja fiilistellä sitä aikaa, kun maailma oli vasta kurkottamassa teräväkyntisiä sormiaan lintukotoomme. Korona-aika on varmasti luonut retrocorelle ihanteellisen ympäristön, mutta retrocorelle korona ei kuitenkaan ole edellytys. Se kukoisti jo ennen kuin meidät pakolla suljettiin kammareihimme leipomaan pullaa ja virkkaamaan. Pakonomainen menneisyyden kaivelu tuntuu olevan ajan henki, oli kyse sitten vaatteista, musiikista, henkilöhistoriasta kuin kansojen historiasta. Kulttuurikenttä on yksi iso terapiaistunto, jossa toisaalta käydään läpi menneisyydestä versovia ja tähän päivään asti kantavia vääryyksiä, ja toisaalta tuudittaudutaan tunteeseen, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen on aina ollut paremmin. Varsinkin juurettomuutta kokevan millenniaalin mielestä.
Onko Suomen musiikkikentässä edes futuristeja? Kuka kulkee edellä, visioi tulevaa eikä mennyttä? Ainakin Vesala ja Anna Puu ovat leikitelleet futurismiavaruusestetiikalla, mutta onko sillä muuta tarjottavaa kuin alumiinifolioon kääriytyminen? Mitään siltaa tulevaan luovaa sanottavaa on vaikea löytää, ja estetiikastakin tulee ennemmin mieleen Lady Gaga kymmenen vuotta sitten, kuin oikeasti varteenotettavat visiot. Rivakasti kehittyvä elektronimusiikki on helppo mieltää tulevaisuuden äänimaailmaksi. Ruusut tekevät sitä raikkaasti ilman tarvetta vaellella lapsuuden lähiöissä. Yeboyah on ottanut haltuunsa Suomen rap-skeneä ja laajentanut sen näkökulmaa relevantilla tavalla. Maailmalta tulevaisuusorientoituneisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen Grimes, jonka elektroavaruusfuturismi punoutuu luontevasti Space X:n futurismiavaruuteen, ollen villiä ja välillä sekavaakin, mutta oi niin rohkeaa.
Retrocoren estetiikka ei välttämättä sulje pois ajankohtaisten aiheiden käsittelyä. Melankolisen suomirockin tahtiin voi laulaa vaikka ilmastonmuutoksesta. Päivän uutisaiheiden sijaan ymmärrän futurismin kuitenkin joksikin muuksi. Itse tajusin olevani futuristi selatessani Litku Klemetin ja viiteryhmänsä Instagrameja ja saadessani ihottumaa niiden kotiseutumuseonostalgiasta. Juna Kainuuseen meni jo. Tämä on jo nähty ja eletty, nämä päivät ovat menneet. Ne varmasti tarjoavat jotain 2020-luvun ihmiselle, eivät ne muuten olisi niin laajalevikkisiä ilmiöitä. Mutta tarjoavatko ne mitään, mikä olisi eteenpäin vievä voima? Olemassa olevien ilmiöiden kritisoiminen on usein tärkeä askel, mutta huolestuminen itsessään ei ole futurismia. Ratkaisukeskeisyys ja luovuus sen sijaan ovat. Energia on. Joskus se voima oli niissä artisteissa ja yhtyeissä, joita nämä nykyiset menneeseen kurottavat aktit pastissoivat. Joskus rock oli tuore energian palo, valmiina viemään sukupolvensa kohti tulevaa, äänekkäinä ja tuhoisina. Kahdeksankymmentäluvun syntetisaattorit kerran olivat huomisen soundi. Vaikka retrocore lainaa näiden estetiikan, niiden henki on hukassa ja huomiotta.
Jokaiselle genrelle tapahtuu ennemmin tai myöhemmin puristinen stagnaatio, ja muotoa palvotaan enemmän kuin sisältöä. Retrocore muistuttaa mielestäni tätä ilmiötä tehden siitä oman taiteenlajinsa. Hai-saappaissa kivutaan omalle turvalliselle korokkeelle, jossa juhlitaan oikeaa makua ja estetiikkaa samanmielisten kesken, järjestäen ja valikoiden sitä, mitä on jo tehty. Jonkun muun täytyy saada aikaan luova tuho, josta mikään uusi pääsee versomaan. Retrocore tuskin itse asemoi itseään vastakkaiseksi futurismille, ehkä ennemmin pakkausmuovin makuiselle listalaskelmoinnille. Mutta se on sitä vahingossa, luoden ympärilleen herttaisen huvikumpumaailman, jossa samat asiat tapahtuvat uudelleen ja uudelleen kuin Päiväni murmelina -elokuvassa.
Futurismin ei tarvitse olla robottiääniä ja alumiinin säihkettä, nämä kliseet ovat pelkkää pintaa. Futurismi on sitä, että nähdään ja halutaan nähdä eteenpäin, silkasta uteliaisuudesta ja pelottomuudesta. Musiikissa futurismi etsii uusia muotoja ja sisältöjä ilmaisemaan sitä, mikä on vasta tulossa.
Toki tulevaisuus on pelottava. Mutta se on ollut sitä aina. Jos ei ole pelätty ilmastonmuutosta, on pelätty ydinsotaa ja tuomiopäivää. Mummokalsareissa nössöilyn ja tulevaisuudelta pakenemisen sijaan sinne voi myös katsoa pää pystyssä, sielu palaen. Tulevaisuus ei muutu valoisammaksi kun sen kieltää kolmesti, kehityksen vaihde laitetaan pakille ja lakataan elämästä. Toivottavasti maailman lopulta avauduttua tämä kotoilu ja ryytimaan laidalla lauleskelu muuttuu oikeaksi menneisyydeksi sen larppaamisen sijaan ja pääsemme eteenpäin myös kulttuurisesti.
– Hanna Tuikkala
Kirjoittaja on uushelsinkiläinen kulttuurigeneralisti, jonka mielestä universumi kiteytyy populaarimusiikkissa.