Anna Brotkinin coversarjassa vertaillaan tässä kuussa Frank Sinatran iki-ihanaa Fly Me to the Moonia Anna Ternheimin vuonna 2008 julkaisemaan toisenlaiseen sovitukseen.
Teksti: Anna Brotkin
Tunnen kourallisen ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan voi sietää Fly me to the Moonia ja toisen kourallisen, joka vannoo rakastavansa sitä hautaan asti. Kiistämättä biisi on varsin ylicoveroitu. YouTube on täynnä ammattilaisten ja amatöörien näkemyksiä tästä pienestä kuutripistä. Se kuuluu hyväntekeväisyysjuhliin ja koko perheen tv-konsertteihin, Michael Bublén ja Paul Ankan settilistoihin. Astetta fiinimpää statusta havitteleva karaokelaulaja pitää kappaletta omana hurmausbravuurinaan.
Vuonna 1954 kirjoitetun laulun tunnetuin versio on Frank Sinatran levytys vuodelta 1964. Se on täynnä swingiä, iloa ja puhdasta toiveikkuutta. Sä olet ainoa jota palvon ja rakastan, suutele minua! Ja sitten torvet soivat ja helmat hulmuavat.
Ruotsalaisen Anna Ternheimin näkemys laulusta on hieman toisenlainen. Hän on kääntänyt Sinatran romanttisen ja kepeän asetelman ylösalaisin. Ternheimin indiefolk-versio huutaa enemmän pettymystä kuin toivoa: pyyntö kuuhun lennättämisestä on esitetty rakastetulle kauan sitten, eikä siihen ole vastattu. Teksti on sama, mutta tunnelmassa ollaan kaukana romantiikan täyttämistä peilisaleista ja ikuisen rakkauden huumasta.
Draaman rakenne on Ternheimilla hallussa: alkuun tarjolla on hienoista optimismia, mutta heti ensimmäisen kertosäkeen viimeisellä soinnulla kuulija palautetaan kiinni realismiin. Kertosäkeen viimeinen ”I love you” on rakkaudentunnustus vailla vastakaikua. Ei Sinatran riemukas rakkaudenkiljahdus vaan itseensä pettyneen, yksinäisen ihmisen huokaus. Taas tässä kävi näin. Rakastan sinua, vaikka sinä et rakasta minua. Rakastan sinua, vaikka ei todellakaan pitäisi.
Ternheimin puoliväsynyt ääni ja suloinen aksentti, akustinen kitara ja kaikumaailma rakentavat biisistä pienieleisen ja hienovaraisen cover-helmen. Kuten ruoanlaitossa, myös musiikissa vähemmän on monesti enemmän. Paikallaan junnaava, koko ajan ikään kuin alkamassa oleva rumpukomppi viimeistelee elämyksen. Jos Sinatra maustaa omansa vaniljasokerilla ja hopeakuulilla, Ternheim tyytyy simppeliin suolaan.
Vuorotellen kuunneltuna versiot kommentoivat hienosti toinen toisiaan: ensin Sinatra julistaa koko maailmalle olevansa onnellinen, jonka jälkeen Ternheim haluaa paljastaa totuuden kauniiden valheiden takana. Tämän jälkeen Sinatran version söpöilevät huilut kuulostavat lähinnä ilkikuriselta vittuilulta Ternheimin suuntaan. Lopuksi ruotsalainen melankolikko toistaa sanomansa, mutta ei dramaattisella tai surkuttelevalla tavalla, vaan toteamuksena maailmasta. Kuule Frank, näin se nyt vaan on.
Coverin lopussa kaikuvat, viimeisin voimin ilmoille vaikerretut ”Fly me to the moon” -säkeet ovat jo luovuttajan sanoja. Rakkaus on kuollut aikoja sitten, eikä kukaan ole enää viemässä ketään yhtään minnekään. Lupaukset ovat karisseet tyhjinä maahan. Niiden mentyä jäljellä on enää akustinen kitara, sama kuin biisin alussa, joka kuiskaa: pettymys ei ole ensimmäinen eikä taatusti viimeinen.
Alkuperäinen
Cover
