Tuntuu siltä, kuin kiipeäisin maan pinnalle pimeistä syvyyksistä. Räpyttelen silmiäni kirkkaassa auringonpaisteessa kuin liian kauan maan alla lymyillyt myyrä. On perjantai 11. elokuuta, ja olen juuri ollut katsomassa Oranssin Pazuzun esiintymistä Flow-festivaalin Black Tentissä.
Keikalla musiikki vyöryy päälleni aaltoina. Suvantoja seuraavat väkivaltaiset kitaroiden, koskettimien ja karjumisen purkaukset. Psykedeelisen rockin ja black metalin hypnoottinen sekoitus kuljettaa mukanaan väriloistosta kosmiseen pimeyteen.
Keikalle tulleet nousuhumalaiset juhlijat eivät oikein tiedä, miten olisivat. Eräs mies katselee nauraen kavereitaan. Hän nostaa välillä kätensä pirunsarvikäsimerkkiin. Miehen vierellä seisova nainen pyörittelee ihmeissään päätään. Kun katson seuraavan kerran heidän suuntaansa, porukka on hävinnyt.
Yksi iloluontoinen, glitterillä koristeltu kolmikko yrittää tanssia vellovan musiikin tahtiin. Se ei oikein tahdo onnistua. He lähtevät etsimään valoisampia tanssilattioita.
Porukka teltassa vähenee, kunnes lavan eteen jäävät vain innokkaimmat Oranssin Pazuzun ystävät. Monet huojuvat kuin transsissa. Eräs tyttö seisoo silmät kiinni hievahtamatta paikallaan. Hän tuntuu olevan jossain toisessa maailmassa.
Flow’ssa Oranssi Pazuzu saattaa tuntua uudelta ja eksoottiselta kokemukselta, mutta yhtye on ollut kasassa jo kymmenen vuotta. Se syntyi seinäjokelaisen teatraalisen taiderockyhtyeen Kuolleiden Intiaanien raunioille.
Netistä löytyvien lähteiden mukaan Kuolleissa Intiaaneissa soitti suurin osa Oranssin Pazuzun jäsenistä: laulaja-kitaristi Juho ”Jun-His” Vanhanen, basisti Toni ”Ontto” Hietamäki, rumpali Jarkko ”Korjak” Salo ja kosketinsoittaja Ville ”Evill” Leppilahti. Tätä yhtye itse ei tosin halua vahvistaa.
Oli miten oli, Oranssin Pazuzun kokoonpanon täydensi pian sen perustamisen jälkeen kitaristi Timo ”Moit” Alatalo. Hänen tilalleen tuli viime vuonna Kairon; IRSE! -yhtyeestä tuttu Niko ”Ikon” Lehdontie.
Yhtye sai kolmella ensimmäisellä levyllään, Muukalainen puhuu (2009), Kosmonument (2011) ja Valonielu (2013), vankan fanikunnan marginaalisemman musiikin ystävistä, mutta vuoden 2016 Värähtelijä oli se levy, jolla Oranssi Pazuzu ampaisi laajempaan tietoisuuteen. Se oli aikaisempia levyjä monisävyisempi ja tiivisti loistokkaasti yhtyeen psykedelian, black metalin, progressiivisen rockin ja avaruusrockin yhdistelmän.
Värähtelijä sai entistä suurempaa huomiota paitsi metallipiirien ulkopuolella, myös ulkomailla. Sellaiset arvostetut sivustot kuten Pitchfork, Allmusic, The Quietus ja Spin kehuivat levyä. Alkuvuodesta Värähtelijä valittiin ehdolle Teosto-palkinnon saajaksi. LA Weekly valitsi Oranssin Pazuzun ensimmäiseksi listatessaan 10 pelottavinta metallibändiä.
Täytyy myöntää, että olen vähän hermostunut, kun kävelen Flow-perjantain iltapäivänä tapaamaan Oranssin Pazuzun laulajaa ja kitaristia Juho Vanhasta. Mielessäni pyörii Flow-festivaalilehden haastattelu, jossa toimittaja Marko Ylitalo yritti kysyä Vanhaselta hassuja suosikkibiiseistä ja lempijuomista.
Kolmannen kysymyksen jälkeen Vanhanen lopetti haastattelun lyhyeen. Hänen vastauksensa olivat lyhyitä ja tylyjä:
”Mitä teet tänään? En mitään. En yhtään mitään.”
”Haluan tanssia. Tuleeko mieleen jotain hyviä biisejä? No… ei.”
Mahtaako tästä haastattelusta tulla yhtä vähäsanainen?
Ei sentään. Kun tapaan Vanhasen, hermostuneisuuteni häviää nopeasti. Hän on ystävällinen ja hymyilee paljon. Kysymyksiini hän vastaa mukisematta. Vanhanen osaa myös nauraa itselleen. Kun kysyn, onko hän kuunnellut vanhoja levyjään, hän pudistelee päätään ja vastaa nauraen: ”Ei niitä jaksa!”
Kun kyselen myöhemmin tarkennuksia tekstiviestillä, Vanhanen on vähäsanaisempi, jopa tyly. Hän väistelee kysymystä siitä, kuka Oranssista Pazuzusta soitti Kuolleissa Intiaaneissa vastaamalla, että ”yhtye koostui mielikuvitushahmoista, joten siinä ei ollut oikeita henkilöitä”. Ehkä arvoituksellisen taiderock-artistin roolin vetäminen viestien välityksellä on helpompaa kuin kasvotusten.
Se on selvää, että Vanhanen on tosissaan yhtyeensä ja musiikkinsa kanssa.
”Tämän bändin pointti on se, että teemme musiikkia ja taidetta. Jos olemme esillä jossain mediassa, meille on tärkeää, että silloin puhutaan siitä, minkä takia olemme siinä tilanteessa, eli siis musiikista. Muut jutut ovat täyttä diipadaapaa. Ei siinä ole mitään kauhean vihamielistä. Minulla ei ole mitään annettavaa tältä osin mihinkään muuhun”, Vanhanen sanoo, kun kysyn Flow-lehden haastattelusta.
Toisinaan pelkkään musiikkiin keskittyminen on kuitenkin vaikeaa. Elokuun lopulla Oranssi Pazuzu ilmoitti Facebook-sivullaan, että se peruu keikkansa Berliinissä järjestetyllä Pop-Kultur-festivaalilla tapahtuman ympärillä pyörivän kohun takia. Yhtyeen mukaan kohu oli muuttanut festivaalin luonteen poliittiseksi ja ulottunut näin myös sen esiintyjiin.
”Meille musiikissamme ja taiteessamme on kyse tajuntojen laajentamisesta, ei ideologioista. Emme halua tukea mitään valtiota, hallintoa tai agendaa, avointa tai piilotettua. Ottaaksemme lisää etäisyyttä tähän poliittiseen todellisuuteen olemme päättäneet perua esiintymisemme Berliinin Pop-Kultur-festivaalilla”, Oranssi Pazuzu kirjoitti sivullaan.
Peruminen liittyi kohuun, joka oli noussut kun selvisi, että Israelin suurlähetystö oli antanut festivaalille tukea. Useampi artisti perui esiintymisensä tapahtumassa. Festivaali itse koki, että se joutui Israelin hallintoa vastustavan BDS-liikkeen (Boycott, Divestment, Sanctions) painostuksen kohteeksi. Syynä oli heidän mukaansa vaivainen 500 euron tuki, jonka Israel oli myöntänyt maastaan tulleiden artistien matkakuluihin.
Oranssin Pazuzun Facebook-sivun seinällä toiset syyttivät yhtyettä antisemitismistä, toiset kiittivät päätöksestä vastustaa Israelin hallituksen politiikkaa. Nykymaailmassa on ilmeisen vaikea jättäytyä kokonaan yhteiskunnallisten ja poliittisten keskustelujen ulkopuolelle. Vaikeampaa se on myös siksi, että Oranssin Pazuzun yleisö on suurempi kuin aikaisemmin. Marginaalibändin on helpompi kontrolloida julkisuuskuvaansa kuin kansainvälisesti tunnetun yhtyeen.
Oranssin Pazuzun esiintymiset keväällä ja kesällä 2017 kertovat paljon sen aseman muuttumisesta ja yleisön laajenemisesta.
Kesän aikana yhtye esiintyi Flow’n lisäksi niin valtavirran perusfestareilla (Provinssi, Ilosaarirock, Roskilde), metallifestareilla (Tuska) kuin psykedeelisen musiikin festareillakin (Manse Psych Fest). Se keikkaili Tanskassa, Liettuassa, Romaniassa, Norjassa ja Ranskassa. Keväällä yhtye kävi ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa Maryland Deathfestissä ja Brooklynin Saint Vitus Barissa.
Vanhanen sanoo, että ihannetilanne onkin, että Oranssi Pazuzu olisi taipuvainen tekemään kaikennäköistä. Omien musiikillisten diggailujensa hän kertoo kulkevan enemmän Flow’n edustamalla indie-kentällä. Haastattelussa hän puhuu muun muassa Philip Glassista ja Aphex Twinistä.
Yhtyeensä suosion suhteen Vanhasella ei ole harhakuvitelmia. Esimerkiksi Roskildessa Oranssi Pazuzu esiintyi pikkulavalla.
”Se on iso festari, ja lava jolla esiinnyimme on perehtynyt tosi marginaaliseen musiikkiin. Meitä oli siellä kolme suomalaista bändiä, joista itse soitin kahdessa.”
Kansainvälisen läpimurron tekemisen sijaan Oranssi Pazuzu on löytänyt maailmalta oman yleisönsä. Vanhasen kuvauksen perusteella se on ulkomailla aika samankaltaista kuin Flow-keikan loppuun asti katsomaan jäänyt porukka.
”Meidän keikoillamme tapaa olla enemmän tai vähemmän sellaista hattivattilaumaa. Jengi on omissa ajatuksissaan”, Vanhanen kertoo.
Tosin Maryland Deathfestissä Oranssi Pazuzu sai riehakkaamman vastaanoton.
”Amerikkalainen yleisö on aika intensiivistä verrattuna eurooppalaiseen. En ole ennen nähnyt meidän keikalla stage divingia tai wall of deathiä!”, Vanhanen nauraa.
Musiikissaan Oranssi Pazuzu tasapainoilee hyvin konkreettisesti kahden maailman välillä. Toinen puoli on yhtyeen nimen ”oranssi”: väri, lämpö, elämä ja psykedelia. Toinen taas on ”Pazuzu”: Manaajassakin esiintyneen muinaisen mesopotamialaisen demonin nimen symboloima pimeys, kosminen tyhjyys, kylmyys ja black metal.
Kaikkia vapaamielinen vaikutteiden sekoittelu ei ole miellyttänyt. Vaikka ”trve” ja ”kvlt” ovat nykyään termejä, joita käytetään lähinnä huumorimielessä, ja black metal on lukemattomien nettimeemien lähde, ei Oranssi Pazuzu ole säilynyt kritiikiltä. Kun hakee googlesta termillä ”hipster metal”, tulee heti toisena vastaan kuva, jossa esiintyy myös Oranssin Pazuzun Muukalainen puhuu -levy.
Kun kysyn, mitä mieltä Vanhanen on ”hipsterimetallista”, saan vastauksen, joka ulottuu aina musiikin luonteeseen ja levytetyn musiikin syntyyn asti.
”Itse näen musiikin aika simppelinä kuviona. Se on abstrakti taiteenlaji, jossa korviisi tulee ääniä. Taiteilija tallentaa taideteoksia levyille ja laittaa sinne tietyn määrän tunnetta, johon kuka tahansa voi samaistua. Ihmiset kuulevat sen, ja ne kappaleet leviävät mihin leviävät. Minun on vaikea nähdä siinä mitään sääntöjä. Ihmiset ottavat vaikutteita toisiltaan, ja näin on ollut jo kauan ennen levyteollisuuden syntyä. Se on musiikin ja taiteen evoluutiota.”
”On kauhean inhimillistä, mutta samaan aikaan keinotekoista vetää mitään rajoja tai jaotella musiikkia kauhean tarkasti. Musiikkityylien sekoittumista on turha yrittää estää. Ei black metalkaan ole syntynyt missään tyhjiössä. Sen juuret ovat bluesissa.”
Genrejen sijaan Vanhanen puhuu mieluummin tunnetiloista, joita musiikki aiheuttaa.
”Olen musiikillisesti niin kaikkiruokainen, että kaikki, joka aiheuttaa tietyn tunnetilan, toimii itselle. Voidaan ajatella, että meidän musiikkimme keskittyy jonkinlaisten psykologisessa mielessä pimeiden puolien tutkimiseen. Monenlainen musiikki voi aiheuttaa samanlaisia tunteita, eikä se ole genresidonnaista. Black metal voi aiheuttaa niitä, moderni klassinen voi aiheuttaa niitä. Positiivisenkin kuuloisesta musiikista voi tulla paska fiilis. Tunnetila on helpommin genretettävä asia kuin se, onko kappaleessa sahaavia kitaroita tai millä soittimilla se on soitettu.”
Se, että jotakuta saattaa ärsyttää Oranssin Pazuzun taiteellinen vapaamielisyys, ei haittaa Vanhasta lainkaan.
”Ihan hyvä, jos joku alkaa raivota, että miten ne kehtaavat tehdä näin. Sehän tarkoittaa, että on jotain konservatiivisempia piirejä vähän hätistelty.”
Vaikka Vanhanen suosii musiikissaan ennakkoluulotonta vaikutteiden sekoittelua ja kuvaa yhtyettään lapsiksi hiekkalaatikolla, hän ei vaikuta ironiselta ja itsetietoiselta postmodernilta leikittelijältä. Enemmän hänen puheissaan kuuluu modernistin usko uusiin innovaatioihin ja kokeiluihin. Sama usko, joka inspiroi 1960-luvun psykedeelisen rockin tutkimusmatkailijoita ja 1970-luvun progen vakavamielisiä etsijöitä.
Yksi Oranssin Pazuzun musiikillisen tutkimusretken keskeinen työkalu on musiikillisista luovista keinoista kaikkein ”hipein” ja 1960–70-lukulaisin eli jamittelu. Vanhaselle jamittelu tarkoittaa paitsi keikkojen yksitoikkoisuuden rikkomista, myös uusien näkökulmien etsimistä vahinkojen ja virheiden kautta.
”Välillä tulee ihan paskaa ja välillä se onnistuu. Sen yritämme tehdä tästä ajasta eroavalla tavalla. Nykyään kaikki menee hirveän varman päälle. Yritetään olla mokaamatta. Mikäs vika siinä mokaamisessa on?”
Vanhasen mukaan nykyään arvostetaan liikaa myös valmiita konsepteja. Niiden ongelma on, että ne eivät kehity mihinkään.
”Pitää mennä heti oikein. Eihän mikään mene heti oikein. Eikä pitäisikään”, Vanhanen puuskahtaa.
Menneisyyden mestariteoksia tai vanhoja saavutuksia ei pidä Vanhasen mukaan palvoa.
”Totta kai klassikkolevyt ovat kiteyttäneet jotain, mutta ei kannata kumartaa liian syvään sinne suuntaan. Voit aina leikitellä sen asian kanssa lisää. Voit tehdä pari paskaa levyä, ja sitten saat sen asian ehkä onnistumaan. Sitten syntyy oikeasti jotain uutta.”
Usko uuden luomiseen tuntuu populaarimusiikin viitekehyksessä virkistävältä, mutta samalla viehättävän vanhanaikaiselta. Kuin avaruusajan naiivilta unelmalta rakettireppujen avulla lentävistä 2000-luvun ihmisistä. Vanhanen kuitenkin uskoo vakaasti, ettei musiikin saralla ole vielä tehty kaikkea.
”Sitähän kaikki hokevat, mutta onko se oikeasti niin? Mielestäni voi aina kaivaa syvemmältä ja mennä pidemmälle jotakin sivupolkua.”
Värit ja pimeys. Valo ja varjo. Uusi ja vanha. Vastakohdat tuntuvat olevan läsnä lähes kaikessa, mitä Oranssi Pazuzu tekee. Sieltä ne löytyvät jälleen, kun Vanhanen kuvailee tunnelmaa, jonka hänen yhtyeensä haluaa luoda.
”Se perusasetelma on aika painajaismainen, mutta toivon mukaan sillä tavalla, että siinä on mukana pelkojen kohtaamista.”
Oranssi Pazuzu ei unohda myöskään vastakohdista perimmäistä, elämää ja kuolemaa.
”Minua kiehtoo koko olemassaolon mysteeri. Se, että me istumme tässä puhumassa, on aika pitkä vyyhti, varsinkin jos ei usko minkään jumalolennon luomishommaan. Vaikka sitä synkistelisi kuinka, että kaikki tämä on katoavaista ja kaikki delaa ihan kohta, niin kyllä olemassaolossa on hämmästelyn aihetta. Se on loputon inspiraation lähde,” Vanhanen sanoo.
Elämää ja kuolemaa symboloivat Oranssin Pazuzun musiikin kaksi eri puolta, psykedelia ja black metal.
”Psykedelia tarkoittaa minulle kaikkea elävää ja elämän evoluutiota, kaikkea sellaista, joka ei ole kiveä ja tyhjyyttä. Jos katsotaan, mitä kaikkea universumissa pääasiassa on, elämä on jonkin sortin virhe. Se on niin harvinaista. Minulle psykedelia on sattumanvaraiselta tuntuva, räiskyvä elämän värimatto.”
Black metal puolestaan merkitsee Vanhaselle kosmosta, tuntematonta, kaikkea elämälle vierasta ja myös lopulta kuolemaa. Samalla se myös merkitsee näiden syleilyä.
”Elämä on se pieni virhe, ja kaikki muu maailmankaikkeudessa on sellaista, joka ei ole millään tavalla kiinnostunut siitä elämästä. Miten se kaikki toimii, on meille täysin tuntematonta. Se on ajatuksena uhkaava, mutta samalla se on se syy, miksi me olemme täällä ja elämme.”
Vanhaseen vetoaa myös black metalin keskiössä oleva oman polun löytäminen.
”Se on iso innoittaja, että ei ole olemassa mitään sääntöjä. Ettei asetu siihen samaan jonoon, jossa on jo paljon porukkaa, vaan löytää oman tiensä.”
Keskeistä on oman maailman rakentaminen omaksi kuvakseen.
”Voit ottaa vaikutteita mistä vaan ja ottaa mukaan mitä tahansa itsellesi tärkeää ja merkityksellistä. Se on sen oman polun tamppaamista välittämättä mistään vallalla olevista ideologioista tai säännöistä.”
Kyse ei ole vain musiikista vaan elämänfilosofiasta.
”Se, miten yrittää tätä eloa vedellä… Yritän aina punnita eri ratkaisuja elämässä sen kannalta, haluanko oikeasti tehdä tätä vai teenkö tämän jostain muusta syystä. Ihmiset tekevät helposti asioita siksi, että he ovat tottuneet tekemään niitä. Sitä olisi hyvä kyseenalaistaa. Ettei menisi sitä turvallisinta reittiä koko ajan.”
Turvallisin reitti ei ole Vanhasen mielessä, kun Oranssi Pazuzu alkaa tehdä Värähtelijän seuraajaa. Levy sai kiitosta ja toi yhtyeelle aikaisempaa enemmän huomiota, mutta nyt on aika putsata pöytä ja matkata eteenpäin.
”Ei siihenkään levyyn kukaan meistä ole täysin tyytyväinen, mutta saimme Värähtelijällä kiteytettyä jotain, mikä alkoi Valonielulla. Mieluummin putsaamme pöydän kuin toistamme sitä.”
On aika heittäytyä tyhjän päälle. Pelottaako se?
”Kyllä se kai on aina ihmisellä taustalla, sanoivat he mitä tahansa. Mutta jos tekee jonkun asian niin hyvin kuin pystyy, ei hutiloi ja käyttää siihen oikeasti aikaa, se ei pelota niin paljon. Aina levytyssession lopussa kysyy itseltään, että onko siihen laittanut kaikkensa. Jos vastaus on kyllä, mikään ei voi satuttaa kovin paljon”, Vanhanen sanoo.
Hän mietti hetken ja lisää:
”Toivottavasti joka kerta tulee se fiilis, että vittu, kun olisin tehnyt tuon paremmin. Jos olet täysin tyytyväinen johonkin levyysi, mitä seuraavaksi?”
Matka kohti tuntematonta voi alkaa. Sinne Oranssi Pazuzu kulkee epäilemättä vähemmän käytettyjä sivupolkuja pitkin.