Indien rajaseutujen kesyttäjät – haastattelussa Grizzly Bear

Flow'ssa ensimmäisen Suomen keikkansa soittanut Grizzly Bear on kulkenut metsäpolkuja pitkin 2010-luvulle.

Tomi Palsa

Pari tuntia ennen Grizzly Bearin esiintymistä Flow’n seesteisessä lauantain alkuillassa tapaan päälavan takana Christopher Bearin, joka on kitaristi Ed Drosten kanssa toinen yhtyeen perustajajäsenistä. Hänellä on perspektiiviä kertoa, kuinka jo 16 vuotta toiminut yhtye on taipaleellaan kehittynyt ja kasvanut yhden indiesukupolven ikoniksi, mutta kauan odotettuun Suomen vierailuun hänelläkään ei ole antaa selitystä. Oikeastaan Göteborgin ja Oslon kautta saapunut ja Suvilahdessa yhden vapaapäivän viettämään ehtinyt Bear tuntuu hieman häkeltyneeltä siitä, että on todellakin vasta ensivisiitillä.

Paitsi yhtyeen rumpali, Bear on myös usean muun Grizzy Bearin jäsenen tavoin monialainen multi-instrumentalisti, jolle bändin äänenkuva ja laajalla vintagesointinvalikoimalla tuotettu ominaissoundi ovat alituiseen työstettävä ja harkittu osa ryhmän imagoa. Pohjana on toisaalta vanhojen folk- ja psykedeliaklassikkojen nostalgisen pikkutarkka mallintaminen ja yhtälailla pyrkimys tuon äänenkuvan päivittämiseen ja uudistamiseen nykyelementeillä.

Kahden viimeisen levynsä myötä nelihenkinen bändi on kiertänyt viidellä jäsenellä livetuotannon kasvettua uuden instrumentti- ja äänimaiseman myötä. Tämä uusi lähestymistapa mietityttää Bearia niin tuotannon kuin vanhan materiaalin kanssa tasapainoilunkin kannalta.

Viime vuoden elokuussa julkaistu Painted Ruins on yhtyeen viides albumi. Taylorin mielestä Grizzly Bear -diskografia alkaa viimein täyttää etabloituneen rockbändin mitat:

”Shieldsin (2012) jälkeen tuntui, että kiersimme vain sen albumin materiaalin varassa. Nyt minulla on ensi kertaa tunne, että meillä on tarpeeksi katalogia vaihtelevien settien rakentamiseen.”

Vaikka jo vuoden 2006 Yellow House keräsi kiitosta, varsinaiseen indietähteyteen Grizzly Bear nousi vuonna 2009 yhtyeen kaupunkipastoraalista luonnetta yhä osuvasti määrittävällä Veckatimest-levyllä. Hämmästelemme, kuinka sen julkaisusta tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta.

”Ne laulut ovat mielestäni ikääntyneet hyvin ja fanit ovat muodostaneet niihin aidon tunnesiteen. Vanhempia kappaleita osataan odottaa ja on hienoa vaihteeksi palata niihin”, Bear lupaa.

Väitteeseen on helppo yhtyä, sillä tässä vaiheessa Grizzly Bear edustaa jo monelle Flow-kävijälle siivua kerran yhdessä eletystä sukupolvikokemuksesta. Kun vuosikymmen aikaisemmin ruutupaitaisten, pohjoisamerikkalaisten, yleensä nuorten miesten muodostamien indiebändien maanläheinen, periodisoittimilla tuotettu soundi väritti hetkeksi oman ikäluokkansa äänen, tuli Grizzly Bearin kaltaisten yhtyeiden imago pian toisinnetuksi ympäri maailmaa. Myös sen tiheäkudoksisen brooklyniläissisäpiirin ulkopuolella, josta Bear näkee yhtyeen ponnahtaneen valtavirtaan puolihuolimattomasti ja spontaanisti kasvaen, ilman kollektiivisesti tavoiteltua soundia tai manifestia.

”Chris (Taylor) bändistä oli töissä samassa kahvilassa TV On the Radion tyyppien kanssa ja Animal Collectiven treenikämppä oli aivan kulman takana. Ihmiset tunsivat toisensa ja vaikka bändit tekivät lähinnä omia juttujaan juurikaan kollaboroimatta, samat ideat ja soundit jotenkin levisivät ja ne ovat yhä tunnistettavia ja tiettyyn aikaan paikannettavissa. Kyse on pitkälti (maantieteellisistä) etäisyyksistä ja ajoituksesta, että jotain sellaista vain tapahtuu.”

Mutta kuinka yhtyeen soundi on kehittynyt tuon jälkeen, ja onko indiefanille nostalginen brooklyniläiskahvilan soundtrack sovitettavissa festivaaleille, joiden musiikkitarjonta monipuolistuu ja lavenee vuosi vuodelta?

Bear itse kertoo nauttivansa juuri festivaalikeikoista, koska ne tarjoavat kiinnostavan ikkunan uusiin suuntauksiin ja tyylilajeihin myös niillä soittavalle artistille. Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että paradoksaalisesti juuri bändin livesoundi on pysynyt varsin perinteisenä, eikä yhtyeen albumituotannossa tapahtuneista uudistuksista huolimatta tällä kiertueella ole mukana läheskään kaikkea sitä gearia, joka voisi olla; rumpukoneidenkin sijaan hän suosii keikoilla aina rumpusettiään. Viides jäsen Aaron Arnzt tukee kiertueilla mm. analogisyntetisaattoreilla, mutta päivitetyn Grizzly Bear -soundin kuulee parhaiten bändin uusimmalta levyltä.

”Painted Ruinsia voisi sanoa ‘elektroniseksi levyksemme’, vaikka sellainen lähestymistapa on oikeastaan aina kulkenut mukanamme, nyt vain hieman vahvemmin. Emme halua viljellä syntetisaattoreita liian raskaskätisesti, vaan tasapainottaa niillä akustisia instrumentteja ja luoda jotain eteerisempää. Etsimme niiden kautta uusia tunnelmia ja parhaimmillaan ne eivät edes kuulosta syntetisaattoreilta.”

Bearin lupaus toteutuu myöhemmin illasta, kun tunnin päälavasettiin mahdutetaan mukaan materiaalia niin Veckatimestin kuin Shieldsinkin kappalevalikoimasta uuden albumin kohokohtien ohella. Mitä tulee Grizzly Bearin pian vuosikymmenen verran raffinoituun omaääniseen olemukseen, on hän oikeassa sen ajattomuudesta ja vuosien tuomasta patinasta. Hymnimäisinä kulkeva, harmoninen folkpop limittyy kappaleesta toiseen yhtä pehmeän saumattomasti niin vanhemman materiaalin rustiikkisessa indiessä kuin tuoreiden Painted Ruins -kappaleiden kiillotetussa ambienssissa. Jos ruutupaitaindierokkarit halusivat aikoinaan paeta Brooklynistä waldenilaiseen metsään, nyt he ovat vuorostaan löytäneet metsän seesteisyyden keskeltä kaupunkimiljöötä.