”Shame, shame, shame”, Charlie Steen sanoo musiikin loputtua syyllistävällä äänensävyllä etusormeaan heristäen.
”That’s the name of our band and now you know it.”
Brittilehdistön märille kalsareille altistuneena tiesin toki nimen entuudestaan, ja sen, että lontoolaisbändiltä on lupa odottaa… jotain. Mutta voihan bollocks millaisen juoksutuksen kitaramusiikin eri vuosikymmenien merkittävimpiin brittihetkiin Shame tarjosi.
Ellei bändi näyttäisi blondattuine geelitukkineen, ei niin treenattuine paljaine ylävartaloineen ja lököttävine housuineen savuisesta kantapubistaan friteerattua turskaa ja mustaa silmää etsimään lähteneeltä nousuhumalaiselta urpojengiltä, olisi helpompi uskoa Shamen soittavan näin suvereenia levyhyllymusiikkia.
Shamen musiikin voisi tallentaa valokuvaksi, joka on otettu juuri sillä hetkellä, kun Mark E. Smithin ja Liam Gallagherin nyrkit ovat osumassa toistensa leukaperiin John Lydonin ja Jake Burnsin naureskellessa räkäisesti taustalla.
Debyyttialbumi Songs of Praisen sarkastiset ja nokkelat sanoitukset eivät pääse keikalla oikeuksiinsa, sillä Steen mylvii, ölisee ja kuolaa niin kuin vain kyseisen saarivaltion kansalaiset tai kiehuvaa vettä suuhunsa kaataneet kieltä lausuvat.
”This is how it starts”, alkaa The Lick, joka on silkkaa The Fallin palvontaa ja paatosta. Pääosin bändi soittaa kulmikasta post-punkiaan edellä mainitun manchesterilaisyhtyeen kultakauden hengessä – tarkoittakoon se tässä tapauksessa osaa niistä levyistä, joilla Steve Hanley soitti bassoa.
Mutta ei tämä pelkkää The Fallia ole! Sen näkee jo Steenin määkimisasennosta: poliisin raudat ranteiden ympärillä saattavat olla tutut hänelle, mutta Liam Gallagherin tuhansiin keikkakuviin ikuistettu ikoninen poseeraus varmasti tutumpi.
Brittipopin 90-luvun parhaat palat kaikuvat kappaleissa, kuten One Rizla. Kuulas melodia saattaa hämätä, mutta tämäkin on ruutitynnyri, jota herttaiset brittilädit monottavat kilpaa maihareillaan.
”My voice ain’t the best you’ve heard / And you can choose to hate my words / But do I give a fuck?”
Jos jollakulla oli vielä epäilyksiä vastauksesta, Steen repii paidan yltään ja osoittaa olevansa brittiläisen kitaramusiikin uusi Jeesus nousemalla kävelemään yleisön käsien päälle.
