Minimalismin legenda soitti erikoista kummelijatsia – Terry Riley & Gyan Riley Flow-festivaalilla

Isä ja poika Rileyn konsertti sai miettimään keisarin vaatetusta, kirjoittaa Mikael Mattila.

Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Amerikkalainen minimalismisäveltäjä Terry Riley (s. 1935) oli monessa mielessä yksi tämän vuoden Flow’n tärkeimpiä buukkauksia. Ainakin nimenä.

Flow’n Other Sound -lava lienee koko festivaalin tärkein yksittäinen konsepti. Se tuo esiin sellaisia avantgarden ja klassisen musiikin pitkän linjan tekijöitä, jotka esimerkiksi Juhlaviikkojen ohjelmassa jäisivät vain instituutioiksi instituutioiden sisään. Flow’n ohjelmistossa ne taasen ovat yllättäviä ja piristäviä lisiä pop-painotteiseen tarjontaan. Viime vuosien tarjonnasta erityisinä mainittakoon vaikkapa Midori Takada, William Basinski ja Arthur Russellin Instrumentals-esitys.

Terry Riley taasen on genrensä jättiläinen, joka muistetaan mainita heti Steve Reichin perään yhtenä suurista minimalismitekijöistä. Riley on myös harvinainen Suomen-vieras, sillä hänen edellisestä visiitistään on ainaa noin 55 vuotta. Silloin hän piipahti Helsingissä tekemässä happeningia säveltäjä Henrik Otto Donnerin kanssa.

Luonnollisesti Rileyn tunnetuimmista sävellyksistä (kuten In C tai A Rainbow in Curved Air) on lähes yhtä kauan, mikä ei kuitenkaan hälvennä niiden kulttuurillista merkittävyyttä. Vuosien aikana hän on tehnyt henkistä, usein itämaissävytteistä musiikkia sekä isoille että pienille kokoonpanoille, mutta on usein itse esiintynyt yksin jonkinlaisen koskettimiston, kuten urkujen tai pianon, kanssa.

Flow’hun hän oli ottanut mukaan kitaraa soittavan poikansa Gyanin, jonka kanssa hän on kiertänyt jo tovin.

Musiikki ei tietenkään ollut lainkaan sellaista, mitä Rileyn klassikkosävellyksillä kuullaan. Tuskin kukaan näinkään myös odotti, mutta vaikea oli myöskään odottaa sellaista ilmaisua, jota duo lavalla esitti.

Ennakkokäsitykseni mukaan Riley & Riley oli varsin tyypillistä ”amerikkalaista koulukuntaa” edustavaa minimalismiliplatusta, jossa pojan kitaraluritukset seurasivat isän näppäriä pianovirtailuja – resepti oli siis tyylilajinsa sisällä niin sanotusti business as usual.

Äänivirtailua todellakin tuli, mutta hieman erilaisessa muodossa. Musiikki oli yllättävän tylyä, kulmikasta ja jopa steriiiliä? Terry läimi kuivakkaasti soinutta flyygeliään ikään nähden huikealla virtuositeetilla ja intensiteetillä, mutta soittimesta lähtenyt musiikki oli omituisen anonyymiä, mahdottomasti hahmottuvaa kilinää. Välillä siinä kaiketi oli jokin teema, mutta melko köykäiseksi jäi.

Yllättävää musiikkia mieheltä, joka on tullut tunnetuksi lähinnä buddhamaisena myhäilijänä, ja joka mieluummin nojaa vähän taakse- kuin eteenpäin.

Gyan vastasi samalla mitalla – ja samalla soundilla. Kitaran naukuva särö oli kuin opistojatsarin työkalupakista ja alkoi melkoisen nopeasti tympiä. Kaksikon soitintaistelu alkoi muistuttaa sitä Kummeli-sketsiä, jossa puhutaan siitä, miten musiikissa ja elämässä ei saa tehdä virheitä.

Kun kymmenen minuuttia tai vartin (ei kai sentään enempää) kestänyt erikoinen fuusiojazz päättyi, otettiin kierroksia edes hiukan takaisin. Terry kaivoi esiin melodikan, napautti intialaisen shruti boxin pyörimään ja siirtyi juuri sille raga-musiikin tasolle, jonka mahdollisesta poissaolosta tulin juuri ennen keikkaa maininneeksi.

Nauratti. Tuntui niin absurdilta olla todistamassa Terry Riley soittelemassa melodikaa hänen poikansa pöljän jazz-kitaroinnin säestämänä.

Toisaalta raga-suvanto oli keikan parhaimmistoa. Vuosikymmenet intialaista musiikkia opiskellut Riley lauloi hauraalla äänellään vakuuttavasti ja musiikki imi sisäänsä. Toisaalta se tuntui niin hartaalta ja rituaalinomaiselta, ettei se sopinut Voimala-hallin väenpaljouteen, vaan mieluummin johonkin telttaan korkeintaan parinkymmenen ihmisen ihmeteltäväksi. Se ei tuntunut estradimusiikilta.

Intia-trippi tuntui kuitenkin irraliselta, koska siihen ei loppusetissä palattu. Kappaletta seurannut, ruotsalaiselta kansansävelmältä kuulostanut sävellys tuntui silti raikkaalta alun jatsiurheilun ja hidastempoisen ragailun perään. Hetkeksi myös Gyan-poika päätti kytkeä kitaransa särön pois päältä ja soittaa sen sijaan pehmeää sisustusmattoa.

Suvantojen jälkeen kaksikko tosin palasi itsepintaisesti samaan lipevään soitinurheiluun, jossa flyygeli hakkasi syyttävästi kuin tuulessa repsottava aaltopelti ja kitara möyrysi modulaattorin läpi kuulostaen hepulin saaneelta Aku Ankalta. Silloin, kun soundi palasi perinteisempään, oli ensimmäinen assosiaatio Seppo Tynin liukas soitanto Pekka Pohjolan 80-luvun levyillä.

Uuvuttavan ja omituisen, mutta kenties esittäjänsä merkittävyyden takia loppuun asti jollain tavalla kiinnostavan setin päätteeksi isä ja poika löysivät yhteisen värähtelytaajuuden. Esityksen ”sävelletyimmältä” kuulostanut kappale sai kaksikon antautumaan lennokkaalle vuoropuhelulle, joka kerrankin tuntui myös kuulijasta tarkoituksenmukaiselta.

Äkkiväärä ja miljoonaan suuntaan yhtäaikaisesti rimpuillut kahden Rileyn setti jätti lopulta hämmentyneen olon. Se sai pohtimaan klassista kysymystä keisarin vaatetuksesta ja siitä, kiinnostaisiko moinen pilitys lainkaan, jos sitä olisi ollut tuottamassa joku vähemmän merkittävä koskettimien kuluttaja.

Merkitystyhjä ja Intia-suvantoa lukuunottamatta lähinnä itseensä viitannut, paljolti improvisatorinen keikka onnistui hämmentämään ja ainakin kirvoittaa muisteluita tulevissakin Flow-matrikkeleissa, mutta kovin merkityksellistä musiikkia se ei ollut.