New Yorkissa elänyt brittiräppäri MF Doom eli Daniel Dumile kuoli 49-vuotiaana. Kuolinsyystä ei ole tietoa, eikä siitä, miksi asia tiedotettiin vuoden 2020 viimeisenä päivänä, kun menehtymisestä oli jo pari kuukautta. Uutinen hämmensi vuodenvaihdetta juhlivaa hiphop-kansaa ja sosiaalinen media täyttyi artistien osanotoista. Rumba kokosi kattauksen toimittajia, räppäreitä, tuottajia ja tiskijukkia jakamaan muistonsa.
Jukka Hätinen
”Sinun suosikkiräppärisi suosikkiräppäri.” Tällä saatteella A Tribe Called Quest -legenda Q-Tip jakoi suru-uutisen MF Doomin poismenosta. Monesta underground-puurtajasta voi sanoa näin, mutta MF Doomin kohdalla se pitää kutinsa ainakin parin sukupolven verran. Sen lisäksi hän oli armoitettu tuottaja, jonka käyttämät sämplet tuovat harmaita hiuksia vielä sukupolvien ajan.
Henkilökohtaisesti kolme suosikkiräppäriäni ovat Ghostface Killah, Kool Keith ja MF Doom. Heissä on niin paljon yhteistä, että kun sen kirjoittaa auki, käy ainakin selväksi, että minä olen löytänyt hiphopista sen, mistä pidän. Kolme newyorkilaista epätahtiin räppäävää mc:tä, jotka rakentavat fantasiamaailmoja. Tarinankertojia, joiden lähtöpisteenä voi olla aamiaismurot, mutta tyyli jolla kertomus kulkee on poikkeuksellisen maagista ja risteykset jyrkkiä ja arvaamattomia.
MF Doom on silti yllä mainituista se mystisin, myyttisin ja lopulta jopa Kool Keithiä oudompi. Henkilökohtaiset tragediat ovat osa MF Doomin uraa. Veljen kuolema, oman pojan kuolema, karkotus USA:sta. Näitä käydään läpi kappaleissa, mutta silti sarjakuvamaisen superpahiksen vinkkelistä. Nämä pari päivää MF Doomin menehtymisestä kuulemisen jälkeen olen löytänyt sanoituksista lukuisia viitteitä kuolemasta ja sen hyväksymisestä, mutta tärkeintä hänen räpeissään on kuitenkin välittyvä karisma ja tunne. Tarinoiden mukaan MF Doom muuttui myös keikkareissuilla mukavasta seuramiehestä ilkikuriseksi hahmoksi, kun nosti maskin kasvoilleen. Ja legendat keikoille lähetetyistä doomboteista sen kuin sakeuttavat saagaa.
MF Doom sai maistiaisen suuremmasta glooriasta Madlibin kanssa tehdyn Madvillainy-albumin johdosta. Räppärin menestyneintä albumia voi oikeastaan pitää yhtenä nykyisin valtaisaa suosiota nauttivan chillhop-genren kulmakivistä. Mutta MF Doom teki myös kaikkea muuta, ja paljon. Sekä muilla aliaksilla että muiden tuottajien kanssa. Punaisena lankana tuplariimien kanssa kikkailu, suhisevat ässät ja takakenoinen toimitus äärimmäisellä karismalla ja pikkaisen liian kuuma perunan pala suussa.
Sukelsin itse MF Doomin maailmaan ostamalla Operation: Doomsday -tuplavinyylin tuoreeltaan The Funkiestista muistaakseni 99 markalla. Sade- ja Steely Dan -sämplejä, rälläköimistyylistä skrätsäystä ja aivan päätöntä räppäystä sisältävä levy on itselleni underground-hiphopin kulta-ajan manifesti, joka ei ole vanhentunut vuosien saatossa. Voisin ylistää albumin mitä tahansa raitaa, mutta mainittakoon nyt possebiisi Who You Think I Am?, jonka biitti on niukkuudessaan neroutta: Skull Snapsin satoja kertoja sämplätty rumpubreikki löytää uuden kiinnostavan muotonsa, eikä kaveriksi tarvita kuin Yusef Lateefin salaperäinen huilukuvio, ja kenttä on pedattu sarjakuvamaisille kovistelijoille tilittää olemisen vaikeutta.
MF Doomin kuolema oli tietojen mukaan tapahtunut jo lokakuussa, mutta siitä tiedotettiin vasta vuoden viimeisenä päivänä. Räppäri onnistui vielä kuolemallaankin hämmentää maailmaa ja ottamaan vuoden 2020 nimiinsä. Odotan silti näkeväni doombotteja keikoilla.
Rumbassa on tapana noudattaa kielioppisääntöjä myös erisnimien, kuten taiteilijanimien suhteen, mutta tästä eteenpäin teemme poikkeuksen. ”Just remember all caps when you spell the man’s name.”
Setä Koponen
Vaikka hiphop on genrenä erittäin monimuotoinen, ei satunnaista tarkkailijaa voi syyttää, jos pitää sen muotokieltä ja kuvastoa suht geneerisenä. MF DOOM kaikkine sivuproggiksineen ja hämyine alter egoineen erottui joukosta ja häntä voikin huoletta tituleerata yhdeksi omaperäisimmistä. Ekan kerran kuulin DOOMia Zev Love X:nä KMD:n biiseissä ysärin alkupuolella ja sitten vuoden 1999 MF DOOM -debyytti Operation: Doomsday kolahti ilmestyttyään todella lujaa. Varsinkin Rhymes Like Dimes on muodostunut ikuiseksi vuosituhannen vaihteen nostalgiaklassikoksi, sillä tuohon aikaan se soi about jokaisissa vähänkään räpin puolelle kallistuvissa bileissä Helsingissä. Ja vieläkin nyt viimeisissä vuodenvaihteen illanistujaisissa soi ainakin King Geedorahia, Madvillainia sekä Danger Doomia, vaikka illan soundtrack oli muuten hyvinkin vaihteleva. Mutta niin on myös MF DOOMin katalogi.
Matti8
Vaikka Madvillainy-levy on ollut huoneessani esillä siitä asti kun sen sain, en ollut ihan varautunut siihen, kuinka kovaa tieto MF DOOMin poistumisesta hittaisi. En usko, että pystyn korostamaan tarpeeksi sitä, kuinka iso vaikutus kyseisen artistin teksteillä ja omaperäisellä tyylillä on ollut minuun.
Läppien tulkitseminen vaati aina paljon kelailua, mutta niihin pystyi silti junnuna räppipäänä (ja sarjisfanina) samaistumaan isommin kuin suureen osaan muusta musiikista.
Muistan 2010 keikan Nosturissa ja siellä pohditut läpät – onkohan äijä itse maskin takana. Taisi olla, koska keikka oli sen verran kova.
Maailma on menettänyt huippulahjakkaan ja uniikin artistin. MF DOOM on jättänyt kuitenkin ison gladiaattorimaskin kokoisen jäljen enemmän kuin yhteen sukupolveen artisteja, musadiggareita ja räppipäitä sekä pitkän ja laadukkaan diskografian, jota kuunnella vielä pitkälle tulevaisuudessa.
Paleface
MF DOOM oli laskelmoidun popräpin vastakohta. Hänen tekemisistään huokui totaalinen haluttomuus mukautua hiphopin trendien tai hittimusan muotojen mukaisesti. DOOM ei yrittänyt miellyttää ketään.
Vaikka en hankkinutkaan ihan jokaista lättyä, jokaisesta uudesta julkaisusta tuli hyvä fiilis: asiat voi tehdä omalla tavallaan ja pitkä, omaehtoinen ura räpissä on mahdollista. Dumile julkaisi nopeasti laskettuna yli 40 pitkäsoittoa, jos sinkkuja, 12-tuumaisia ja lukemattomia featteja ei lasketa.
Laatu oli aina taattua. Hän kierrätti samaa simppeliä slow-flow’ta biisistä toiseen ja pysytteli koko ajan samoissa tempoissa, omalla mukavuusalueellaan. Mutta, if it ain’t broke why fix it, taika olikin riimikaavoissa, DOOMin tuplariimigeimi oli käsittämättömän skilliä!
”Already woke, spared a joke, barely spoke, rarely smoke / stared at folks when properly provoked, mirror broke / Here, share strawberry morning gone and more important spawning / torn in, poor men sworn in / Cornish hens switching positions, auditioning morticians / Saw it in a vision, ignoring prison / Ignoramuses enlist and sound dumb / Found ’em drowned in cow’s dung, crowns flung…”
Esimerkki kappaleesta That’s That (Born Like This, 2009).
Mietin pitkään milloin miehen tekemiset tulivat ensimmäistä kertaa vastaan. Aluksi arvelin, että ysärillä KMD-yhtyeessä (jonka Nitty Gritty/Plumskinzz-maxi tulee edelleen pyöritettyä tasaisin väliajoin) ennen kuin hiffasin, että jumalauta, Dumilehan vierailee 3rd Bassin kappaleella The Gas Face eli olenkin kuullut miehen räppäävän jo ihan junnuna 1980-luvun lopussa! Huh.
All-time suosikki on varmaan King Geedorah -levy, jonka julkaisi englantilaisen Ninja Tunen alamerkki Big Dada, Dangermousen kanssa tehty The Mouse and the Mask sekä Czarface-jutut sekä nekrologeissa harvemmin mainittu featti Herbaliserin albumilla Something Wicked This Way Comes.
Jossain vaiheessa DOOM rupesi saamaan osakseen paheksuntaa kun paljastui, ettei hän aina esiintynyt itse omilla keikoillaan. Eräänä uutena vuotena hän jäi kiinni esiinnyttyään samaan aikaan kahdessa eri paikassa. Toiselle keikalle hän oli muistaakseni lähettänyt serkkupoikansa. Sehän on suorastaan huijausta, räpin periaatteiden vastaista! Kyllä, mutta samaan aikaan täysin MF DOOMin legendan mukaista: hänhän oli pahis, eikä mikään supersankari. Superpahis, vitun nynnyt! Jos haluatte turvallisen hyvisräppärin, menkää Draken keikalle!
Chydeone
Mä en ole koskaan ollut kaikkein tyypillisin DOOM-pää, varmaan isolta osin siksi, että multa on puuttunut diipimpi nörttäilyaspekti elämästä. Esimerkiksi sarjakuvamaailman syvemmät nyanssit ovat jääneet aina muiden asioiden jalkoihin. Riimien ja niiden rakenteiden suhteen nörttiasennetta on kyllä löytynyt, ja sillä puolellahan DOOM onkin sitten räjäyttänyt pään julkaisu julkaisulta.
Tuottajana se ehti sivupersoonineen hämmentää myös isolla kädellä. Olen ajautunut varsin syviin internetfoorumien vesiin etsiessäni muutaman loopin alkuperää – löytämättä niitä silti.
Daniel Dumilen töiden hämmentävä röyhkeys, hämmentävä tyylitaju, hämmentävän korkea laatu, välittämättä oikeastaan mistään perinteisemmistä rajoista. Hämmentävä on se sana. Jo pelkästään matka siitä Zev Love X:stä jota kuulin ekaa kertaa 3rd Bassin debyytillä siksi ihan uuden backpackerisukupolven palvomaks, rautanaamio-DOOMiksi on sellanen tarina, johon itse kunkin kannattaa tutustua.
DOOMin suosio Suomessa tuli mulle jotenki järkytyksenä, toki lopulta positiivisena sellasena, ehkä joskus vajaa 20 vuotta sitte. Tajusin yhtäkkiä sen kautta, miten isot määrät jengiä todella ymmärsi MF DOOM -kuviota, osasi räpätä biisejä mukana ja niin edespäin. Sen, miten laajalti tietyt sukupolvet ovat sisäistäneet jotain aivan oleellista koko hiphop-kulttuurista. Sen tekemisissä ei kuitenkaan koskaan ollu kyse mistään gimmickeistä tai helpoista tarttumapinnoista, vaan jostain aivan muusta.
Monet DOOMin mitä ilmeisimmin henkilökohtasesti tunteneet hiphop-vaikuttajat on someposteissaan toistelleet, miten tällasta hahmoa ei enää tule. Siihen on tavallaan aika helppo uskoa. Tässä maailmassa pitää olla todella poikkeuksellinen hahmo, että jaksaa ilman selkeätä taloudellista palkintoa syventyä oikeastaan yhtään mihinkään, saati sitte itse valitsemaansa taiteenalaan. Kun räppihiekkalaatikon kaikissa muissa kulmissa on tarjolla kultaa ja timantteja, vaaditaan aika kovaa luonnetta mennä leikkimään siihen nurkkaan, jossa linnat pitää rakentaa itse.
Inka Rantakallio
Räppinörtteilin Rap Scholar -ohjelman toisena juontajana Bassoradiossa syksyyn 2019 asti. Ensimmäinen jakso, jonka tein alusta loppuun yksin, oli MF DOOM -spesiaali kesällä 2017. Oman kuunteluhistoriani kautta tiesin, että soitettavia biisejä kaksituntiseen ohjelmaan kyllä riittää, mutta en silti ollut täysin tiedostanut, miten moniulotteisen hahmon kaikkine alter egoineen Dumile oli luonut. Mietin etukäteen, miten paljon aihe mahtaa resonoida Basson kuuntelijoissa – lopulta aalloille tulikin paljon DOOM-faneja. Tuntui hienolta jakaa DOOM-fiilistely tuon näkymättömän kuulijajoukon kanssa, koska radio-ohjelman teko jännitti vielä tuohon aikaan suhteellisen paljon.
Artistin vankka fanilauma löysi tiensä myös Helsingin Nosturin keikalle marraskuussa 2010. Katsellessani mittavan yleisön räppäävän biisin kuin biisin lähes sanasta sanaan tajusin, ettei kyseessä ehkä olekaan niin pienen piirin ug-artisti kuin olin luullut.
Kappale, johon itse palaan uudestaan ja uudestaan, on Viktor Vaughn -aikojen Saliva. Biisi löytyy Vaudeville Villain -levyltä ja biitti on tuottaja-turntablisti RJD2:n käsialaa. Levy ilmestyi 2003 kun Dumile oli saavuttamassa julkaisu-uransa huipun niin määrällisesti kuin laadullisesti. Itseäni häiritsee ajoittain joidenkin ug-räppäreiden (ja heidän kuuntelijoidensa) taipumus suhtautua räppäämiseen liian vakavasti, mutta Salivassa tunnelma on riehakas, kiitos mainioiden soul-samplejen sekä Vaughn-hahmon ilkikurisen vittuilun.
Xmies
Muistan kun joskus vajaa parikymmentä vuotta sitten nettifoorumeilla oli valtava kalabaliikki. MF DOOMista kohistiin kansainvälisesti, ja skandaalin ainekset olivat jo olemassa – ihmiset olivat menneet MF DOOMin keikalle ja joku oli todennut että hetkinen, eihän tämä kaveri ole ollenkaan MF DOOM, vaan ihan joku muu. Joku sanoi jopa että keikalla esiintynyt räppäri oli ”ainakin 20kg liian lihava MF DOOMiksi”. Joku kertoi myös nähneensä artistin keikalla samaan aikaan aivan jossain muualla.
Itseä harmitti kun jengi ei tajunnut performanssin hienoutta – itse näin Marvel-diggarina ymmärsin, että kyse oli DOOM-boteista. Marvelin sarjakuvissa MF DOOMin innoittaja superpahis Dr. Doom oli harvoin itse paikan päällä, sillä hyvin monesti kun Ihmeneloset kuvittelivat viimeinkin kukistaneensa Latverian hirmuvaltiaan, kävikin ilmi että kyseessä oli vain taidokkaasti Doomia matkiva robotti, ja itse universumin herraksikin päätynyt superroisto oli täysin turvassa jossain toisella puolella maapalloa, vetelemässä naruista nukkemestarin tavoin.
Maskin käyttäminen antoi artistille mahdollisuuden täydelliseen performanssi-trippailuun, ja rakastin MF DOOMia sen vuoksi vielä enemmän. Olen myöskin hämmentynyt että miksei Suomessa ole kukaan maskiräppäri koittanut samanlaista temppua, tosin sen perusteleminen olisi täällä paljon vaikeampaa.
Marvelin pahiksilta temppujen varastamista on kokeiltu myöhemminkin räpissä, mutta niissä ei ole aina käynyt niin hyvin kuin MF DOOMilla. Tsekkaa Sacramentolainen Task1ne, joka varasti ”voimansa” Marvelin Taskmaster-pahikselta, levottoman hauska tarina.
Loasteeze
MF DOOM on aina ollut mulle sellainen mielenkiintonen hahmo. Kaiken ulkomusiikillisen niin sanotun omituisuuden lisäksi kiehtovaa on DOOMin samplevalinnat. Ei todellakaan ole menty sieltä mistä aita on matalin ja varmasti levykaupoissa sekä leffadivareissa on tullu vietettyä muutama tovi. Siitä kertoo paljon se että joitain DOOMin käyttämiä samplejä ei ole vieläkään löydetty. Myös DOOMin riimittely on aina ollu kiehtovaa ja vaikka onki todella erikoista välillä, niin se on silti miellyttävää kuunnella.
Haluisin nostaa vuonna 2019 DOOMin ja Damu The Fudgemunkin julkaseman biisin Coco Mango Diced. Sitä on tullu luukutettua julkasusta lähtien paljon. Se on lyhyt biisi niin tulee aina kelattua joku 10 kertaa alkuun.
Myös Agrimony-biitti, johon Masta Ace teki Nineteen Seventy Something -biisin myöhemmin, on noston arvoinen. Yksi omia lemppareita DOOMin tuotannosta.
Surullinen menetys maailmalle, peukut pystyssä että julkasematonta materiaalia on tallessa jossain.
Musajusa
Uuden vuoden vaihtaminen sai surullisen pohjavireen kun kuulin DOOMin kuolemasta. Fiilis oli aika lailla samanlainen, kuin silloin kun J Dilla kuoli. Molemmat olivat jatkuvia inspiraation lähteitä teini-ikäiselle musantuottajan raakileelle. Mm.. Food, Madvillainy, Operation: Doomsday ja monet muut miehen lätyt pyörivät sillon jatkuvasti levylautasella.
DOOMin vaihtoehtoisen ja jopa psykedeelisen hiphopin syleileminen ohjasi vahvasti oman saundin löytämistä herkässä iässä. Sen tajunnanvirtainen tapa räpätä ja omalaatunen käsitys räp-musan kuulokuvasta oli virkistävän erilaista ja mielenkiintosia yksityiskohtia pullollaan. Se oli samaan aikaan sekä räppäri ja tuottaja että supersankari. Mun musiikillisista esikuvista se on yksi tärkeimmistä.
Meikäläisen lämpimin DOOMiin liittyvä muisto on vuodelta 2010. Jännitti niin perkeleesti, kun kaverin keikkojen ympärillä pyöri kuumottavia huhuja maskia käyttävistä playback-stunttimiehistä. Fiilis oli aika ekstaattinen kun itse maestro pongahti Nosturin lavalle ilmielävänä ja selkeästi himmeessä livekondiksessa. Ukko oli energinen, hauska, lämminhenkinen ja hiton hyvä räppäämään. Suomalaisyleisön vilpitön hurmos välitti selkeesti hyvän fiiliksen myös lavalle asti. Yks parhaimmista ja mieleenpainuvimmista keikkakokemuksista. Kiitos kaikesta, DOOM.
Särre
MF DOOM jatkoi omalla kohdallani sitä, minkä Ghostface Killah aloitti. Se, että riimit voi olla vinksallaan ja outoja ja niiden ei tarvitse olla sellaisia kuin muilla. Se on ollut itselle tärkeä arvo tekijänä. Erityisesti MF DOOM omalla kohdalla yhdistyy Lifesaverista ja The Funkiestista 2000-luvun alkupuolella ostettuihin levyihin, silloin oli elämä aika tyhjätaskuista ja ostettuja levyjä tuli todella luupattua repeatilla himassa. Silloin kuuntelin paljon MF DOOMin tuotantoa ja myös hahmoista jalostettujen sivupersoonien King Geedorahin ja Viktor Vaughnin levyjä.
MF DOOMin poismenossa koskettaa omalla tavallaan traaginenkin veljen ja pojan menetyksen sisältänyt elämä ja ihmisen kyky nousta artistina KMD-bändin jälkeen uuteen kokonaan erilaiseen uraan käsiksi ja sen kautta ikoniksi. Artistin lausunnot aikoinaan keikoille lähetetyistä doomboteista, eli vale-DOOMeista loi mystisen fiiliksen ja antoi performanssitaiteen tatsin koko uraan. Ehkä vähemmän alleviivattu asia on se, miten paljon MF DOOM varsinkin varhaisella tuotannollaan kuulosti elävästi, lähes haisi siltä, miltä New York kaupunkina tuntuu. DOOMin kuolema oli itselle koskettava tapahtuma ja se meni syvälle, koska tyyppi on artistina vaikuttanut mun omaan ilmaisuun.
Are
Luojan kiitos että olin sattumalta ostanut pullon Pernodia sillä Alkot oli kiinni sinä päivänä kun kuulin MF DOOMin kuolemasta. Tuon pullon nimittäin vaati että kävin läpi Viktorin tuotannon ja samalla koko oman nuoruuteni.
Jokainen levy nosti oman muistonsa: kotibileet (One Beer), kun opettelin pajauttamaan (America’s Most Blunted), lapsuuden ulkomaanmatka (ostin Operation: Doomsdayn Gibraltarilta), epäonnistuneet parisuhteet (Fancy Clown), loputtomat freestylet ja Rapin-SM (Special Herbs).
Elämässäni DOOM on ollut aina mukana ja lista asioista mitä häneltä olen varastanut olisi loputon. Tärkein on kuitenkin ajatus mikä kitetyy riimissä: ”Better rhymes makes for better songs.”
Long live the villain!
Tomppabeats
Voin kutsua MF DOOMia vaikka minkälaiseksi inspiraatioksi ja se olisi vähättelyä! Se on kaiken tekemäni DNA:ssa. Se perusta musiikissa, joka on rakennettu nuorena. Anteeksiantamattomasti ainutlaatuinen.
Daniel Dumile edusti valtavaa voimaa. Henkilö, joka toipui epätoivosta menettää veljensä, ystävänsä ja lapsensa ja kohdata elämä menneisyydestä huolimatta. Daniel oli, on, ja tulee olemaan legenda ikuisesti.
Kiitos ja lepää paratiisissa Daniel Dumile aka Metal Fingers aka Viktor Vaughn aka King Geedorah aha The Super Villain aka MF DOOM!
Jodarok
Hirveä menetys ja viimeinen haista vittu 2020:lta kun sain viestin varttia ennen vuoden vaihtumista. Kukaan ei varmaan tiennyt mitä DOOMilta oli voinut vielä odottaa… Tässä jutussa varmaan hehkutetaan jo melkein tarpeeksi, niin kerron vain oman anekdootin.
Saatiin kunnia lämpätä DOOMia Kemmurun kanssa 2010 Nosturissa. Villainilla oli kyseenalainen maine keikkailijana, enkä uskaltanut odottaa ihmeitä. Jos nyt edes tulis oikea äijä paikalle… Soundchekin kävi hoitamassa joku nuorempi jannu – hyvin, hyvin tarkkaan. Muistan kun tyyppi sanoi miksaajalle: ”We need to get these monitors just right cause DOOM has perfect pitch so he’ll hear it.”
Moni ei ehkä ajattelisi, että absoluuttisella sävelkorvalla on paljonkaan tekemistä häröjen lofi-biittien ja monotonisten räppien kanssa, mutta mulle tämä alleviivasi DOOMin nerokkuutta: kun olet noin hyvä, ei tekniikallla tarvitse briljeerata vaan se on vasta lähtöviiva tai se alusta, jolle rakennetaan. Minulle DOOM on yks niistä äänistä, joita jäljitellen kokeilen päässäni miten jonkun asian vois sanoa, kun hion tekstejä loppuun. Mestari. Enivei…
DOOMilla oli ehdoton sääntö, ettei kukaan saa nähdä häntä matkalla takaovelta lavalle, joten meidät lämppärit paimennettiin jonnekin kellarikomeroon normibäkkäriltä ja tapahtumajärjestäjän edustaja tuli vahtimaan, ettei yritetäkään kohdata tätä meidän idolia. Keikan jälkeen oli vapaa liikkuvuus, koska DOOM käveli suoraan lavalta takaisin autoon ja jatkoi hotellille.
Ja se keikka oli aivan älyttömän hyvä! Artistilla ja tuplaajalla näytti olevan hauskaa ja osasivat arvostaa innokasta yleisöä. Toiveita kyseltiin ja toteutettiin ja kaikki kuulosti aivan mintiltä. Mystinen kokemus, niin kuin kuuluukin.
DJ Massimo
DOOMista on vaikea sanoa mitään yleisluontoista toistelematta jo lähes banaaleja itsestäänselvyyksiä. MF DOOM oli häkellyttävän tuottelias enigma ja valtavirtaräpin melko suppeiden aihepiirien antiteesi, joka oli itselleni merkittävin nimenomaan tuottajana Metal Fingers -monikkerinsa alla.
Toki ensimmäinen kosketus oli Operation: Doomsday, mutta loppujen lopuksi eniten kuluttamani ja suurimmalla pieteetillä merkkiteippaamani levy oli instrukokoelma Special Herbs 4, 5 & 6, jonka hankin aikanaan levarismieetoksen mukaisesti kahtena kappaleena. Tuplavinyyli oli pitkään skrätsäämisen go to -treenisoundtrack ja Jasmine Blossoms sekä Dragon’s Blood niin ruvelle kulutettuja biisejä, että ikivanhat jugglerutiinit pystyy vieläkin jäljittämään pahimpien suhinakohtien perusteella.
2020 sai ennen päättymistään vielä yhden sisään, mutta katkeransuloisena lievennyksenä voisi ajatella, että jo lokakuussa menehtyneen Dumilen kuoleman julkitulo juuri ennen vuodenvaihdetta oli aika doomimainen tapa poistua näyttämöltä.
Jesse Markin
Matkan varrella multa on kysytty monta kertaa, että kuka on se artisti, joka on inspiroinut sua musiikin saralla ja monesti olen joutunut MF DOOMin nimeämään.
Mieshän vaikutti monessa eri projektissa ja olin itsekin kuunnellut KMD:tä tai vaikkapa miehen soolotuotantoa Operation Doomsdayn muodossa. Kaikki kuitenkin muuttui, kun olin 2000-luvun alkupäässä käymässä kaverilla Tampereella.
Ahtauduttiin kuumana kesäpäivänä 21 neliön asuntoon kolmen jätkän voimin ja kaverini heitti, että ”oottekste tätä viä kuullut”. Kaiuttimista tärähti Madvillain-projektin Rhinestone Cowboy. Se lataus mikä muhun iski heti ekoista nuoteista oli jotain ihan muuta. Se oli rakkautta se.
Kaksi päivää myöhemmin hain tämän Madvillain levyn ja analysoin kannesta kanteen. Mä oon yks niistä onnekkaista, jotka on päässyt kokemaan Daniel Dumilen aka MF DOOMin neroutta.
Edu Kehäkettunen
MF DOOM oli valehtelematta yksi parhaimmista räppäreistä ja sanasepoista, joka ei ollut koskaan millään peruskliseillä liikenteessä, vaan kulki soolouralla aina omia polkujaan.
Hän heitti tarvittaessa kertosäkeet romukoppaan, jos räppäämällä sai aikaan parempaa jälkeä ja räppäsikin joskus biisin ihan alusta hamaan loppuun saakka, eikä kukaan kyseenalaistanut sitä millään tavalla. Rento ote ja hyvä, oma meno oli aina hänen juttunsa. Hän piti myös erilaisista biiteistä, ymmärtäen hiphopin syvyyttä monissa kerroksissa ja räppäsikin monenlaisiin taustoihin uransa aikana.
MF DOOM oli myös todellisia räpin pioneereja. Hänen, alun perin siis Zef Lov X -räppärinimellä, ja hänen edesmenneen veljensä Subrocin bändi KMD ja sen debyyttialbumi Mr. Hood on todellinen rap-klassikko, vaikkei olekaan suurella yleisölle tuttu. Elektra-levymerkille vuonna 1991 julkaistu tuotos on edelleen yksi kovimmista, varsinkin kun nostetaan levyn sinkkulohkaisut Peachfuzz/Gasface Refill, Nitty Gritty sekä Who Me? mukaan. Levyt erottuvat sisällön ohessa myös mahtavalla, itseironisella kansitaiteellaan, joka erottui tuohon aikaan muista, ihan bändin logoa myöten. KMD:n logossa on tummaihoinen Sambo-poika, jonka ympärillä oleva kieltomerkki on varmasti herättänyt kysymyksiä, niin afroamerikkalaisten kuin valkoistenkin fanien osalta.
MF DOOMin ura ja elämä oli monellakin tapaa vaiherikas, sillä veli ja bändikaveri Subroc menehtyi parikymppisenä bändin ollessa vielä nosteessa. Tämä ei ollut MF DOOMin ainoa tragedia elämänsä aikana, sillä hän menetti myös teini-ikäisen poikansa muutama vuosi sitten. Myös kuolema ainoastaan 49-vuotiaana pitää sen kysymyksen esillä, miten niin moni afroamerikkalainen mies kuolee nykyisin alle 50-vuotiaana?
Harva tiesi, että MF DOOM oli syntynyt Isossa-Britanniassa, ennen kuin muutti perheineen Yhdysvaltoihin. Ties vaikka sieltä sanosepon juuret ovatkin kummunneet hieman eri tavalla, kuin periamerikkalaisten hengenheimolaistensa. Rap-faneilla onkin nyt pureskeltavaa, sillä kun puhutaan räpistä, eikä bisneksestä, niin nimenomaan räpin yksi suurimmista on poissa. MF DOOMin Rhymes Like Dimes on myös yksi hienoimmista räppibiiseistä ikinä.
Soitan MF DOOMin musiikkia hänen kunniakseen ensi torstaina Radio Helsingin taajuudella klo 22–01. Rest in Power MF DOOM! There’s only one beer left!
– Ikuinen fänipoikasi Edu Kehäfaija