Kävijämäärissä mitattuna Helsingin Juhlaviikkojen takuuvarmasti suosituin ohjelmakokonaisuus on Enter Helsinki. Jokainen rautatieaseman, lentokentän ja länsiterminaalin läpi kulkeva altistuu taiteelle ja muuttuu näin festivaalivieraaksi.
Mutta mitä mieltä teoksesta on tietämättään festariyleisöksi muuttunut kokemusasiantuntija Ville Vironreissaaja raahatessaan kaljalaatikkokärryään kimaltelevan himmelin ali sammakonkurnutusten säestämänä? Röhönaurun seasta erottaisi varmaankin sanoja, kuten tony, halme, maissipaskat.
Sekin on hyväksyttävä näkökulma. Teoksen ohi saa kiirehtiä niskojaan nakellen, sen eteen voi pysähtyä vain Instagram-postaus mielessään, sitä sopii jäädä analysoimaan puhki. Sen voi myös olla ”huomaamatta”.
Kiireisiin tiloihin sijoitetuilla visuaalisesti miellyttävillä elementeillä ja ambient-musiikilla on varmasti rauhoittava vaikutus – ihan siis alitajuisestikin. Asiasta samaa mieltä kanssani on Jon Hopkins. Brittiartisti on yksi kolmen teoksen säveltäjistä. Hopkinsin ja Ville Hyvösen teos löytyy Helsingin rautatieaseman laiturialueelta.
”Minua on jo pitkään kiehtonut sekä tietoiset että alitajuiset vaikutukset, joita julkisiin tiloihin sijoitetulla ambient-musiikilla voi olla. Pystyn aistimaan tyyneyden, jota näissä hektisissä tiloissa ei yleenä ole”, Hopkins kommentoi.
Hopkins on arvostettu elektronisesta musiikistaan: tekno-auteurin Singularity-albumi (2018) sai Pitchforkin best new music -leiman ja oli Grammy-ehdokkaana vuoden parhaaksi elektronisen musiikin albumiksi. Rautatieasemalla kuullaan kuitenkin hieman syntetisoijaa vanhempaa instrumenttia, tiibetiläistä soivaa kulhoa. Sellaisia on perinteisesti soitettu meditaation aluksi ja lopussa.
Hopkins halusi ottaa kaiken irti laiturialueen luonnollisesta kaiusta, joten rakenteellisesti haastavat ja liian yksityiskohtaiset ratkaisut eivät tulleet kyseeseen. Hän halusi löytää instrumentin, jonka syvistä ja resonoivista harmonioista saisi drone-kerroksia drone-kerrosten päälle. Syyskuun alkuun soiva teos on generatiivinen eli jatkuvasti elävä drone-teos.
Ville Hyvösen massiivinen valoteos on ripustettu laiturialueen kattoon ja laiturien väliin, eikä se pyri rikkomaan rautatieaseman muotokieltä. Valojen liikkeet ja värit reagoivat musiikkiin ja ihmismassojen ja junien liikkeisiin. Päivänvalossa teos jää hieman pliisuksi, mutta illan pimetessä luo Hyvösen peräänkuuluttaman ”outouden hetken”.
”Ajatuksena oli mikromeditaatio. Luoda rauhattomaan transitiopaikkaan rauhallinen tunnelma”, Hyvönen kertoo.
Länsisataman T2:ssa, valitettavasti risteilyliputtomien ulottumattomissa, on Timo Kaukolammen ja Jenni Pystysen Enter Helsinki -teos Silent Sea. Jos Hopkinsin ja Hyvösen teos herää henkiin pimeinä tunteina, Silent Sea on upeimmillaan aurinkoisena päivänä. Merelle avautuva näkymä lähtevine autolauttoineen on jo itsessään hypnoottinen. Pystysen kattoon ripustamat merenpintaa kuvastavat kalvot tanssivat lämpimän ja kylmän sävyissä, Kaukolammen musiikki toimii liimana maa- ja vesielementtien välillä; huminat tuntuvat vievän syvälle pinnan alla, sammakon kurnutus muistuttaa, että kengät ovat kuivat.
Vaikka myös Kaukolampi tunnetaan parhaiten elektronisesta musiikistaan, Silent Sea -teoksen musiikki on täysin akustisista lähteistä, kenttä-äänityksistä (kyllä, sammakot ovat ihan oikeita sammakoita, joiden luo Kaukolampi oli ryöminyt nauhurin kanssa), kuorosta ja perkussioista. Eri mittaiset loopit pitävät huolen, että myös tämä teos on generatiivinen eikä soi kahteen viikkoon samalla lailla.
Teoksen keskellä ollessa tuntuu kuin tämä olisi merellinen vastine Wolfgang Voigtin Gas-aliaksen metsälle. Itse voisin hukata tänne tunteja, mutta iloitsen lauttaan jonottaville matkailijoille tarjottavista alitajuisista mikromeditatiivisista hetkistä.
Ilo ja riemu ovatkin Enter Helsingin kolmannen teoksen keskiössä. Sami Yaffan ja Meeri Koutaniemen Enter Me -teos löytyy Helsinki-Vantaan lentoaseman juna-asemalle johtavasta käytävästä.
Yaffan säveltämä ja soittama musiikki ei ole niin immersiivistä kuin Hopkinsin tai Kaukolammen, mutta on kotonaan lentoasemalla. Global bass -termillä kuvataan musiikkia, jonka lähtökohtana on artistin juuret, jotka filtterinä mukaan kaadetaan elementtejä mistä tahansa päin maailmaa. Näin ollen Yaffan kappaletta voisi kutsua global rockiksi. Neliminuuttinen kappale soi kuin Yaffan matkapäiväkirja.
Videoteoksen ohjannut Koutaniemi kertoo, että teoksen ajatuksena on uhmata julkisen tilan jäykkyyttä. Jos kaksi aiemmin käsiteltyä teosta pohdiskelevat myös alitajuista vaikuttamista, Enter Me yrittää ravistella siitä ”automatisoidun uppoutumisen” tilasta, joka lennolle tai junaan kiiruhtavilla ohikulkijoilla on.
”Etenkin meillä Suomessa on hyvin tietoinen käsitys omasta tilasta. Mitä tapahtuu, kun ilon ja spontaaniuden kautta otetaan kontaktia, esimerkiksi pysähdytään, katsotaan ohikulkijaa silmiin ja hymyillään?”, Koutaniemi miettii.
Pääsin kokemaan teoksen erikoislaatuisessa tilanteessa: videoteoksella esiintyvät tanssijat olivat myös fyysisesti läsnä ja jalkauttivat kohtaamisia kuvaavan tanssi-improvisaationsa hektiseen käytävään.
Ihmisten reaktiot huvittivat. Valtaosan ohikulkijoista pystyi jakamaan kahteen ryhmään: ensimmäiset yrittivät kiiruhtaa tanssijoiden ohi mahdollisimman ripeästi ja katse visusti lattiaan painettuna, toiset jäivät matkatavaroineen odottamaan, että ”tämä joku juttu” loppuisi.
Sitten oli niitä, jotka seurasivat uteliaina, mistä on kyse. Ja nuori mies, joka uskaltautui lentolaukkunsa kanssa muutaman askeleen tanssiin ja antautui tanssijan halaukseen. Hymy hänen kasvoillaan säilyi varmasti junaan asti. Ja kenties toimi kipinänä seuraavalle kohtaamiselle.
Juhlaviikkojen taiteellinen johtaja Marko Ahtisaari kertoi toivovansa, että Enter Helsinki -ohjelmasta muodostuisi vuosien saatossa käyntikortti kaupungille. Siihen on matkaa, että Helsinki tunnettaisiin maailmalla ambient-tilataiteesta, mutta julkisen tilan jäykkyyden uhmaaminen on jo lähtökohtaisesti arvostettavaa.
Enter Helsingin teokset ovat esillä 1.9. asti. Lisätietoja Helsingin Juhlaviikkojen kotisivuilta.
