Tänään on totta tosiaan World Goth Day. Sen vuoksi on aika tummentaa verhot, sytyttää kynttilät ja lähteä matkalle pakahdattuvan kauniiseen pimeyden ytimeen.
Kuva: Il Cimitero monumentale di Staglieno
Tänään on armoitettu päivä 22. toukokuuta 2012, jonka jälkipolvet tulevat myös muistamaan nimellä World Goth Day. Kyllä, tämä on aivan totista totta. Tsekkaa täältä lisätietoa, jos et muuten usko.
Goottirock on ihana asia, joten käytämme tilaisuuden hyväksemme ja esittelemme kahdeksan biisiä, jotka viettelevät sinut mukanaan nautinnolliseen ja huumaavaan pimeyteen. Listaahan myös omia suosikkejasi kommenttikenttään, jos olemme mielestäsi syntiä tehneet ja tärkeitä kappaleita unohtaneet!
Bauhaus: In the Flat Field (1980)
Brittiläinen Bauhaus on yhtye, joka käytännössä loi goottirockin peruskaavan 1970–80-lukujen taitteessa. Tämä In The Flat Field -levyn nimikkoraita tempaa kuulijan mukaansa luonnolliseen ekstaasiin heti alun bassokuvion, laulaja Peter Murphyn sekopäisen ulosannin sekä riivatun oloisesti taustalla sylkevän kitaran avulla.
The Cure: Fear of Ghosts (1989)
Fear of Ghosts julkaistiin mestarillisen Disintegration-levyn Lovesong-singlen b-puolena. Kappale on pienieleisempi ja hillitympi kuin eeppinen levyäitinsä, mutta sen vaivihkaa hiipivät kuusi minuuttia kuljettavat sinut yölliselle kävelymatkalle tyhjään taloon, jossa et kuitenkaan tunne olevasi aivan yksin.
Depeche Mode: Dressed in Black (1986)
Joku saattaa älähtää, ettei Depeche Modea saisi tunkea tällaiselle listalle. Martin Goren tuotannon totaalinen sivuuttaminen olisi kuitenkin rikollisen väärin. Depeche Mode kun osasi sävyttää elämän tumman ja nurjan puolen, salatun dekadenssin ja seksuaalisten perversioiden rajaa niin hurmoksellisen pop-orientoituneella tavalla Black Celebration -albumin aikoihin, että sen vaikutusta ei voi olla kuulematta myöhemmissä syntikkasynkistelyissä. Minimalistisen upea Dressed in Back ei ole ihan yhtä loppuun asti koluttu biisi kuin moni aikalaisistaan.
Fields of the Nephilim: She (2005)
Fields of the Nephilimin, tuon goottirockin ikihongan uusi tuleminen 2000-luvulla herätti suotuisan ensireaktion, mutta ajan kanssa vanha fanikuntakin on alkanut mutista kriittisiä sanoja Carl McCoyn luotsaaman yhtyeen aiempaa metallisemmasta tyylistä. Kritiikille on sijansa, sillä Nephilimin vanhemmat levyt korkeuksiin nostanut Peter Yatesin ja Paul Wrightin aavemainen kitarointi on uudemmilla julkaisuilla poissa, eivätkä tilalle laitetut särökitarat täytä tyhjiötä lähimainkaan. Lähimmäs vanhan Nephilimin taikaa pääsee Mourning Sun -levyn She, joka voisi hyvin olla loisteliaan Elizium-albumin (1990) sessioista yli jäänyt sävellys.
Kuudes Tunti: Kuinka tänään voit? (1984)
Kuudes Tunti lukeutuu muun muassa Mustan Paraatin, Syyskuun sekä Silmät-yhtyeen ohella 1980-luvun suomalaisen postpunkin kulmakiviin. Kuinka tänään voit? -albumi on alallaan ehdoton merkkiteos, mutta levy jäi valitettavasti yhtyeen ainoaksi. Kitara kelmeilee levottomasti, ja sanoitusten kuvasto on painajaismaista mutta samalla pelottavan todellista: ”Testi kertoo ihmisarvon, sytyttäkää porrasvalot. Silmättömät selittäjät kysyy, kuinka tänään voit.”
Silmienvaihtajat: Paniikki on ekstaasin veli (1986)
Svart Records ilahdutti viime vuonna Mana Manan ystäviä julkaisemalla Jouni Mömmön aiemman yhtyeen kaiken äänitetyn tuotannon yhdellä kokoelmalevyllä. Silmienvaihtajat soitti enimmäkseen biisejä, jotka tulivat myöhemmin tunnetuiksi uusina sovituksina Mana Manan esittäminä. Yhtyeen soundi oli kuitenkin lähempänä Musta paraati -henkistä postpunkia kuin Mana Manan raskaita kitaravalleja. Jotkut 1985–1986 -kokoelmalla julkaistut kappaleet kestävät ongelmitta vertailua Mömmön kuuluisamman orkesterin kanssa. Erityisen vahvasti kulkee kuulijan niskaan painostavasti vyöryvä Kristinusko, mutta koska tuota biisiä ei ole nettikuuntelussa, laitetaan tähän toiseksi parhaana vaihtoehtona mainio Paniikki on ekstaasin veli.
The Sisters of Mercy: Never Land (2006/1987)
Vuonna 2006 julkaistu uusi miksaus Sistersin Floodland-klassikosta on hankkimisen arvoinen jo tämän bonusbiisinä tarjotun junnaavan huuruilun ansiosta. Alun perin pariminuuttinen hutaisu oli kasvatettu uudella julkaisulla komeaan 12 minuutin mittaan, ja jokainen sekunti simppelin bassokuvion päälle rakennetusta tunnelmoinnista on omaksumisen väärti. Tämän tahdissa kelpaa katsella, kun puhuri ryöpyttää pakkaslunta katuvalon juurella.
This Empty Flow: (But I Am) Still (1996)
Jori Sjöroosin nykyinen pääbändi Magenta Skycode otti nimensä Sjöroosin aikaisemman yhtyeen This Empty Flow’n samannimiseltä debyytiltä. Tuo levy onkin silkkaa Disintegration-vaikutteista synkistelykarkkia. Epätoivoiset laulumelodiat on kaiutettu loputtomuuden partaalle, kitarat helmeilevät aavemaisesti ja synamatot pyyhkivät yli hitaiden aaltojen lailla.
Mitä kadotettuja helmiä unohtui? Kerro meille kommenteissa!