Kirja-arvio: Rähinä-porukan syntytarina on kiehtova kuvaus uuden nuorisokulttuurin synnystä, mutta teos haukkaa liian suuren palan

Cheek-kirjan kirjoittanut ja Rumbaa päätoimittanut Mikko Aaltonen kirjoitti Fintelligensin ja Kapasiteettiyksikön muodostamasta ystäväporukasta.

07.11.2018

Mikko Aaltonen
7 veljestä – 20 vuotta Rähinää

Otava

”Kyllä se koko lähtö alkaa itsellekin näyttäytyä sellaisena elokuvamaisena Karate Kid -asiana”, Elastinen muisteli Rähinän alkuaskelia Rumban taannoisessa haastattelussa. Tällaiseksi myös Mikko Aaltonen on saanut 90-luvun tapahtumat kuvattua kirjaansa 7 veljestä – 20 vuotta Rähinää.

Hiphop-kulttuuri tarkoitti Suomessa kärjistetysti vielä vain löysiä housuja. Breikkaaminen, bommaaminen, kaupungilla lorviminen ja nuokkareilla notkuminen johtivat lopulta myös niiden kahden muun ”elementin” löytämiseen. Levysoittimet toivat intoa ja uskoa, mutta lopulta vaadittiin todellista uskallusta räpätä suomeksi – ottaa äidinkieli takaisin raptoreilta ja muilta edeltäneiden vuosien humoristeilta.

Helsinkiläis-porvoolainen seitsikko, Elastinen, Iso H, Andu, Tasis, Uniikki, Avain ja Jussi Valuutta, oli luomassa hiphop-kulttuuria sellaiseksi kuin me sen nyt Suomessa tunnemme. Rohkeutta, röyhkeyttä ja itsevarmuutta ei puuttunut ensimmäisiä levy-yhtiödiilejä solmittaessa ja lopulta omaa levymerkkiä perustaessa.

Tähän asti kirja pitää otteessaan ja on kiehtovaa luettavaa; uusi nuorisokulttuuri leviää räjähdysmäisesti kellarista eikä juhlimis-anekdooteista ole pulaa. Mitä pidemmälle 2000-luvulle tullaan, sen sekavammaksi ja hajanaisemmaksi se menee. Mukaan on yritetty saada rakenteen kustannuksella vähän liikaa kaikkea.

”Luomiskertomuksen” lisäksi kiinnostavinta antia ovat julkisuudesta kadonneen suomiräpin kulttihahmo Jussi Valuutan haastattelu, pienen särön muuten varsin siloteltuun Rähinä-kuvaan ääneen päästessään tuova ex-toimitusjohtaja Essi Kivite ja Elastisen kipuilut tasapainoillessaan edelleen hiphopia hengittävän nälkäisen mc:n ja koko kansan hymypojan roolien välillä.

Kovin kriittisesti kirjan kohteisiin ei suhtauduta. Esimerkkinä Rähinä-yhtiön talousvaikeudet ja johtajiensa miltei epätoivoisilta vaikuttavat kurssinkääntöyritykset, jotka antavat rivien välistäkin kuvan, että nämä suunnannäyttäjät eivät vanhetessaan ole pystyneet mukautumaan musiikkialan muuttuneisiin haasteisiin.

Lukukokemuksesta rankan tekee tapa kirjoittaa jokaisen levyn ja biisin nimi kielioppisääntöjen vastaisesti isoilla alkukirjaimilla: Mun Tie Tai Maantie. Vaatimus on kuuleman mukaan tullut rähinäläisiltä, mutta ihmettelen miten tähän myöntynyt kustannustoimittaja nukkuu yönsä.

Teosta, etenkin sen alkupuoliskoa, sopii suositella ihan jokaiselle rap- ja/tai popmusiikista kiinnostuneelle: muun muassa näiden sällien ansiosta 20 vuodessa rap on ujuttautunut Suomessa valtavirtaan, striimauslistojen kärkeen ja osaksi popmusiikkia.

Lisää luettavaa