Tuukka Hämäläinen päätyy vetoamaan lyriikkablogissaan, että reality-rockin lanseeraaja irtaantuisi välillä mukavuusalueeltaan.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Aki-Pekka Sinikoski
Herra Ylppö on tuttu mies lyriikkablogistakin, mutta nyt otetaan käsittelyyn Ylpön Ihmiset-yhtyeen tuorein albumi Mies ja nainen.
Herra Ylppö kirjoittaa voittopuolisesti rakkaudesta. Mies itse on todennut, että kaikki kappaleet ovat pohjimmiltaan rakkauslauluja, ja toisaalta perustellut, että rakkaus on ikuisuusaihe. Kun tältä mieheltä tulee Mies ja nainen -niminen albumi, niin tiedämme jo mitä odottaa.
Mies ja nainen piti alunperin olla kaksi albumia, ”Mies” ja ”Nainen”, mutta jossakin matkan varrella kaksi konseptia yhdistyivät parisuhteeksi.
Missä on sun hauras kohta
se josta pääsee sisään
kerro missä on sun särö
voit luottaa minuun
mistä alkaa polku
joka johtaa sinuun
Särö (Mies ja nainen, 2012)
Albumin aloittava Särö on tyypillistä Ylppöä. Ajatus vaurioituneesta psyykestä ja ihmisen heikosta kohdasta on tuttu jo Maj Karman kappaleesta Arpi.
Kuinka tyypillistä,
ihastuin taas heikkouteen
Arpeesi tai hulluuteesi,
melkein kauneuteen
Arpi (Metallisydän, 2003)
Särö on albumin parhaimmistoa jo siksi, että siinä on yksi, hyvin selkeä idea, josta ei harhailla. Biisissä ei myöskään ole juurikaan merkkejä Ylpön julistamasta reality-rockista. Reality-osaston voi tunnistaa viittauksista Ylppöön itseensä, rock-musiikkiin, todellisiin henkilöihin ja tekijän välittömään elinpiiriin. Mies ja nainen -albumilla mainitaan niin Saarikoski, Kotiteollisuus ja Ruisrock kuin myös The Cure, Jouko Turkka ja Hanoi Rocks.
Me olemme rakastaneet
kodassa ja Ruisrockissa
me olemme rakastaneet
laavuilla ja lakanoilla
me olemme rakastaneet
tahdissa Hanoi Rocksin
Ikuiset (Mies ja nainen, 2012)
Epäilemättä nämä todellisuuden sirpaleet on sijoitettu teksteihin tarkoituksella, mutta millä tarkoituksella? En tiedä onko kukaan kokenut asiaa samoin, mutta itsestäni jatkuva rock-bändeihin ja muuhun arkitodellisuuteen viittaaminen on vieraannuttavaa. Se vieraannuttaa kappaleen tarinasta.
Kun vaikkapa Ihmisten (sinänsä loistavassa) Loppu-kappaleessa viitataan Kauko Röyhkän kanssa ryyppäämiseen, ei enää osaa ajatella kappaletta kertomuksena erosta. Sitä alkaa luonnostaan ajatella Herra Ylppöä itseään. Itseensä viittaaminen (eli itsereferentiaalisuus) toimii pieninä annoksina, mutta se muuttuu helposti häiritseväksi. Toisaalta Ylppö ei tee olennaista harppausta metafiktioon, eli viittaa itseensä kirjoittamassa tekstiään, vaikkapa valehtelemassa laulussa omista tekemisistään, koska niiksi hänen tarinansa kuitenkin tulkitaan. (Idean saa käyttää vapaasti.) Rautavaara rules -kappaleessa tosin viitataan jo kirjoittamiseen.
Suomi on ylevä maa
täällä piru vie runot rimmaa
me pärjätään lätkässä
kotiin palataan pätkässä
kirjoitan maastani laulun
panen kanteen mun naamataulun
sibelius on jo kukkamultaa
munamies myy kultaa
Rautavaara rules (Mies ja nainen, 2012)
Vaikka tällainen reality-rock onkin jo jonkin aikaa ollut Ylpön tuotemerkki, voi se kääntyä myös häntä vastaan. Loppupeleissä vaikkapa Paula puree -kappale on hyvä tarina täysin huolimatta siitä, onko Ylpöllä ollut Paula-niminen tyttöystävä (joka ”puree kun se tulee”). Kyseinen kappale toimiikin helkkarin hyvin, ainakin siihen asti kun lainataan Jouko Turkkaa. (Sanoituksissa Turkan tilalla lukee ”eräs viisas”, mikä lienee vanha versio, tms.)
Omatunto soimaa, omatunto soimaa
olenko heikko vai omaanko voimaa
omatunto soimaa, omatunto soimaa
Mä en tiedä enää miksi mul on sydän
kun se koko ajan suree
mä en enää pidä mun ajatuksista
ja Paula puree
Paula puree (Mies ja nainen, 2012)
Muistellaanpa aikaa, jolloin Maj Karman nimeen kuuluivat vielä sanat ”Kauniit Kuvat”. Ylppö teki jo tuolloin suoria viittauksia todellisuuteen, mutta ne jäivät oudommiksi ja viittasivat vähemmän ilmiselvästi Ylppöön itseensä.
Reidelleni sä lasket kätesi
Asenteesi teet aivan selväksi
Ainoan levysi, ainoan levysi
Sä soitat
The Best Of Mozart, hei
Mitä sä koitat? Mitä sä koitat?
The Best of Mozart (Ääri, 2000)
Mies ja nainen on ihan kelpo kokonaisuus, mutta reality-vaihde ja loputtoman kuluneet parisuhdetarinat tekevät levystä valitettavan lyhytikäisen. Vaikka Maj Karman Salamaa edeltävä tuotanto ei aina niin täydellistä ja hallittua ollut, kestävät nuo vanhat levyt vieläkin toistoa juuri siksi, etteivät ne olleet yhtä ilmiselviä ja valmiiksi pureskeltuja.
Lyhyesti sanottuna: Herra Ylpölle tekisi hyvää kirjoittaa muusta kuin rakkaudesta, ja muusta kuin omasta perspektiivistään.