”Tunnistan tuntemukset, jotka saavat ajattelemaan, että vasta oma sukupolveni sai hommat kohdalleen ja heti meistä seuraavat pistivät kaiken lekkeriksi. Onneksi kypsyyden mukana olen saanut maltillista objektiivisuutta ymmärtää, miten naurettava tuo tuntemus on”, kirjoittaa Tommi Forsström kolumnissaan.
Teksti: Tommi Forsström, kuva: cro-mags.com
Aloitetaan matkailuvinkillä: kun vierailette seuraavan kerran New Yorkissa, varatkaa hyvissä ajoin liput Cro-Mags-yhtyeen John Josephin mahtavalle kierrokselle ympäri Lower East Siden maisemia. Sinun ei tarvitse olla edes erityisen kiinnostunut hardcoresta tai punkista saadaksesi rahallesi moninkertaisesti vastinetta. Neljän tunnin kävelyllä kuulet tarinoita New Yorkin taide- ja vaihtoehtokulttuurin kuuman ytimen kulta-ajoista, eikä niitä muisteta muuten historiankirjoituksessa mainita.
Olen kiertänyt John Josephin kierroksen nyt kaksi kertaa parin kuukauden aikana ja lukenut kierrosten välissä miehen kirjan Evolution of a Cro-Magnon, joka sekin on erittäin suositeltava paketti kaikille New Yorkin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. John Josephin täysin uskomaton elämäntarina ja sitä tangentiaalisesti sivuavat muiden kiinnostavien hahmojen vastaavat ovat loputon inspiraatio ja innoitus.
Yksi asia on kuitenkin hiertänyt mielessäni kuin vertauskuvallinen liian syvälle persvakoon ujuttautunut boksereiden takaosa: Josephin jatkuva nurina siitä, miten kaikki oli ennen paremmin ja nykyään kaikki aivan hanurista. Etenkin käytännössä kaikki punkia Cro-Magsin jälkeen soittaneet, joilla on ollut varaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin vuokraan tai ruokaan. Poseeraajat!
Toki itsekin jo kypsään 34 vuoden ikään ehtineenä tunnistan tuntemukset, jotka saavat ajattelemaan, että vasta oma sukupolveni sai hommat kohdalleen ja heti meistä seuraavat pistivät kaiken lekkeriksi. Onneksi kypsyyden mukana olen saanut maltillista objektiivisuutta ymmärtää, miten naurettava tuo tuntemus on.
Ymmärrän toki John Josephin katkeruuden siitä, että hänen vanha temmellyskenttänsä ja lukuisat historialliset paikat jäävät gentrifikaation jalkoihin tarinoiksi ja muistoiksi kollektiiviseen alitajuntaan. Siitähän Michael Monroenkin uusi single kertoo. Kuitenkin esimerkiksi Josephin väite siitä, ettei aloittelevilla bändeillä ole enää jäljellä paikkoja, joissa soittaa keikkoja kaikkien pikkuklubien muututtua sushibaareiksi tai muotiliikkeiksi ja Clear Channelin ostettua loput pois, ei kestä pätkääkään lähempää tarkastelua.
John Josephin ei tarvitsisi kuin kävellä sillan yli Bushwickiin tai Williamsburgiin, joka on muuttunut melkoisesti sen jälkeen, kun hän pyöri siellä crack-pöllyissä 15 vuotta sitten. Molemmissa on lähes korttelin välein paikkoja, joissa tämän päivän 20–30-vuotiaat jahtaavat samaa epämääräistä luomisvimman muusaa, joka aikoinaan pakotti Cro-Magsit aikalaisineen määrittämään musiikin aggressiivisuuden raja-arvot uusiksi.
Mutta vaikka John Joseph ylittäisi sillan, ei hän välttämättä huomaisi tuota samaa intohimoa, vaikka se kampeaisi naamalle nälkäisen pirinistin vimmalla. Ikävä kyllä menetämme iän myötä kyvyn omaksua uusia juttuja asettamatta omia sukupolvikokemuksia niiden mittatikuksi.
Hänelle siis mikään niistä asioista, joiden katoamista katkerat nelikymppiset marisevat vuonna 2030, ei voisi millään tuntua yhtä merkittävältä.
Vaikka me ihmisinä siirrymme noin 25–30 vuoden iässä hitaasti vallankumouksellisista nostalgikoiksi, ei mikään tukahduta uusien sukupolvien tahtoa keksiä itselleen täysin omaa kulttuurillista identiteettiä. Vaikka jokainen vuosikurssi ei jälkikäteen tarkasteltuna olekaan pystynyt täysimittaiseen vallankumoukseen, se ei tarkoita, etteikö yritystä olisi ollut.
Vaikka gentrifikaatio sulkisi kaiken elämän suurkaupunkien keskustoista, löytyy ilmaisulle aina paikka jostain sivummalta. Sovinnaisuus ei ole vastakulttuurin vihollinen vaan sen vastavoima. Mitä enemmän yhteiskunta tarjoaa vastustettavaa, sitä enemmän kitkaa ja ponnistusalustaa on tarjolla uusille ajatuksille.
Haluaisin pystyä antamaan John Josephille mielenrauhan. Hänen aikalaisensa suoriutuivat tehtävästään kiitettävin paperein, ja heille siitä kaikki kunnia. Hänen huolensa saman tulen sammumisesta on kuitenkin aiheeton.
Käykää silti täällä käydessänne miehen kävelykierroksella. Ilman hänenlaisiaan silminnäkijöitä monet tärkeät tarinat jäisivät kertomatta eteenpäin.
Kolumni on julkaistu Rumbassa 6-7/13.