Kolumni: Naisneron tuska eli Anna Erikssonin ristiretki

Anna Erikssonin ristiretki "oikean taiteen" puolesta on ikävystyttävä performanssi ja tietämättömyyden osoitus, joka on tuottanut lähinnä huonoa journalismia. Silti sille löytyy verrokkeja takavuosien kulttuurikeskustelusta.

24.06.2021

Viimeisen vuoden aikana ex-iskelmälaulaja, nykyinen auteur-ohjaaja Anna Eriksson on päästetty useampaan otteeseen kertomaan, että nykykulttuuri on paskaa, että mitään ei saa enää sanoa, että hänen taiteensa on ylivertaista ja että se tulee pelastamaan koko kotimaisen taidekentän. Ja että sitä eivät kaikki ymmärrä, eikä kaikkien kuulukaan ymmärtää, koska ”taide ei kuulu kaikille”.

Erikssonin laukomisten saama reaktio on totta puhuen hämmästyttänyt minua. Hänen otteitaan on kehuttu myötäylpeydestä soikeina: ihanaa, kun joku sanoo asiat kuten ne on! Kyllä vaan nämä asiat mistä me tykätään ovatkin paskaa!

Tuntuu kuin suomalainen taide-/kulttuuri-/mikälie-keskustelu eläisi tällaisesta katteettomasta kultuuripessimismistä. Kautta vuosien ovat donnerit, sundqvistit ja juicet kaivettu median eteen laukomaan performatiivisia ylimielisyyksiään. Aika monesti olemme hyrisseet, kun Pentti Linkola on lausunut ekokatastrofista, että just näin, ja jatkaneet elämäämme tismalleen samalla lailla kuin ennenkin.

Toki Erikssonin paasauksen voi halutessaan asettaa osaksi laajempaa kulttuurikeskustelun raamia. 1900-luvun alkupuolella niin sanottua ”frankfurtilaista koulukuntaa” edustanut filosofi Theodor Adorno manasi populaarikulttuuriin alimpaan helvettiin. Hän syytti ”kulttuuriteollisuutta” siitä, että se tekee taiteesta vain myytävän, kaupallisesti toisinnettavan hyödykkeen. Lopulta massakulttuuri ajaisi yhteiskunnan, kuten Anna Erikssonkin raflaavasti esittää, fasismiin.

Ei Adornon synkkä maalailu päätöntä ollut siinä mielessä, että juutalaisena hän sai katsoa vierestä, kun kotimaa sekosi 1930-luvulla erään taidekoulupudokkaan edessä. Hän näki popkulttuurin samanlaisena massahysterian ilmiönä. Hän oli aikansa lapsi.

Musiikissa Adorno ylisti niin ikään juutalaista ja Euroopasta Yhdysvaltoihin paennutta säveltäjää Arnold Schönbergiä. Tämän atonaalinen (lyhyesti sanottuna riitasointuinen, melodioita ja tarttuvuutta välttelevä) sävellystyyli oli absoluuttisinta taidetta, joka edusti kriittisyyttä ja vallankumousta. Tällä verrattaen marginaalisella temppuilulla fasismi siis kukistuisi.

No eihän se tietenkään näin mennyt, vaikka kyllä Schönbergkin on aivan hyvää musiikkia. Jazzia aikansa rappiona pitänyt Adorno sivuutti esimerkiksi sen, että yksi näkyvä antifasistinen toimija 1930-luvun Saksassa oli niin sanottu Swingjugend: nuorten aikuisten liike, joka ihannoi juuri amerikkalaista kulttuuria sekä swing- ja jazzmusiikkia.

Toisin sanoen: populaarikulttuuri nousi väkevämmäksi vastavoimaksi ajan tyrannialle kuin vaikeaselkoinen taidemusiikki!

Theodor Adornoa ja Anna Erikssonia kuitenkin yhdistää pettymys siihen, ettei ympäröivä maailma olekaan sellainen millaisiksi he sen haluaisivat kuvitella. Se on ihan ymmärrettävä tunne, mutta lopulta vain yksilön mutuilua ja jupinaa.

Siksi Erikssonin haastattelut ovat olleet enemmänkin litterointeja neljännen kaljan jälkeen tulleista vitutuspurkauksista kuin uskottavia, hyvin jäsenneltyjä puheenvuoroja.

Jos jotakin, niin Eriksson on lausunnoillaan osoittanut katsovansa kotimaista taidekenttää suunnilleen vessapaperirullan laajuisella perspektiivillä. Hän ei yksinktertaisesti näytä oikein hahmottavan, minkälaista musiikkia tai kulttuuria tässä maassa tänä päivänä edes tehdään. Hän näkee vain Maija Vilkkumaan ja Tuomas Kyrön, siinä missä kaikenlaisten rokrok-boomereiden vinyylinvinguttajaryhmät näkevät vain Cheekin ja Haloo Helsingin.

Tämän avulla Eriksson on sitten rakentanut omituisen – klassista argumentaatiotermiä käyttääkseni – olkiukon, jota vastaan hän lukuisissa haastatteluissaan nyrkkeilee.

Ja ei siinä mitään. Kyllä mieltä saa olla. Silti ihmettelen, miten jopa Yleisradion ja Helsingin Sanomien kulttuurin erikoisohjelmissa ja -palstoilla hänen tykittelynsä on nielty niin sellaisenaan. Minkäänlaista haastoa ei ole näkynyt, minkäänlaista tarkentavia kysymyksiä ei ole esitetty.

Pystyn nimittäin hyvin ymmärtämään Erikssonin pelon taiteen/tieteen/kulttuurin/sivistyksen läpikapitalisoitumisesta. On aika karua seurata taiteilijakavereiden kolkkoa apurahavitsailua, minkä lisäksi taiteilijuuden ammattimaistuminen ja ”yrittäjyystyminen” varmasti ohjaa myös taiteen suuntaa jonnekin – ei välttämättä hyvään paikkaan. Kaikkien ei pitäisi tarvita ryhtyä ”yrittäjiksi” ollakseen ”menestyviä” taiteilijoita.

Tälle ongelmalle Eriksson ei kuitenkaan esitä mitään ratkaisua, eikä yksikään toimittaja ole hänelle tätä näkökulmaa edes tarjonnut. Sen sijaan Eriksson keskittyy rähjäämään siitä, miten perseestä on kun nero ei saa neroilla yksinäisyydessään, koska yhdessä muiden kanssa tehty taide on epäonnistunutta – tai jotain.

Tästä toimittajat sitten tuntuvat haltioituneen. Heille riittää, että Anna Eriksson on jotakin mieltä, ja sanoo sen kovaan ääneen.

Ei se ole mitään kulttuurijournalismia. Se, että joku lausuu jonkun mielipiteen tarpeeksi painokkaasti, ei vielä tarkoita, että se mielipide olisi hyvä tai perusteltu.

Lisää luettavaa