Kolumni: Perttu Häkkinen – Kaipaan Liimanarinaa

Muistamme tapaturmaisesti menehtynyttä muusikkoa, toimittajaa, kirjailijaa ja useimpien alojen erikoisasiantuntijaa Perttu Häkkistä julkaisemalla verkossa hänen Rumbaan painettuja kolumnejaan. Alla kolumni Rumban numerosta 16/2007.

Tatu Hiltunen

Myönnettävä se on: minä kaipaan Liimanarinaa. Kaipaan Liimanarina-yhtyettä itse asiassa niin paljon, että joskus on vaikea saada öisin nukutuksi.

Liimanarinan ikävöinti on vähän kuin haikailisi teinivuosien susirumaa lemmittyään, jonka hampaat olivat vinot, hienhaju härski ja naama kuin Nasaretin vaakuna.

Sille ei voi mitään. Liimanarinan alkeellisessa rytinässä ei ollut mitään ylevää, ei mitään kaunista eikä mitää raffinoitunutta – toisin sanoen ei mitään turhaa.

90-luvun alku oli kauhistuttavaa ja pimeää aikaa suomalaisen rockmusiikin amok-juoksussa. Don Huonojen kaltaiset runopoikakoalitiot dominoivat pullanyrkein radioaaltoja tavoitteenaan muuttaa kokonainen sukupolvi nuoria impotenteiksi puistokävelijöiksi.

Itsekin kuljin noihin aikoihin, kuten Pate Mustajärvi lauloi, ”lailla lasten satojen – alastoman eellä, alastonta seuraten”. Valonsäteitä pilkahteli lähinnä historian sivujen väleistä, kuuntelimme kompulsiivisesti Kollaa kestäätä, Sielun veljiä, Terveitä käsiä, Kaaosta ja Hurriganesia.

Yhtäkkiä aurinko kuitenkin käänsi kasvonsa meihin päin uuden aamun sarastuksessa, kun Liimanarina astui elämäämme.

Liimanarinan musiikki oli karkean primitiivistä keskitaajuusmöykkää, jota ryydittivät kansankoulutasoiset sanoitukset Aku Ankasta, pillusta, poliiseista, juutalaisista ja uusnatseista. Toisin sanoen Liimanarina edusti kaikkea hyvää, oikeaa ja arvostettavaa kaltaiselleni yläasteikäiselle pitkätukalle.

Jos Ilkka Alangon ja Neljän Ruusun sofistikoitunut melankolia oli palkeenkieli kansakunnan pikkurillissä, Liimanarinan maailma muistutti lähinnä märkivää hämäläistä kuoliota täynnä oksennusta. Toisinaan heidän äänivallinsa rakentui vimmaisesta, väkisin maatusta country-musiikista, toisinaan taas abstraktista elektronisesta metelistä. Myöhempinä vuosina mukaan ujuttautui myös hyppysellinen polyrytmistä autotallisambaa.

Yhtä kaikki, Liimanarina kuulosti aina omalta järkyttävältä itseltään. Haalin vuosien varrella levyhyllyyni heidän määrällisesti vähäisen, mutta laadullisesti ylivertaisen tuotantonsa: kolme legendaarista vinyyli-ep:tä sekä tajunnanräjäyttävän Spermarket-albumin.

Ajat muuttuivat, ystävättäret tulivat ja menivät, mutta Liimanarina pysyi rinnallani. Erään entisen naisystäväni mukaan 15 sekuntia Liimanarinan musiikkia riitti jo aiheuttamaan migreeniä ja pahoinvointia. ”Ämmien puhetta!” huudahdin ja käänsin Maailman tylsimmän vittumaisuuden puolta.

Eräänä viikonloppuna pitkäaikainen unelmani toteutui, ja meine wenigkeit pääsi katsomaan idoleitaan Helsingin Semifinaliin. Konsertti oli eeppinen; Olli Pauke ryysti rystyset valkoisina keskiolutta R-kioskin muovikassista, potki alati oikuttelevaa kitaravahvistintaan ja rääkyi mikrofoniin vähä-älyisen svengin pauhatessa taustalla.

Muistoksi sykähdyttävästä kokemuksesta otin keikkajulisteen, jonka omistussuhteesta puhkesi välittömästi Alibi-tasoinen konflikti minun ja kyseisen sydänystäväni välillä.

Tuon taianomaisen Semifinal-ehtoon jälkeen en ole Liimanarinasta kuullut, mutta anonyymiltä sisäpiiriläiseltä puristamani information mukaan Olli Pauke olisi viettänyt muutamia vuosia alkoholistina Teksasissa ja sittemmin päätynyt takaisin Tampereelle. Mikä lyyrinen odysseia ja kiehtova luku Liimanarinan haisevaan saagaan!

Syyni tämän kolumnin rustaamiseen ovat olleet, myönnettäköön, kovin lapselliset ja itsekkäät, sillä haluaisin sydämellisesti kiittää Liimanarinaa ystäväpiirini pelastamisesta kauhistuttavan ilmaisutaitolukio-rockin kyyneltunkiosta.

Suosittelisin nöyrässä reunahuomautuksessa myös Suomen valtiota harkitsemaan täysimittaisen taiteilijaeläkkeen jakamista kaikille Liimanarinaan kuuluneille. Ennen kaikkea toivoisin Paukkeen kuitenkin luopuvan oblomovilaisuudestaan ja palaavan pelastamaan suomenkielisen rockmusiikin.

Todennäköisempää kuitenkin on, että hän kahlaa vuodatukseni läpi silminnähden kiusaantuneena ja alkaa rustaamaan ruutulehtiöönsä säettä, joka kuuluu jotakuinkin seuraavasti: ”Rumban juntti kolumnisti / Yrittää nuolla mun persettä / Mut ei vittu kiinnosta / Vetäis homo ittensä jojoon.”

– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on Rotterdamissa asuva, muun muassa Imatran Voima -yhtyeeseen kuuluva useimpien alojen erikoisasiantuntija.