Kesä pyrkii muistuttamaan meitä kaikin keinoin kuolemasta. Taivaanrantaan laskevan auringonkehrän viime heijastuma peilityynellä ulapalla, korpilammen samealla pinnalla uinuva lumpeenkukka, metsän siimeksessä kukkuva käki: kaikki ne kertovat meille elämän vähäpätöisyydestä ja olemassaolon väliaikaisesta kukoistuksesta.
Paahtavan autereisena suviaamuna usein juolahtaa mieleen, että luonto haluaa oikein vittuilla päin naamaa sanoen: ”Kuoleva! Katso minun luomistyöni kauneutta, joka kohta on kuihtuva pois.”
Koska kesä on kuoleman aikaa, ajattelin ottaa kuoleman myös tämänkertaisen kolumnini aiheeksi.
Eiväthän ainoastaan ihmiset kuole. Heidän mukanaan multiin menevät niin sivilisaatiot, kielet, kulttuurit kuin taidesuuntauksetkin. Chibchan kieltä ei ole kuultu enää aikoihin, ja Astuvansalmen kalliomaalaus-skenekin hyytyi jo viitisentuhatta vuotta sitten.
Tuoreempiin kulttuurillisiin kuolemantapauksiin lukeutuu 80-luvun lopulla menehtynyt mainio Washington go-go-musiikki.
1970-luvun lopulla Yhdysvaltojen pääkaupungissa kehittynyt Washington go-go oli Chuck Brownin, Trouble Funkin ja Rare Essencen työstämä funkin alalaji, joka tiedettiin aikanaan kautta koko Pohjois-Amerikan.
Go-go-musiikin monotoniset, Detroit-funkiakin riisutummat kappaleet koostuivat raskaista synkopoiduista rytmeistä, joiden päälle toisteltiin mantramaisia iskulauseita.
Washington go-gosta tulikin lähinnä mieleen mustan amerikkalaisen väestönosan vastine Keski-Euroopassa vaikuttaneelle, muun muassa saksalaisten Canin ja NEU!:n edustamalle krautrockille.
Tosin sillä erotuksella, että Washington go-go oli diskoteekeissa äärimmäisen suosittua ja muotokieleltään jopa tanssilattiaoptimoitua. Go-go-yhtyeet soittivat illan aikana kaikki kappaleensa yhteen samalla rytmillä ja tempolla, jottei yleisö vain ehtisi siirtyä baarin puolelle tupeksimaan.
Go-go-musiikin lauluosuudet toistivat useimmiten samaa kaavaa: yhtyeen seremoniamestari huusi ensin iskulauseen tai kysymyksen, johon yleisö sitten vuorollaan vastasi. Yleisesti ottaen go-go-sloganit olivat George Clinton -henkisiä bailuyhdentekeväisyyksiä, kuten ”Tear the Roof Off, Sucka!”, ”Let’s Get Funkified!” tai ”Drop the Bomb, I’m Gonna Drop the Bomb!”
Välillä go-go-biiseissä tosin kuultiin hillitöntä sanataidettakin. Kuten Junkyard Bandin Sardines-hitin lyriikoissa: ”Sardines! Hey! And pork and beans! We eat sardines! Hey! And pork and beans!”
Washington go-go ei ollut ainoastaan kiehtova musiikkityyli, vaan punkin tai rockabillyn tavoin kokonainen kulttuuri ja elämäntapa. Mihin elinvoimainen liike sitten menehtyi?
Syiden puu on monihaarainen. 80-luvun lopulla Washingtoniin iski ennennäkemätön crack-epidemia, joka manifestoitui eritoten kaupungin kymmenillä go-go-klubeilla. Yökerhoista tuli korttelijengien huumeidenvälityspaikkoja, ja kilpailevien ryhmien väliset lebensraum-erimielisyydet tapasivat purkautua silmittömänä väkivaltana.
Kehitys kulminoitui huhtikuussa 1987, jolloin jengiläiset avasivat tulen väkijoukkoon Rare Essencen konsertissa Washingtonin Masonic Templessä. Tulos: 11 haavoittunutta.
Washington go-gon kujanjuoksu oli alkanut: Huippusuosittua musiikkia ei vuotta myöhemmin enää soitettu koko kaupungissa.
Eivät kokaiini ja käsiaseet go-go-liikettä silti tappaneet, eiväthän ne saaneet hengiltä gangsta rapiakaan. Totuus on banaalimpi: Kaupunginhallitus alkoi säätää lakia go-go-klubien rajoittamiseksi.
Vanhempainneuvostot kauhistelivat jumalatonta musiikkia, ja jopa arvostettu Washington Post -lehti syytti go-gota väkivallan lietsonnasta. Lopulta promoottorit kieltäytyivät enää ottamasta alan yhtyeitä soittamaan klubeilleen.
Lopputulemana voidaankin todeta, että kyllä kaiken maailman kaupunginhallitukset kulttuurille kuolettavampia ovat kuin käsiaseet.
Lämmintä alkavaa syksyä kaikille.
– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on mm. Imatran Voima -yhtyeen jäsen ja useimpien alojen asiantuntija.
