Kolumni: Perttu Häkkinen – Ylösnousemuksen aika on täällä

Muistamme tapaturmaisesti menehtynyttä muusikkoa, toimittajaa, kirjailijaa ja useimpien alojen erikoisasiantuntijaa Perttu Häkkistä julkaisemalla verkossa hänen Rumbaan painettuja kolumnejaan. Alla kolumni Rumban numerosta 7/2008.

Tatu Hiltunen

Juhliessani taannoin Jeesuksen ylösnousemusta berliiniläisellä homoklubilla ymmärsin puistattavan tosiseikan: moderni länsimainen pop-musiikki on tyystin kadottanut hengellisen tai ainakin kristillisen ulottuvuutensa. Menneet ovat ajat, jolloin muutoin sekulaari viisunikkari saattoi lemmekkäiden laulujensa väliin lurauttaa parit veisut Jeesuksesta. Hengellinen ja maallinen eivät enää kohtaa toisiaan samalla levyllä.

”No, mitäs vitun väliä sillä on?” saatatte kysyä. Antakaas kun selitän. Itseäni ovat aina koskettaneet taiteilijat, jotka laulavat lihan iloista samaan aikaan peläten ja halveksien maallista elämäänsä. Synnintunto ja pelastuksen kaipuu nimittäin kuuluvat elimellisenä osana jokaisen kunnon kristityn elämään.

Ajatellaanpa vaikka suuresti arvostamaani Link Wrayta. Nimeään kantavalla albumilla (1971) hän kärttää yhdessä kappaleessa saatolle, mutta jo seuraavassa pummaa Jeesukselta kyytiä kotiin.

Tai vaikkapa Geto Boysin itseinhoista tilitystä kotikorttelinsa 5th Wardin elämänmenosta: ”Day by day it’s more impossible to cope / I feel like I’m the one that’s doing dope / Can’t keep a steady hand because I’m nervous / Every sunday morning I’m in service / Praying for forgiveness / And trying to find an exit our of the business / I know the Lord is looking at me / But yeat and still it’s hard for me to feel happy.”

Raamatullisten kielikuviensa ja kristillisen katumusestetiikkansa lisäksi Houstonin pojat muistetaan hittikappaleestaan, joka käsitteli suolien poistamista prostituoidun aukileikatusta vatsasta.

Huippuunsa pimeyden ja valon välisen dialektiikan vei kuitenkin paatuneista ralleistaan tunnettu Johnny Cash. Jo alkutahdit levyltä Gospel Road (1973) riittävät saamaan kyborginkin kyyneliin.

Modernin hengellisen musiikin dilemma on markkinoiden jakautuneisuus. Pelkästään Yhdysvalloissa on noin 225 000 000 kristittyä, joten ”inspiroivalle” musiikille luulisi löytyvän tilausta. Tällainen protestanttis-kapitalistinen tulosajattelu johtaa kuitenkin väistämättä musiikin yksiulotteistumiseen.

Vanhassa South Parkin jaksossa Cartman toteaa gospelviisujen tekemisen olevan luvattoman helppoa: otetaan mikä tahansa pop-kappale ja vaihdetaan jokaisen ”baby”-sanan tilalle ”Jesus”. Maallisempia artisteja hengellisistä teemoista laulamisessa pelottaa taas hihhuliksi leimautuminen oman yleisönsä silmissä.

Yhtä kaikki, kohderyhmäajattelun aiheuttama ilmaisullinen surkastuminen on pelottava ja vastenmielinen ilmiö. Mitä jos Alice Cooperkin laulaisi pelkästään golfaamisesta?

Mutta, palataanpa pääsiäisteemaamme, eli kuolleista nousemisen pariin. Parhaillaankin mekaanisen bassorummun kumea jytke nakertaa kosmista alkusolua irti munasarjastaan. Ovulaation hetkellä Maki Kolehmaisen arpikudoksen peittämillä kasvoilla väikkyy hymy: Suomi-dance on noussut haudastaan kuin Patrick Duffy Dallasissa konsanaan!

Vaikka Neon 2:n ja Hausmyllyn tähdittämä viime keväinen Back to Ysäri -kiertue ei julkista sanaa juuri kiinnostanut, ovat apokalyptiset ennusmerkit ilmassa: XL5 ja Movetron puuhastelevat uusien albumiensa parissa, pääkaupunkiseudun juppikuppiloissa soitetaan rouheaa ysäribiittiä ja kaiken kukkuraksi nimimerkki 01-11-1972 maksoi Ann Bell Fellin ja Petruksen I Feel It Comin -cd-singlestä 72 euroa Huuto.netissä.

Olkaa silti rauhassa. Toisin kuin Jeesuksen kohdalla, suomi-dancen reinkarnaatio on vain suurten asutuskeskusten degeneroituneen pop-nörtistön kieroista silmistä johtuva optinen harha.

Eihän sellainen voi syntyä uudestaan, joka ei koskaan kuollutkaan. Vai tiesittekö muka, että Hausmylly on uransa aikana julkaissut jo 12 albumia?

– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on mm. Imatran Voima -yhtyeen jäsen ja useimpien alojen asiantuntija.