Kolumni: Stone Temple Pilotsin Scott Weiland oli teini-ikäisen henkireikä, muoti-ikoni ja tärkeä liitoskohta lapsuuden ja aikuisuuden välissä

Scott Weiland on poissa. Jarkko Fräntilä muistelee sen kunniaksi vuosiaan miehen musiikin parissa.

Stone Temple Pilotsin albumi Core ilmestyi vuonna 1992. Olin tuolloin 15-vuotias, ja grunge oli suurin asia maapallolla – ja minulle. Grunge oli musiikkia ulkopuolisille, ja harva olento tuntee oloaan yhteiskunnasta ulkopuolisemmaksi kuin 15-vuotias teinipoika.

STP julistettiin heti alussa Pearl Jamin ja Alice In Chainsin jalanjäljissä kulkevaksi grunge lite -yhtyeeksi. Väite oli naurettava paristakin syystä. Alice In Chainsin hittialbumi oli Dirt, joka ilmestyi syyskuun 29. päivä vuonna 1992 – täsmälleen samana päivänä kuin Stone Temple Pilotsin Core. Toki jo vuonna 1990 oli ilmestynyt AIC-debyytti Facelift, mutta käsi sydämelle: kuka oli edes kuullut Alice In Chainsistä ennen Dirtiä ja Wouldia? Sitähän minäkin.

Ja eihän Stone Temple Pilotsilla ollut tavallaan mitään yhteistä Pearl Jamin tai Alice In Chainsin kanssa. Stone Temple Pilots oli popimpaa kuin metallista ammentava AIC tai rockista ammentava Pearl Jam. Siksi se sopikin minulle täydellisesti, olinhan kasvanut nuoruuteni Rick Astleyn, Mel & Kimin ja Stock, Aitken & Waterman -levyjen musiikin parissa.

Suurin viehätys Stone Temple Pilotsissa oli sen laulaja Scott Weiland. Scott lauloi jopa Layne Staleytä ja Eddie Vedderiä matalammalta. Tämä kuulosti murrosikäisten korviin tietenkin uskomattoman coolilta ja hienolta. Noihin aikoihin oma ääneni oli yhä murroksen kourissa, ja sen korkeus vaihteli koirapillistä didgeridoohun.

Scott Weiland olikin parin kesän ajan cooliuden multihuipentuma. Kävelin vuosien 1992-1994 aikana lukemattomia kertoja ystäväni vanhempien omistamaan parturikampaamoon kädessäni Scott Weilandin kuva. Oli onnenpotku, että kaverini vanhemmat olivat matkustelleet ympäri Eurooppaa 1960- ja 1970-luvulla ja kaverini oli samaa ikäluokkaa kanssani. Ei niissä tukkamalleissa ja etenkään väreissä mitään järkeä ollut, mutta mukisematta he silti värjäsivät aina kuontaloni saman väriseksi kuin Scott Weilandilla silloin sattui musiikkivideoissa olemaan.

Lukiomme käytävillä kulki oikea Scott Weiland -armeija, sillä koko kaveripiirini oli hullaantunut STP:n musiikista ja Weilandin tyylistä. Janilla kasvoi jopa parta, ja hän sai letitettyä sen oikeaan grunge-tyyliin. Muistan olleeni siitä jumalattoman kateellinen.

Kenties juuri siksi ilmoitus Scott Weilandin kuolemasta pysäytti niin vahvasti, että kollegan viesti miehen poismenosta aiheutti pienimuotoisen aamusuihku + itku -kombinaation. Scott Weiland ja Stone Temple Pilots oli tärkeä osa matkaani kohti aikuisuutta. STP:n tahdissa rullaluistelin pitkin Vuosaaren katuja, suutelin koulun pihalla sitä puoliksi espanjalaista tyttöä, juoksin karkuun poliiseja leirintäalueella kantaen kainalossani aivan liian isoa boomboxia.

Tulevaisuudessa Scott Weilandin kuolemaa ei koskaan mainita samassa lauseessa Layne Staleyn tai Kurt Cobainin kanssa. Weilandin kuolema ei tullut kenellekään yllätyksenä.

Siksikin hänen kuolemansa on niin surullinen.