Kolumni: Viesti teille kovikset

"Toiset bändit hyödyntävät kukoistuskautensa luomalla musiikin lisäksi jotain suurempaa. Hurriganes toimi päinvastoin: se loi jotain alhaisempaa", kirjoittaa Mervi Vuorela.

05.04.2018

”Rock’n’roll must not turn you ­into an idiot”, The Who -yhtyeen ­Pete ­Townshend tokaisi muinoin, ehkä joskus paleoliittisella aikakaudella.

Lause palautui mieleeni tammikuussa, kun Hurriganesin pomo Remu Aaltonen täytti 70 vuotta ja soitti viimeisen keikkansa Helsingin jäähallissa.

En ollut paikalla. Sen sijaan olen tyytyväinen, että kivikautinen kehäraakki saatiin vihdoin saatettua haudan lepoon.

Syytä olisi ollut jo aiemmin – vaikkapa elokuussa 2017, kun Remu & The Hurriganes soitti surullisenkuuluisan keikan Kallio Block Partyssa Helsingissä.

Keikka oli käsittämätön monella tapaa, enkä nyt puhu liekkipaitojen määrästä yhdellä lavalla. Puhun Remusta, joka muistutti rumpusettinsä takana syöttötuoliin kahlittua isoa vauvaa.

”Vittu! Perkele! Pöytä tänne näin!”, Remu mesosi äänimiehille, jotka eivät saaneet hänen laulumonitoriaan toimimaan.

Kiukku ei laantunut edes monitorin vaihduttua uuteen. Sen sijaan Remu löysi uuden vihollisen, tällä kertaa yleisöstä.

”Vittu nää vaan kuvaa tuolla saatana, mammanpojat, vittu pankaa tutti suuhun saatana!”

Taustalla yleisö höhötti kuin kovisrinki mammanpojan ympärillä – olihan puhujana meidän Remu, kova jätkä, legenda.

Hurriganes ja Remu ovat suomalaisia instituutioita, joita ei kritisoida. Ne ovat samankaltaisia myytinomaisia käsitteitä kuin suomalainen sisu tai talvisodan henki – asioita, joista puhutaan merkityssisältöjä liioitellen ja epäjohdonmukaisuuksia peitellen.

Hurriganesin musiikillinen kultakausi oli bändin olemassaoloon nähden lyhyt, noin vuodet 1973–1976 ja 1980. Se on tietysti normaalia, sillä lähes kaikki rockbändit tekevät parhaat levynsä uransa alussa ja menettävät sitten teränsä. Toiset bändit kuitenkin hyödyntävät kukoistuskautensa luomalla musiikin lisäksi jotain suurempaa. Hurriganes toimi päinvastoin: se loi jotain alhaisempaa.

Hurriganes, pahansisuinen Remu etunenässään, oli perustamisestaan lähtien koulukiusaajien musiikkia. Bändi ei yrittänytkään ottaa etäisyyttä 50-luvun diinarien ja maakuntajunttien koviskulttuuriin, vaan julisti aivottomuuden ilosanomaa pseudoenglanninkielisiä lyriikoita myöten. Ja kun metsään huudettiin, metsä myös vastasi. Kuten yksi 60-luvulla syntynyt kaverini muisteli, Hurriganesista diggasivat pääasiassa isot pojat, jotka hakkasivat koulun takapihalla pienempiään ja antoivat näille lumipesuja.

Hurriganesin sisällöllinen onttous asettui erityisen räikeään valoon punkin rantauduttua Suomeen 70-luvun lopulla. Punkkarit eivät ihannoineet tietämättömyyttä vaan lauloivat väkivallasta ja päihdeongelmasta. Samalla he muodostivat alakulttuurin, jossa miehen ei tarvinnut olla macho eikä naisen feminiininen kaunotar.

Hurriganesin kohdalla voi – ja tietysti pitääkin – kysyä, missä määrin bändi on vastuussa kuulijoistaan. Voiko Ganesia syyttää siitä, että se vetää puoleensa nyrkeillään puhuvia juntteja? Entä voiko bändiä täysin vapauttaakaan syytteistä, jos sen keulahahmo hoitaa asioitaan esimerkiksi uhkaamalla festivaalijärjestäjää pistoolilla?

Remua asia ei ole koskaan kiinnostanut. Ei ole tarvinnutkaan, sillä media on suhtautunut hänen raivoamiseensa ja törttöilyihinsä hyväntahtoisella naureskelulla. Jopa linnatuomioista on kirjoitettu ihastuneesti hymistellen, sillä kyllähän koviksen nyt linnassa kuuluu istua.

Ei liene sattumaa, että Hurriganesin musiikki toimii parhaiten kännissä tai huumeissa – siis aivosolujen tehdessä kuolemaa. Bändin pulssissa on jotain alkukantaista, järjen sammuttavaa luolamieskiimaa, joka saa niskan nykimään ja pupillit laajenemaan.

Onhan se hauskaa, aivan kuten kännääminen ja rock’n’roll ovat parhaimmillaan hauskoja aktiviteetteja. Mutta entä jos rock’n’roll tekee kuulijastaan idiootin?

Lisää luettavaa