Tuukka Hämäläinen esittelee lyriikkablogissaan tällä kertaa Florence + the Machinen keskushahmon tekemisiä.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Island
Florence + the Machine kuuluu niihin harvoihin yhtyeisiin, josta olen kiinnostunut arvostelun perusteella. Siksipä lasken sen ”suositeltuihin”, joita lupasin käsitellä kevään mittaan lyriikkablogissa.
Moni artisti ei ole pyörinyt niin paljon alkuvuoden otsikoissa kuin Florence Welch. Yhtyeensä nimikkojäsen, pääasiallinen lauluntekijä ja muoti-ikoni. Kuinka paljon yksi ihminen voi olla? No, eihän tämä Florencelle riitä, vaan hänen täytyy olla vielä pirun hyvä sanoittajakin.
Eli eikun pikkukiviä taskuun, vettä keuhkoon ja tekemään kuolemaa Florence Welchin kanssa.
You hit me once
I hit you back
you gave a kick
I gave a slap
you smashed a plate
over my head
then I set fire to our bed
Kiss with a Fist (Lungs, 2009)
Florence + the Machine on julkaissut vasta kaksi albumia, mikä näkyy myös sisällössä. Debyyttialbumi Lungs (2009) on monien esikoisten tapaan sekava ja kollaasimainen, eikä rakennu kokonaisuudeksi hyvän albumin tapaan.
Lungsin kappaleet käsittelevät väkivaltaa ja kuolemaa, mutta genre- ja sävyvaihtelut hajottavat teeman liian laajalle. Esimerkiksi yllä lainattu Kiss with a Fist on jopa punkahtava ja avauskappale Dog Days Are Over on sanoitusmaailmastaan huolimatta riemukkaan kuuloinen.
Happiness hit her like a train on a track
Coming towards her stuck still no turning back
She hid around corners and she hid under beds
She killed it with kisses and from it she fled
With every bubble she sank with her drink
And washed it away down the kitchen sink
Dog Days Are Over (Lungs, 2009)
Vuonna 2011 ilmestynyt toinen albumi Ceremonials on jo oma lukunsa. Se muodostaa järisyttävän kokonaisuuden niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisesti, ja parhaimmillaan nämä elementit kietoutuvat toisiinsa kuin taistelevat käärmeet. (Anteeksi vertauskuvallisuuteni.)
Hittisingle What the Water Gave Me ja koko muukin albumi tuntuvat pöyrivän hukuttautumisen ympärillä. Welch on kuvaillut, kuinka häntä kiehtoo ajatus johonkin vaipumisesta tai katoamisesta. Hän on myös kertonut kelluneensa lapsena uima-altaan pohjalla ja tuntenut aivan kuin hän pystyisi sittenkin hengittämään.
Time it took us
To where the water was
That’s what the water gave me
And time goes quicker
Between the two of us
Oh, my love, don’t forsake me
Take what the water gave me
Lay me down
Let the only sound
Be the overflow
Pockets full of stones
What the Water Gave Me (Ceremonials, 2011)
What the Water Gave Me on saanut innoituksensa runoilija Virginia Woolfin kuolemasta. Woolf tappoi itsensä hukuttautumalla kotinsa läheiseen jokeen pitkässä takissa, jonka taskut hän täytti kivillä. Woolf hukuttautui 28. maaliskuuta, mutta hänen ruumistaan ei löydetty ennen huhtikuun puoliväliä. Eräällä tapaa koko Ceremonials albumi voisi olla runoilijan mietteitä tuona aikana, elämän ja kuoleman rajalla, veteen hautautuneena.
All alone
Even when I was a child
I’ve always known
There was something to be found
You know that I can see you coming from the edge of the room
Creeping in the streetlight
Holding my hand in the pale gloom
Can you see it coming now?
Oh, I think I’m breaking down again
Breaking Down (Ceremonials, 2011)
Ceremonials on innostanut myös kirjailija Emma Forrestia, joka on kirjoittanut albumin erikoisversion vihkossa julkaistun pienen esseen. Mainiossa tekstissä Forrest analysoi tapaa, jolla Ceremonials luo lohdullisen ympäristön kuulijalleen vuodattamalla kaiken melankolian hänestä ulos. Albumin kuuntemisessa onkin aidosti jotain tällaista: se ottaa syleilyyn kuin vesi, siinä on jotain tuttua ja turvallista, mutta samalla jotain vaarallista ja petollista.
Tuo tila, jota Welch, Ceremonials ja henkensä riistävä Virginia Woolf tavoittelevat, on syntymää edeltävä nimettömyys ja yhteys itseä suurempaan. Tila, jossa odotetaan syntymää ja johon palataan kuolemassa.
When we first came here,
We were cold and we were clear,
With no colors on our skin,
We were light and paper-thin.
And when we first came here,
We were cold and we were clear,
With no colors on our skin,
’Til you let the spectrum in.
Say my name,
And every color illuminates,
We are shining,
And we’ll never be afraid again.
Spectrum ( Ceremonials, 2011)
Runollisuudestaan huolimatta Welchin tekstit eivät toimi kovin hyvin irrallaan musiikista, sillä niiden dynamiikka on sidottu musiikin dramaattisiin muutoksiin. Monet sanoitusten parhaista osista latistuvat pelkässä tekstimuodossa luettuina.
Holy water cannot help you now
See I’ve had to burn your kingdom down
And no rivers and no lakes can put the fire out
I’m gonna raise the stakes, I’m gonna smoke you out
Seven devils all around you
Seven devils in my house
See they were there when I woke up this morning
I’ll be dead before the day is done
Seven Devils (Ceremonials, 2011)
Lue myös Ceremonials-levyn arvio.